Kokemuksia ja näkemyksiä nuorisourheilusta. Kirjoittanut Kirsti Haiko

Savon Sanomis oli uskomatoon juttu miähestä, joka vapaaehtoosesti uiskenteloo kilometrikaupalla kaksmetrisis aalloos, sitte hyppää pyärän selekähän, polokaasoo johonaki laavavuorenpohojas 180 kilometriä vastatuules ja eiköhän ryäkeles sen päälle hilippaase maratoonin. Eikä aikaa hommahan menny ku kuutisen tuntia. Että niin Hawaijiilla joku suamalaanen sisupussi selevis näis kilipaaluus kahareksanneksi. Aiva piti silimiänsä hiaraasta, notta seisooko tuas leheres tosisnansa nuan. Ei oo tuakaan urheilija liika heleppua lajia valinnu. Vaikkei mikään urheilu nykyjänsä enää meekkään vasimmella kärellä, vaan siihen pitää piänestä pitäen vanahempien jo ohojata.

Moon ny kattellu likiltä, ku miähen velijen perhees on tuollaasia nuaria kossia, joista on hevoosenpäänkokoosesta koulittu urheelijoota. Ensi on ulukooltu vaan reippahasti, vähä juoksutettuki. Sitte on pantu luistimet kaksvuatiaan jalakoohin ja maila tueksi. Näin on pelaaltu arki-illat jäillä ja viikonloput hiihrätetty vähä narraamalla vähintäinki kympin lenkkiä turpa huurus. Kevään korvalla on viäty jalakapalloesikouluuhin, ja yleisurheeluseuroohin. Pikkuhilijaa on tairot karttunu, kunto kohonnu ja kipukynnys kasvanu. Melekeen aina arki-iltaasin on reenit tai pelit ja pyhänseutuuna turnaukset. Ja jos jotaki toilaaluja on kersoolla ollu, niin on uhaattu lisätä liikuntaharrastuksia, kun on viälä aikaa sellaasihinki.

Näiren poikain vanhemmat toimii seuroos aktiivisesti, äitee leipoo, keittelöö kahvia, ja seisoo myyntikojuus. Isä valamentaa ja toimii erotuomarina. Joutoaikoona perheenpää seisoo johonakin yökerhon ovimiähenä tai pakkaamas hehkulamppuja. Niin kerätähän rahaa lasten urheiluseurojen kassoohin. Täs tapaukses, kun on kaksi poikaa, joiren kumpaasenkin harrastuksehen osallistuhan, niin ei vanhemmilla mitään omia harrastuksia sitte juuri ookkaan. No, ny ku poijat on murrosiän kahta pualta ja kulukoovat itte nuos reeniis, on vanahemmilla joskus jo vähä omaaki aikaa. Sevverran, että kerkisivät taloon rakentaa. Tosin siältä rakennukseltaki isäntä lähti useen erotuomariksi tai muuhun tärkiähän menohon kesken kiiruhun.

Poikain nimis rupiaa olemahan jo kaikki paikkakunnan ennätykset, ensi ne otti isoompi veli ja ny peräs on tullu pikkuveli, jokon moneski lajis vielä paree. Isä ja äitee kertooloo ylypeyttänsä peitellen, mitä ennätyksiä on kuullonki rikottu. Poijat ei itte juuri mainosta mitään, lähtöövät vain vähin äänin peliihinsä tai lenkille, jokon isän suunnittelemas kunnonkohotuskortis kirijattuna. Uutehen taloohin tuli oma piäni punttisaliki, niin ei tarvitte aina kotua lähtiä lihaksia vahavistamahan.

Ja on siälä hieromisehenki pöytä, jos oikeen vaikia paikka tuloo, niin äitee sitte hoitaa.

Näin ulukopualista tuntuu, ettei heirän elämäs juuri muuta ookkaan ku urheelu. Sellaasta soon ollu aikoonansa molemmilla vanhemmillaki. Mun miähen velipoika on urheellu murrosikääseksi aiva päntiönä ja vaimonsa on kans kuntoollu. Siinon niinku kaharelta pualelta liikkuvaaset geenit ja lisänä vanahempien kunnianhimo.

Itteki on piänenä hiihrelly ja kävelly aikalailla. Silloon soli vaan sellaasta hyätyliikuntaa ja vähän kansanhiihtoohin yllytettihin. Kersoja ajamalla ajettihin pihamaalle saamahan happia ja punaasia poskia. Yleisurheiluus ei oo ollu yhtään lajia, mihinkä mulla olis ollu taipumuksia, vaikka kyllähän koulus tuli kaikkia pakon eres kokeelluksi. Voimistelutunnit oli aina kauhunpaikkoja, niistä koitin liueta vaikka millä konstiilla. Monaasti olin istumas penkillä ja kattomas ku toiset juoksi ja nosteli koipia tamburiinin taharis. Kerraasti oli joku voimistelunäytöski mihinkä kaikki pakotettihin esiintymähän ja siinä piti nostaa jalakaa oikeen korkialle, ku oli rehtoriki kattomas. No, tälläänen pohojalaanen lyhytjalakaanen lyllerö tiätysti ylitti ittensä ja putos suoraan perseellensä. Siinoli rehtorillaki naurus pitelemistä. Ja multa meni se viimeenenki miälenkiinto jumppahan.

Mun isäki koitti urheella, liekö se Lasse Vireenin kepiä juaksutyyli saanut senkin nousemahan raamattunsa ääreltä 70-luvulla ja lähtemähän lenkille. Silloli silloon muutenkin elämäs kovia paineeta, niin juastes ne kai helepotti. Isäukko juaksi sellaasia 20-30 kilometrin lenkkiä harva se päivä ja lopuuksi sillä rupes polovet renaamahan ja siihen se loppuu. Sinä aikana isä laihtuu aiva ouron näkööseksi, mutta pian oli taas entisensä ku lopetti sen ittensä rääkkäämisen ja istuu lukemahan ja funtsaamahan uskonasioota. Vaikka palijo isä pyärääli ja käveli, sillä ku ei koskaan ollu autua, niin tuli sitä liikuntaa ihan väkisinkin, ku toimitteli asiootansa.

Meirän nuoree poika oli niin kauhian innostunu kaikiista palloolulajiista, että perusti itte meirän pihalle oman seuran ”Parkkipaikan pelurit”, kun se ei viälä päässy mihinkään oikiahan urheiluseurahan. Sitte ku pääsi, se sai muutaman vuoren siellä pelaalla ja olimma mekin palijo kentän reunalla huutamas. Siellä näki kyllä monenmoista kannustajaa. Jokku vanahemmat oli niin tosisnansa, jotta erotuomari komenti ne pois kokonansa huutamasta. Poika ei ollu mikään Pele, ja niin se pikkuhilijaa joutuu istumahan aina vaan pitempähän vaihtopenkillä. Sitte ku olivat 11-vuotiahia niin nelijästä Hongan joukkuehesta valittihin parahat pelaajat, joista tehtihin erustusjoukkue ja muut saivat teherä mitä tykkäsivät. No, eihän niistä lopuusta enää tullu ehijää joukkuetta, ku kaikki seattihin ja pikkuhilijaa koko harrastus jäi pois. Seurakunnan kerhoos poika käy pelaamas sählyä sitte myöhemmin, siellä kun ei niin kilipahenkistä. Joskus sitä ihimetteli, että mikä se urheiluseurojen tarkootus lopuuksi on. Ennen sanottihin, notta urheelulla piretähän nuaret pois karuulta. Ny pois karuulta pysyy vain huiput, rupusakki toimitetahan sinne takaasin, ku rupiaa tulemahan murrosikä vastahan.

Saas nähärä kuinka käyrähän miähen velijen perhees. Siellon jo 16-vuotiahalla poijalla polovis ikuusia ongelmia. Nuarempi velipoika taas ottaa henkisesti aika raskahasti tappionsa. Isä kun on valamentaja, niin palaute voi olla välillä aika rankkaaki. Moon koittanu kummitärin ominaisuures vähä toppuutella, ja eherootellu vaikka musiikkiharrastusta joukkohon, ku poika olis kiinnostunu. Vaan aikaa ei kuulemma oo mihinkään sellaasehen joutavahan.

Saattaa se olla, että jompikumpi poijista löytää ittensä joskus Hawaijilta taistelemasta tyrskyjä vastahan ja pyäräälemästä laavavuorella vastatuulehen. Taikka sitte ottaavat kitaran eli raamatun kätehen ja muuttaavat suuntaa. Mutta peruskunto on luotu ja ainahan sillä sisulla mitä urheilus tarvitahan, on täs elämäs jotaki virkaa.

Kirsti Haiko