Arno Forsius

Lääketiede 1800-luvun alkupuolella

Yleistä

Koko Eurooppa oli 1800-luvun alkupuolella toistuvien sotien näyttämönä. Napoleonin valtapyrkimykset ja katastrofiin päättynyt sotaretki Venäjälle muuttivat Euroopan ja koko maailman valtiollisia voimasuhteita. Euroopan valtiot ottivat haltuunsa siirtomaita Afrikassa ja Aasiassa. Eurooppalainen vallankumousvuosi 1848 vaikutti monella tavalla yhteiskunnallisiin asenteisiin.

Höyrylaivat ja junat tekivät matkustamisen nopeammaksi, mukavammaksi ja säännöllisemmäksi. Mekaaninen ja kemiallinen teollisuus kehittyivät ja laajenivat voimakkaasti. Läntisen maailman väestökehitys nopeutui, kun isorokkorokotus alkoi vähentää kuolleisuutta. Väestökeskusten kasvun ja heikkojen jäte- ja viemärijärjestelmien seurauksena ympäristön saastuminen oli voimakasta.

Tieteen yleinen kehitys

Ranskan vallankumouksen aiheuttaman henkisen mullistuksen jälkeen läntisessä Euroopassa esiintyi tieteiden alalla vakavaa pyrkimystä kokemusperäisen tutkimuksen kehittämiseen. Tieteessä vedottiin luonnon perusteisiin. Kokeellinen biologia kehittyi. Dalton julkaisi vuonna 1804 atomioppinsa, joka merkitsi suurta muutosta aineen olemuksen ymmärtämisessä. Orgaaninen kemia kehittyi voimakkaasti ja se pystyi pian myös syntetisoimaan orgaanisia aineita. Mikroskooppinen tutkimus kehittyi parempien mikroskooppien ansiosta. Solut osoitettiin sekä kasvien että eläinten perusrakenteeksi. Italialainen Agostino Bassi (1773–1856) totesi, että silkkitoukkien muskardiinitauti oli sienen (Botrytis bassiana) aiheuttama ja että tautia voitiin ehkäistä kemiallisilla aineilla. Asia herätti suurta huomiota ja johti muidenkin mikroskooppisten taudinaiheuttajien etsimiseen. Pian sen jälkeen löydettiinkin naisilla valkovuotoa aiheuttava alkueläin trichomonas ja eläimillä pernaruttoa aiheuttava bakteeri.

Sairauspanoraama

Aasialainen kolera ilmaantui 1800-luvun alkupuolella ajoittain laajoina epidemioina Eurooppaan ja myös muualle maailmaan. Se aiheutti alueittain suurta kuolleisuutta ja pakotti kiinnittämään huomiota hygieenisiin oloihin. Suolistotulehdusten leviäminen oli muutenkin runsasta maaperän ja vesien saastumisesta johtuen. Kuppataudin leviäminen oli yhä yleisenä ongelmana. Asuntojen ahtauden ja huonon kunnon vuoksi tuberkuloosi oli yleinen sairaus. Siirtomaiden laajenemisen vuoksi trooppiset sairaudet kohosivat mielenkiinnon kohteeksi. Teollisuuteen ja työhön liittyvät ammattitaudit lisääntyivät voimakkaasti. Vesikauhu todettiin 1800-luvun alussa tarttuvaksi sairaudeksi. Alkoholin väärinkäyttö aiheutti lisäystä mm. tapaturmien, sukupuolitautien ja tuberkuloosin esiintymiseen.

Lääketiede

Läntisessä maailmassa 1800-luvun alkupuoli oli lääketieteessä etsimisen aikaa, jolloin monenlaiset uudet teoriat yrittivät korvata vihdoinkin virheelliseksi osoittautuneen humoraaliopin. Saksassa 1800-luvun alku oli lääketieteessäkin idealismin ja romantiikan kautta, jossa luonnonfilosofian vaikutus oli voimakasta. Lääketieteessä se heijastui mm. vaikeutena yhdistää filosofiaa ja kokemusta, teoriaa ja kokeilua sekä tutkimusta ja käytäntöä. Myös Suomessa professori Israel Hwasserin (1790–1860) ja osittain hänen seuraajansa Immanuel Ilmonin (1797–1856) luonnonfilosofinen ajattelu hidasti lääketieteen kehitystä. Pysähtyneisyyttä kesti tosin vain puoli vuosisataa ja 1800-luvun puolivälissä lääketieteen suuri murros eteni nopeasti Saksassa ja myös Suomessa.

Yliopistojen kehitys sekä lääketieteen ja kirurgian yhdistyminen laajensivat lääketieteen mahdollisuuksia. Lääkärin ura avautui yhä useammin muillekin kuin aateliston tai virkamiesten nuorukaisille. Napoleon sanoikin: "Ura avoinna lahjakkuudelle." Emil Littré (1801–1881) julisti Ranskassa: "Lääketieteen tulee olla vapaa teologisten dogmien ja metafyysisen spekuloinnin kahleista". Ranskasta tuli lääketieteen johtava maa 1800-luvun alkupuolella. Lääketieteessä otettiin käyttöön tilastointi, jota alettiin vähitellen käyttää apuna erilaisten hoitomenetelmien tehokkuuden tutkimisessa.

Sairaaloiden voimakas kehitys paljasti eettiset ongelmat sairaanhoidon ammattiryhmien sisällä sekä sairaita hoitavan henkilökunnan ja hoidettavien välillä. Englantilainen lääkäri Thomas Percival (1740–1804) oli ottanut asian esille, ja ongelmien ratkaisemiseksi alettiin kehittää eettisiä ohjeita niin lääkäreille kuin terveydenhuoltoon yleisestikin.

ANATOMIA. Ranskalainen Xavier Bichat (1771–1802) julkaisi vuonna 1800 kudosteoriansa, jonka mukaan elimistön perusrakenteita olivat eri kudokset eikä elimet. Anatomian kuva täydentyi merkittävästi mm. mikroskooppisen tutkimuksen ja verisuonia osoittavien injektiomenetelmien ansiosta. Aivojen ja keskushermoston anatomia tarkentui varsinkin englantilaisen Charles Bellin (1774–1842) tutkimusten ansiosta. Patologiassa Carl von Rokitansky (1804–1878) kuvasi kudosmuutosten ja niihin liittyvien oireiden yhteyksiä. Rudolf Virchow (1821–1902) vei patologian tutkimuksen solutasolle 1840-luvun lopulla.

FYSIOLOGIA. Fysiologian tietämys kehittyi sekä mekaanisten että kemiallisten tutkimusmenetelmien parantuessa. Saksassa fysiologian uranuurtajana oli Johannes Müller (1801-1858). Ranskassa Claude Bernard (1813–1878) loi käsitteen milieau intérieur, jolla hän tarkoitti elimistössä vallitsevaa tasapainotilaa. Ranskalais-englantilaisen Charles-Edouard Brown-Sequardin (1817–1894) tutkimusten seurauksena käynnistyi umpieritysrauhasten toimintaa tutkiva hormonioppi.

MIKROBIOLOGIA sai alkunsa sienitautien ja alkueläintautien tutkimisesta ja hoitamisesta, sillä tuon ajan mikroskoopeilla pystyttiin havaitsemaan vain suhteellisen kookkaita taudinaiheuttajia. Bakteereista löydettiin pernaruton aiheuttaja juuri ennen 1800-luvun puoliväliä. Ranskalainen kemisti Louis Pasteur (1822-1895) käynnisti mikroskooppisten taudinaiheuttajien järjestelmällisen tutkimuksen.

FARMAKOLOGIA. Saksalainen Friedrich Wilhelm Sertürner (1783–1841) eristi morfiinin oopiumista 1800-luvun alussa. Lääkityksen alueella tapahtui muutenkin edistymistä, kun kasveista eristettiin pian useita alkaloideja eli kasviemäksiä lääkekäyttöön, sekä mm. kiniini 1820-luvulla malarian lääkkeeksi. Eristetyt ja puhdistetut lääkkeet tekivät myös mahdolliseksi niiden tarkemman annostelun ja luotettavat havainnot niiden tehosta eri sairauksissa. Mitään kontrolloituja ja tilastollisesti dokumentoituja hoitokokeiluja ei kuitenkaan tehty ennen 1800-luvun puolivälin taitetta. Kokeellisen farmakologian uranuurtajaksi tuli ranskalainen François Magendie (1783–1855). Myös kemiallinen lääkkeenvalmistus käynnistyi ja pian perustettiin merkittäviä lääketehtaita.

PSYKOLOGIA. Psykologia irtautui filosofiasta ja sen merkitys psyykkisten ja ruumiillisten oireiden tekijänä korostui. Saksalainen Johann Christian August Heinroth (1773–1843) toi vuonna 1818 esiin käsitteen psykosomaattinen, jolla hän tarkoitti yleisesti sielun ja ruumiin yhteisyyttä. Englantilainen Edward Seymour esitti vuonna 1831, että hysteria oli voimakkaiden mielenliikutusten aiheuttama. Franz Anton Mesmerin (1734–1815) hoitojen seurauksena otettiin käyttöön tietoinen suggestio ja hypnoosi. Skotlantilainen kirurgi James B. Braid (1795–1860) alkoi hoitaa hypnoosilla somaattisia ongelmia.

Ammattihenkilöstö

1800-luvun alussa lähes kaikkien Länsi-Euroopan maiden lääkärit saivat myös kirurgisen koulutuksen ja varsinkin sairaalakirurgia siirtyi kirurgeilta lääkäreiden toiminnaksi. Kirurgisesta toiminnasta irtautuivat omiksi erikoisaloikseen mm. synnytykset ja naistentaudit, silmätaudit, korva- ja nenätaudit sekä ortopedia.

Kätilöiden koulutusjärjestelmät kehittyivät vähitellen, mutta synnyttäjien ja vastasyntyneiden kuolleisuudessa ei tapahtunut huomattavaa alenemista. Evankelinen pappi Theodor Fliedner (1800–1864) aloitti Saksassa lääketieteeseen perustuvan diakonissojen koulutuksen vuonna 1836. Lääketieteellistä koulutusta saaneiden sairaanhoitajien käyttö alkoi näkyä sairaaloissa sairaanhoidon tason kohoamisena.

Ruotsalainen Pehr Henrik Ling (1776–1839) oli nykyaikaisen sairasvoimistelun uranuurtaja, joka avasi vuonna 1813 Tukholmassa voimistelulaitoksen. Hänen oppinsa ja menetelmänsä johtivat vähitellen liikuntaelimistön sairauksien voimisteluhoitoihin ja sairasvoimistelijoiden kouluttamiseen.

Sairauksien tutkimus

Kliininen tutkimus kehittyi, kun perkussio (koputtelu) ja auskultaatio (kuuntelu) yleistyivät. Jean Nicolas Corvisart (1755–1821) otti 1800-luvun alussa käyttöön Leopold Auenbruggerin jo 50 vuotta aikaisemmin keksimän perkussion ja René-Théophile-Hyacinthe Laënnec (1781–1826) julkisti vuonna 1816 keksimänsä stetoskoopin. Laënnecin aloittama taudinkuvien erittely johti myös diagnostiikan selkiintymiseen. Joseph Skoda (1805–1881) kehitti edelleen kliinisiä tutkimusmenetelmiä.

Fysiologinen suuntaus otettiin käyttöön myös sairauksien tutkimuksessa. Saksassa Ludwig Traube (1818–1876) ja Carl August Wunderlich (1815–1877) pyrkivät siirtämään diagnoosin teon painopisteen laboratoriotutkimuksiin, mutta Ranskassa kliininen tutkimus potilaan vuoteen äärellä säilytti keskeisen asemansa. Virtsan kvalitatiiviset kemialliset tutkimukset valkuaisen, sokerin ja sappiväriaineiden toteamiseksi otettiin käyttöön. Potilaiden "sisäistä" tutkimusta varten kehitettiin laitteita mm. kurkunpään, nenäkäytävien, virtsarakon, emättimen ja peräsuolen tähystämistä varten. Vaikeutena oli yhä kunnollisten valaisulaitteiden puuttuminen.

Sairauksien hoito

Lääkitys ja muut hoidot olivat osaksi samoja kuin Claudios Galenoksen aikana 1500 vuotta aikaisemmin ja niiden käyttöperusteet nojasivat jatkuvasti tavalla tai toisella humoraaliopin teorioihin. Sen lisäksi hoitokäsityksiin vaikuttivat keskiajalla vakiintuneet käsitteet "sex res non naturales" (kuusi ei-luonnollista seikkaa), joihin ihminen saattoi humoraaliopin perustelujen mukaan vaikuttaa terveyden ylläpitämiseksi ja sairauksien ehkäisemiseksi. Nämä "sex res non naturales" olivat: valo ja ilma; ruoka ja juoma; työ ja lepo; nukkuminen ja valvominen: ulkoiset ja sisäiset eritteet; sekä mielentilan vaihtelut.

Hoitoina käytettiin edelleen kuppausta, suoneniskuja ja verijuotikkaita. Niistä viime mainittujen käyttö lisääntyi varsinkin ranskalaisen François-Joseph-Victor Broussaisin (1772–1838) omaksuman käytännön johdosta. Varsinkin runsaita suoneniskuja alettiin vähitellen vastustaa suorastaan haitallisina. Puhdistettujen lääkkeiden lisäksi käytettiin edelleen runsaasti rohdoskasveista valmistettuja lääkkeitä. Potilaille rasittavat oksennus-, hikoilu- ja ulostuslääkekuurit olivat yhä yleisiä. Samuel Hahnemannin (1755–1843) kehittämä homeopatia vastusti liiallista lääkehoitoa.

Sairaanhoitolaitosten kehittämistä vaadittiin. Pariisissa avattiin 1800-luvun alussa ensimmäinen lastensairaala. Sen lisäksi perustettiin erillisiä silmätautien sekä nenä- ja kurkkutautien sairaaloita. Nukutusmenetelmien käyttöön otto 1840-luvulla laajensi ratkaisevasti kirurgian käyttömahdollisuuksia, mutta hengenvaaralliset haavatulehdukset olivat edelleen leikkausten suurena uhkana. Englantilainen James Blundell (1790–1877) otti jo vuonna 1818 käyttöön verensiirrot ihmisen verellä synnyttäjien verenhukan korvaamiseksi, mutta menetelmä tuli yleiseen käyttöön vasta 100 vuotta myöhemmin.

Lääketieteen erikoisalat

SISÄTAUDIT. Sisätautien alalla opittiin tuntemaan useita uusia taudinkuvia, joiden oireet liittyivät verenkiertoon, ruoansulatukseen, maksaan, munuaisiin ja muihin elimiin. Eräs uusi tautiryhmä oli umpierityssairaudet, joiden syntymekanismit olivat yhä tuntemattomia. Kilpirauhasen suurentuman eli struuman hoito tapahtui kokemusperäisesti jodipitoisten valmisteiden avulla ja jodin osuus kilpirauhasen toiminnassa selvisi tarkemmin vasta 1900-luvulla. Suurin osa sisäisten tautien hoidosta perustui yhä oireiden lääkitsemiseen.

KIRURGIA. Yhdysvaltalainen Ephraim McDowell suoritti vuonna 1806 ensimmäisen onnistuneen vatsaontelon sisäisen leikkauksen poistamalla munasarjakasvaimen. Eetterin, kloroformin ja ilokaasun käyttö nukutuksiin alkoi lisätä kirurgian mahdollisuuksia ratkaisevasti 1840-luvulta lähtien, jolloin annettiin ensimmäiset onnistuneet kirurgiset anestesiat. Nukutus poisti merkittävän esteen kirurgian kehitykseltä ja sen ansiosta kirurgia saavutti tasa-arvoisen aseman muiden hoitomenetelmien rinnalla. Hengenvaarallisten haavatulehdusten runsas esiintyminen heikensi yhä kirurgian tuloksia. Sotilaskirurgiassa kiinnitettiin huomiota sairaankuljetuksen merkitykseen ja ensihoidon tärkeyteen.

SYNNYTYKSET JA NAISTENTAUDIT. Lapsivuodekuume oli synnyttäjien ja vastasyntyneiden uhkana erityisesti synnytyslaitoksissa. Suomalainen Carl Robert Ehrström tarkasteli lapsivuodekuumeen esiintymistä Helsingin synnytys- ja kätilöoppilaitoksessa vuosina 1836–1837 ja esitti jo vuonna 1840 väitöskirjassaan, että sairaus on tarttuva. Oliver-Wendell Holmes (1809–1894) suositteli vuonna 1842, että ruumiinavauksia suorittavat lääkärit eivät saaneet avustaa synnyttäjiä, elleivät olleet pesseet sitä ennen huolellisesti käsiään. Lapsivuodekuumeen tarttumisen ongelman ratkaisi itävaltalais-unkarilainen Ignác Fülöp Semmelweis (1818–1865) vuonna 1847, mutta hänen suosittelemansa antiseptinen käytäntö otettiin yleisesti käyttöön vasta 1800-luvun loppupuolella. James Simpson alkoi käyttää kloroformia kipujen lievittämiseen synnytyksen loppuvaiheessa. Saksalainen Frederick Adolphe Wilde keksi vuonna 1838 raskauden ehkäisyä varten emättimeen kohdun suulle sijoitettavan, kumista valmistetun kuppimaisen kalvon. Se oli ehkäisykeinona epävarma eikä levinnyt vielä yleiseen käyttöön.

PSYKIATRIA. Ranskalaisen Philippe Pinelin (1745–1826) ja englantilaisen John Conollyn (1787–1866) aloitteesta pyrittiin luopumaan pakkokeinojen käytöstä psykiatrisissa hoitolaitoksissa, mutta se onnistui vain osaksi, sillä pakkoon perustumattomien hoitomenetelmien tulokset olivat riittämättömiä.

TYÖLÄÄKETIEDE. Teollisuuden nopea kehitys pakotti kiinnittämään huomiota sekä työstä että työväestön kehnoista sosiaalisista olosuhteista johtuviin terveyden haittoihin. Lapsityöläisten määrä oli suuri ja heidän olonsa olivat joka suhteessa hyvin vaikeat. Englannissa säädettiin vuonna 1844 The Factories Act, jossa asetettiin rajoituksia lapsityövoiman käytölle.

EHKÄISEVÄ TERVEYDENHUOLTO. Edward Jennerin (1749–1823) keksimä vaccinaatio eli rokotus otettiin heti 1800-luvun alussa laajasti käyttöön isorokon ehkäisyssä. Taudin epidemiat vähenivät ja samalla väestön kuolleisuus alkoi alentua ratkaisevasti. Laajojen koleraepidemioiden johdosta alettiin kiinnittää vakavaa huomiota elinympäristön terveellisyyteen ja Englannissa säädettiin ensimmäinen terveydenhoitolaki Public Health Act vuonna 1848.

Hammashoito

Hammaslääketieteestä tuli 1800-luvun alkupuolella oma lääketieteen haara. Siinä Yhdysvallat oli kehityksen kärjessä ja Baltimoressa perustettiin vuonna 1840 maailman ensimmäinen hammaslääketieteen tiedekunta. Korjaava hammashoito helpottui, kun 1830-luvulla alettiin käyttää elohopea-amalgaamia reikien täyttämiseen. Myös proteesinvalmistus monipuolistui nopeasti. Nukutusaineiden ja erityisesti ilokaasun käyttö 1840-luvulta alkaen teki hampaiden poiston helpommaksi.

Eläinlääkintä

Eläinten tarttuvat taudit ja epidemiat olivat erityisen mielenkiinnon kohteena. Pernarutto eli anthrax, joka tarttui myös ihmisiin, todettiin ensimmäisenä bakteerin aiheuttamaksi tartuntataudiksi 1840-luvulla. Lääketieteessä ja eläinlääketieteessä todettiin useita yhteisiä tutkimusalueita ja niiden välillä syntyi yhteistyötä varsinkin tartuntatautien kohdalla.

Tulokset

1800-luvun alkupuoli oli vielä suuntaa hakeva aikakausi vanhan ja uuden lääketieteen välillä. Sen aikana tehtiin useita havaintoja ja keksintöjä, joiden tuloksia voitiin hyödyntää 1800-luvun puolivälin jälkeen, jolloin lääketieteen kehitys lähti nopeaan nousuun.

Lääketieteen kehityksen kuvaus jatkuu jaksossa Lääketiede 1800-luvun loppupuolella.

Kirjoitus on valmistunut kesäkuussa 2004.

Kirjallisuutta:

Ackerknecht, E. H.: Geschichte der Medizin. 7. überarbeitete und ergänzte Auflage von Axel Hinrich Murken. Stuttgart 1992.

Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Duin, N. and Sutcliffe, J.: A History of Medicine From Prehistory to the Year 2000. London 1992.

Dumesnil, R. und Schadewaldt, H.: Die Berühmten Ärzte. Aulis Verlag Deubner & Co KG Köln, (ilman painovuotta).

Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia, En översikt, I, Albert Bonniers förlag, Stockholm 1944.

Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia, En översikt, II, Albert Bonniers förlag, Stockholm 1946.

Lyons, A. S. and Petrucelli, R. J.: Medicine, An Illustrated History. Harry N. Abrams, Inc., Publishers, New York, Japan 1978.

Margotta, R.: Lääketiede kautta aikojen. WSOY, Porvoo – Helsinki, Verona (Italia) ja Porvoo 1971.

Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleidung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte, verbesserte Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1949.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1950.

[The] New Encyclopædia Britannica. 15 th Edition. Vol. 1–29. Reprinted 1990.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993].

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON