Arno Forsius

Lääketiede 1800-luvun loppupuolella

Yleistä

Kehittyneissä kulttuureissa kaupungit kasvoivat ja niiden terveyshaitat lisääntyivät. 1800-luvun jälkipuoli oli nopean kehityksen aikaa lääketieteessä. Siihen vaikutti erityisesti tutkimusmenetelmien kehittyminen ja bakteriologian synty. Usko lääketieteen mahdollisuuksiin löytää sairauksien syyt ja hoidot voimistui. Terveydenhuoltoa alettiin kehittää yleisesti väestöä palvelevaksi.

Puolueettoman sairaanhoidon vaatimus taistelukentillä otettiin jälleen esiin sveitsiläisen Jean-Henri Dunant’in (1828–1910) kirjoitettua raporttinsa Solferinon taistelusta vuonna 1859. Hänen aloitteensa johti kansainvälisen Punaisen Ristin perustamiseen vuonna 1864.

Edeltävää kehitystä kuvataan jaksossa Lääketiede 1800-luvun alkupuolella.

Sairauspanoraama

Erityisesti laivaliikenteen lisääntyminen edisti tartuntatautien leviämistä maanosista toisiin. Matkustajat sairastuivat aikaisemmin tuntemattomiin sairauksiin ja uusia tauteja alkoi levitä uusille alueille. Eräs osoitus siitä olivat toistuvat maailmanlaajuiset koleraepidemiat, jotka aiheuttivat suuria väestömenetyksiä. Toisaalta isorokon aiheuttama kuolleisuus väheni rokotusten seurauksena. Kehittyneissä maissa esiintyi uutena ja lisääntyvänä ongelmana lapsihalvaus eli polio. Sukupuolitaudit yleistyivät osittain sosiaalisten vaikeuksien seurauksena. Tuberkuloosi ja erityisesti keuhkotuberkuloosi oli edelleen yleinen ja vakava ongelma, johon kuoli paljon nuoria ja työikäisiä ihmisiä. Vanhempien ikäluokkien suureneminen lisäsi syöpäkasvainten esiintymistä.

Ympäristö ja hygienia

Maailmanlaajuisten koleraepidemioiden uusiutuessa annettiin Englannissa vuonna 1872 uusi ja aikaisempaa laajempi Public Health Act, jossa kiinnitettiin erityistä huomiota ympäristön terveydelle aiheuttamien haittojen torjumiseen. Se oli esikuvana vastaavien lakien säätämiselle koko maailmassa. Niiden avulla ryhdyttiin suojaamaan yhdyskuntia lisääntyviltä terveyshaitoilta, jotka johtuivat sekä asutuksesta että teollisuudesta. Koleraepidemiat olivat sysäyksenä vesijohto- ja viemäriverkostojen kehittämiselle. Myös asuin- ja työympäristön terveyshaittoja alettiin tutkia ja mitata järjestelmällisesti. Eräs tämän alueen uranuurtajista oli saksalainen apteekkari Max von Pettenkofer (1818–1901).

Tieteen yleinen kehitys

Tieteessä tapahtui jakautumista uusiin tutkimusalueisiin. Biologiassa herätti suurta huomiota Charles Robert Darwinin (1809–1882) teoria lajien synnystä ja Gregor Johann Mendel (1822–1884) keksi ensimmäiset perinnöllisyyssäännöt. Kemiassa tapahtui jakautuminen epäorgaaniseen ja orgaaniseen kemiaan, ja synteettinen kemia alkoi kehittyä voimakkaasti. Analyyttiset menetelmät kehittyivät ja tuottivat sairauksien tutkimiseen käytettyjä laboratoriokokeita. Fysiikan kehitys toi lääketieteeseen uusia mittausmenetelmiä ja röntgenkuvauksen. Lääketieteeseen ja terveydenhuoltoon läheisesti liittyvistä uusista ja kehittyvistä tieteenaloista on mainittava perinnöllisyysoppi, psykologia ja sosiologia. Alkoholismi ja sosiaaliset ongelmat sekä tuberkuloosi ja sukupuolitaudit aiheuttivat arveluja ihmisen rodullisesta huononemisesta.

Lääketiede

Havainnot sairauksien aiheuttamista muutoksista soluissa synnyttivät solupatologisen sairauskäsityksen, joka syrjäytti aikaisemman kudospatologisen sairauskäsityksen. Solupatologian perustaja ja kehittäjä oli saksalainen Rudolf Virchow (1821–1902). Bakteriologian kehittyminen toi esiin myös mikrobien merkityksen tärkeinä sairauksien aiheuttajina.

Anatomia kehittyi erityisesti topografisen anatomian muodossa, kirurgisen toiminnan tarpeista lähtien. Suurin kehitys tapahtui kuitenkin mikroskooppisen anatomian puolella näytteiden valmistamisen ja mikroskooppien tehon parantuessa. Mikroskooppisen tekniikan paranemisesta hyötyivät myös patologia ja oikeuslääketiede. Sen lisäksi myrkytysten tutkimus edistyi kemiallisten menetelmien parantuessa.

Fysiologian tutkimus kehittyi voimakkaasti fysiikan, kemian ja biokemian uusien menetelmien ansiosta. Tutkimuksen kärkimaaksi tuli Saksa, jossa sen huomattavimmat edustajat olivat Johannes Müller (1801–1858) ja Carl Ludwig (1816–1895). Aineenvaihdunnan ja ravitsemuksen tutkimukset kehittyivät voimakkaasti. 1800-luvun lopulla havaittiin umpieritysrauhasten häiriöt ja eräiden ravintotekijöiden puutteen merkitys sairauksien aiheuttajina, vaikka käsitteet hormoni ja vitamiini luotiinkin vasta 1900-luvun alussa. Venäläinen Ivan Petrovitsh Pavlow (1849–1936) tutki elintoimintojen ehdollisia refleksejä.

Bakteriologia oli eräs niistä uusista tutkimusalueista, jotka vaikuttivat ratkaisevasti lääketieteen kehitykseen. Sen syntyyn vaikuttivat epidemiologiset havainnot, mikroskooppien erotuskyvyn paraneminen bakteerien toteamiseksi ja bakteerien viljelymenetelmät. Ranskalainen Charles Sédillot (1804–1885) otti vuonna 1871 käyttöön sanan mikrobi.

Ranskalainen Louis Pasteur (1822–1895) osoitti vuonna 1857, että mätäneminen ja käyminen johtuivat mikro-organismeista ja että nämä ilmiöt voitiin estää kuumentamalla pilaantuvat ainekset ja säilyttämällä ne ilmatiiviisti. Lyhytaikaiseen kuumentamiseen perustuvan pastöroinnin keksiminen ja käyttöön otto niin viinin valmistuksessa kuin maidon säilytyksessäkin olivat bakteriologian liitännäisiä.

Useat vakavat sairaudet voitiin osoittaa bakteerien aiheuttamiksi. Aikakauden merkittävin bakteriologi oli saksalainen Robert Koch (1843–1910), joka löysi pernaruton aiheuttajan vuonna 1876, tuberkuloosin aiheuttajan vuonna 1882, koleran aiheuttajan vuonna 1883 ja paiseruton aiheuttajan vuonna 1894. Muita bakteriologian uranuurtajia olivat norjalainen Gerhard Henrik Armauer Hansen (1841–1912), joka löysi vuonna 1873 lepran aiheuttajan, sekä englantilainen Ronald Ross (1857–1932), italialainen Giovanni Battista Grassi (1854–1925) ja yhdysvaltalainen Patrick Manson (1844–1922), jotka löysivät vuosina 1897–1900 malarian aiheuttajan ja osoittivat hyttysen sen levittäjäksi.

Vaikka Edward Jenner (1749–1823) oli kehittänyt rokotusmenetelmän isorokkoa vastaan jo vuonna 1796, luotiin perusta immunologian kehittämiselle vasta lähes sata vuotta myöhemmin. Rokote pernaruttoa vastaan keksittiin vuonna 1881 ja lavantautirokote vuonna 1896. Koch keksi vuonna 1888 tuberkuliinin, josta ei ollut toivottua apua tuberkuloosin hoidossa, mutta se oli hyödyllinen taudin tartunnan toteamisessa. Myös virustauteja kuten rabiesta eli vesikauhua ja kanakoleraa vastaan kehitettiin rokotteita, vaikka niiden aiheuttajia ei vielä tunnettu. Serologian alalla merkittävä tutkija oli saksalainen Emil von Behring (1854–1917). Hänen työhönsä perustui suurelta osin mm. difteria- ja tetanusantitoksiinien kehittäminen vuonna 1890. Rokotteet ja antitoksiinit edistivät ratkaisevasti taistelua tartuntatautien tuhoja vastaan.

Ammattihenkilöstö

Lääkärien koulutusta yhdenmukaistettiin ja eräin poikkeuksin kirurginen koulutus sisältyi lääkärien koulutukseen. Luentojen ja sairaalaopetuksen ohella koulutusta annettiin perustieteiden tutkimuslaitoksissa. Lääkärit alkoivat erikoistua tietyille erikoisaloille ja tutkijoiksi. Erikoislääkärit perustivat yhdistyksiä oman erikoisalansa kehittämistä varten.

Laitossynnytysten lisääntyessä kehitettiin myös kätilöiden koulutusta ja heille opetettiin synnytyspihtien käyttöä sekä muita toimenpiteitä. Kätilöille alettiin antaa opetusta vastasyntyneiden hoitoa koskevan valistuksen jakamiseksi synnyttäneille.

Sairaanhoitajien uskonnollisista järjestöistä riippumaton ammatillinen koulutus alkoi pian 1800-luvun puolivälin jälkeen. Sen aloittajia olivat Valerie de Gasparin (1813–1894) Sveitsissä ja Florence Nightingale Englannissa (1820–1910). Sairaanhoitajien ammatillisen tason kohoaminen teki mahdolliseksi nykyaikaisen sairaalahoidon ja kotisairaanhoidon kehityksen.

Sairasvoimistelijoita alettiin kouluttaa huolehtimaan liikuntaelinten sairauksien hoidosta ja niiden vuoksi suoritettujen leikkauksien jatkohoidosta. Hoitolaitokset, joissa annettiin erilaisia mekaanisia laitehoitoja, olivat hyvin suosittuja.

Sairauksien tutkimus

Sairauksien tutkimus ja sairaiden hoito kehittyivät voimakkaasti ja lääketieteessä tapahtui jakautumista suppeampiin erikoisaloihin. Erikoistuminen näkyi myös sairaalahoidon kohdalla, sillä sitä varten perustettiin lisääntyvästi erikoisalan osastoja yleissairaaloihin tai erillisiä erikoissairaaloita.

Auskultaatio ja perkussio kehittyivät. Potilaiden säännöllinen lämmönmittaus otetaan käyttöön. Verenpaineen mittausta varten kehitettiin laitteita, mutta ne eivät soveltuneet vielä käytännön potilastyöhön. Diagnostiikassa käytettiin apuna virtsan, ulosteen ja veren kemiallisia, fysikaalisia ja mikroskooppisia tutkimuksia. Verta ja verisoluja koskevista tutkimuksista yleistyivät mm. hemoglobiinin määrittäminen ja verisolujen laskenta. Tähystystutkimukset tulivat käyttöön mm. henkitorven, ruokatorven, peräsuolen ja virtsarakon sairauksien selvittämisessä.

Kliiniset laboratoriotutkimukset herättivät suurta kiinnostusta erityisesti Saksassa. Ensimmäisen varsinaisen kliinisen laboratorion perusti Hugo von Ziemssen (1829–1902) Münchenissä vuonna 1885. Ranskassa suhtauduttiin kauan varauksin laboratoriotutkimuksiin ja siellä haluttiin yhä pitäytyä ensisijaisesti potilaan kliinisessä tutkimuksessa sairasvuoteen äärellä.

Konrad Wilhelm Röntgen (1845–1923) keksi vuonna 1895 X-säteitä eli röntgensäteitä käyttävät röntgenlaitteet. Aluksi otettiin vain ns. natiivikuvia luustosta, mutta pian yhdysvaltalainen Walter B. Cannon (1871–1945) keksi sisäelinten varjoainekuvaukset barium- ja vismuttiyhdisteiden avulla. Hengityksen, pulssin ja verenpaineen seuraamiseksi alettiin käyttää apuna erilaisia kymograafisia mittaus- ja rekisteröintilaitteita.

Sairauksien hoito

Aikaisempien kausien yleisistä hoidoista kuten kuppauksesta, suoneniskuista ja verijuotikkaista luovuttiin, sillä verenpoistohoitojen tehottomuus ja vaarallisuus osoitettiin tilastollisesti. Perushoitoina olivat vuodelepo, asiallinen ravitsemus ja elimistön omien voimien tukeminen.

Lääkityksen alueella tapahtui edistymistä, kun kasveista eristettiin uusia ja pudistettuja lääkeaineita, mm. kokaiini 1860, jota alettiin käyttää paikallisesti puudustusaineena. Myös kemiallinen teollisuus alkoi kehittyä ja markkinoille tuotiin täysin synteettisiä lääkeaineita, mm. kloraali, asetosalisyylihappo, nitroglyseriini ja bromisuolat sekä nukutusaineita. Ns. kemoterapeuttisia aineita kehitettiin ensimmäisenä alkueläintauteja vastaan. Farmakologinen tutkimus kehittyi nopeasti. Lääkkeenvalmistusta tapahtui yhä apteekeissa, mutta kemiallisiin tehtaisiin liitettiin farmakologisia osastoja ja lisäksi perustettiin erityisiä lääketehtaita. Lääkekaupan alalla perustettiin tukkuliikkeitä välittämään farmakologisia raaka-aineita ja lääkevalmisteita. Ranskalainen Charles Gabriel Pravaz (1791–1853) keksi 1850-luvun alussa injektioruiskun, jota alettiin pian käyttää lääkkeen antamiseen ihon alle.

Sairaaloista muodostui nopeasti hoitopaikkoja, joissa oli tavoitteena äkillisesti sairaiden aktiivinen parantaminen eikä enää pitkäaikaisesti sairaiden hoivaaminen. Tutkimusmenetelmien kehittyminen paransi taudinmäärityksiä ja tarvittavan hoidon valitsemista. Sairaanhoitajien ammatillisen koulutuksen kehittämisellä oli suuri merkitys hoidon tason kohottamisessa. Tämä tuli esiin varsinkin kirurgisessa toiminnassa.

Nukutusaineiden käytön keksiminen 1840-luvulla oli tehnyt mahdolliseksi uusien leikkausmenetelmien kehittämisen ja käyttöön oton. Vuosisadan loppupuolella saatiin lisäksi käyttöön kokaiini paikallispuudutusaineena. Sairaaloiden haittana olivat edelleen jopa hengenvaaralliset bakteeritulehdukset, jotka heikensivät erityisesti kirurgisen hoidon tuloksia. Unkarilainen Ignác Fülöp Semmelweis (1818–1865) ryhtyi ehkäisemään synnyttäjien lapsivuodekuumetta antiseptisin menetelmin. Englantilainen kirurgi Joseph Lister (1827–1912) oli kuullut Pasteurin tutkimuksista ilman kautta leviävistä mikro-organismeista ja alkoi vuonna 1865 käsitellä leikkausaluetta karbolihappoliuoksella ja sumuttaa sitä myös leikkaussalin ilmaan. Hänen onnistuikin vähentää haavatulehduksia erityisesti murtumien kirurgisessa hoidossa. Karbolihapon käyttöön liittyi kuitenkin paljon haittoja, mm. ihon ja hengitysteiden ärsytystä.

Saksalaiset kirurgit havaitsivat pian, että haavatulehduksen pahin levittäjä ei ollutkaan ilma vaan kirurgien instrumentit ja kädet. Sen vuoksi ryhdyttiinkin toimimaan aseptisesti tekemällä kaikki leikkauksen kanssa kosketuksiin tulevat sidetarpeet ja instrumentit bakteerittomiksi etukäteen. Pasteur oli steriloinut kuumentamalla sidetarpeita vuonna 1874 ja saksalainen Buchner instrumentteja vuonna 1878, mutta käytännössä aseptiikka pystyttiin toteuttamaan vasta vuosina 1886–1887, sen jälkeen kun höyryautoklaavit oli otettu käyttöön vuonna 1885. Sairaaloiden aseptiikan uranuurtajia olivat saksalaiset Gustav Adolf Neuber (1850–1932), Ernst von Bergmann (1836–1907) ja Curt Schimmelbusch (1860–1895). Aseptiikan ansiosta myös sisäelimiin kohdistuvia leikkauksia voitiin tehdä ilman haavatulehdusten aiheuttamaa kohtuutonta riskiä. Aseptiikan toteuttaminen parani edelleen, kun vuonna 1892 korvattiin veren ja haavaeritteiden kuivaamiseen käytetyt pesusienet steriloiduilla "tupfereilla" eli imutupoilla ja kun 1890-luvun lopulla otettiin käyttöön kasvosuojukset ja kumiset leikkauskäsineet.

Lääketieteen erikoisalat

KIRURGIA. Nukutuksen ja puudutuksen sekä bakteerien torjunnan käyttöön ottaminen saivat aikaan kirurgiassa nopean kehityksen, joka teki mahdolliseksi myös sisäelimiin, varsinkin vatsaontelon elimiin ja naisilla synnytinelimiin kohdistuvat leikkaukset. Syöpätautien ennuste alkoi vähitellen parantua. Leikkausten turvallisuus lisääntyi ratkaisevasti hengenvaarallisten haavatulehdusten vähentyessä.

UROLOGIA. Kirurgiassa oli ollut jo hyvin kauan virtsateiden hoitoon erikoistuneita ammatinharjoittajia. Nukutus ja aseptiikka toivat urologiaan aivan uusia mahdollisuuksia, samoin virtsarakon tähystimen eli kystoskoopin kehittäminen paransi merkittävästi erikoisalan taudinmääritystä.

ORTOPEDIA. Kirurgian voimakas kehitys vei eteenpäin myös ortopediaa. Sodissa ja tapaturmissa syntyi paljon ortopedista hoitoa vaativia vammoja. Sen lisäksi voitiin hoitaa entistä paremmin tuloksin myös synnynnäisiä luuston häiriöitä.

KORVA-, NENÄ- JA KURKKUTAUDIT. Korvatautien erikoisala laajeni käsittämään myös nenän ja kurkunpään sairaudet. Ala oli ensisijaisesti kirurgista toimintaa. Sekä nielun peilitutkimus että kurkunpään tähystys otettiin käyttöön. Alan yhteydessä tapahtui kehitystä myös kuulo- ja puhehäiriöiden hoidossa.

SILMÄTAUDIT. Silmätautien hoito oli kuulunut aikaisemmin kirurgian erikoisalaan, koska hoito oli ollut ensisijaisesti leikkaushoitoa. Silmätautien sairaaloita oli ollut jo 1800-luvun alkutaitteesta saakka. Saksalaisen Hermann von Helmholtzin (1821–1894) vuonna 1851 kehittämän silmäpeilin eli oftalmoskoopin ansiosta silmätautien erikoisalan toiminta laajeni ja se irtautui kirurgiasta omaksi erikoisalakseen. Carl Koller (1857–1944) käytti kokaiinia ensin paikallispuudutukseen silmässä. Yleisen hygienian paraneminen vähensi trakooman esiintymistä.

PEDIATRIA. Lastentautien hoito, joka oli aikaisemmin liittynyt synnytysoppiin, kehittyi 1800-luvun loppupuolella omaksi erikoisalaksi. 1890-luvun alussa alettiin järjestää imeväisille maidonjakeluasemia ja kehittää hyvälaatuisen maidon saantia erityisesti imeväisikäisten lasten ravitsemusta ajatellen. Ranskassa synnytyslääkäri Pierre Budin (1846–1907) aloitti vuonna 1892 imeväisten hoidon neuvonnan avaamalla Charité-Hôpital'in yhteydessä synnyttäneille naisille erityisen vastaanoton, "Consultations de Nourissons".

DERMATOLOGIA ja VENEROLOGIA. Ihotaudit ja sukupuolitaudit kuuluivat saman erikoisalan piiriin, koska sukupuolitaudeissa iho-oireet olivat yleisiä ja tyypillisiä. Ihotauteja varten alettiin perustaa osastoja sairaaloihin. Sukupuolitaudeista tunnettiin kuppatauti, tippuri ja pehmeä sankkeri. Bakteriologian kehitys paransi sukupuolitautien määrittämistä, vaikka kuppataudin aiheuttaja löydettiinkin vasta 1900-luvun alussa.

SYNNYTYKSET JA NAISTENTAUDIT. Synnytysten kohdalla merkittävin muutos oli lapsivuodekuumeen ehkäisy Ignác Fülöp Semmelweisin (1818–1865) havaintojen ansiosta, joskin menetelmän yleistyminen oli hidasta mm. ennakkoluulojen vuoksi. Naistentautien tutkimuksen ja hoidon kehittäjistä on mainittava yhdysvaltalainen James Marion Sims (1813–1883). Synnyttäjien neuvontatyön aloitti ranskalainen Pierre Budin synnyttäjien jälkitarkastuksilla 1890-luvun alussa. Yhä edelleen suurin osa synnytyksistä tapahtui kotioloissa. Nukutuksen käyttöön otto teki mahdolliseksi keisarileikkauksen suunnitellusti synnyttäjän hengen pelastamiseksi, jos luonnollinen synnytys ei ollut mahdollinen.

PSYKIATRIA JA NEUROLOGIA kuuluivat samaan erikoisalaan. Psykiatrisia sairauksia pidettiin yleisesti somaattisista syistä aiheutuvina ja toisaalta saivat lisää kannatusta käsitykset, joiden mukaan ruumiilliset oireet ja sairaudet johtuivat hermostollisista ja psyykkisistä syistä. Somaattisia hoitoja käytettiin yleisesti sielullisten häiriöiden hoitoon. Neurologia eli hermoston elimellisten sairauksien tuntemus kehittyi. Vähitellen alettiin ajatella myös, että psyykkiset syyt voisivat aiheuttaa psyykkisiä sairauksia. Ranskalainen Jean-Martin Charcot (1825–1893) käytti hypnoosia hoitona lähinnä hysteerisissä tiloissa. Sigmund Freud (1856–1939) ryhtyi tutkimaan psyykkisten häiriöiden syitä psykoanalyysin avulla ja käytti sitä myös niiden hoitona. Mielisairauksien tutkimus ja hoito kehittyivät. Hoitoina olivat mm. kylvyt, rauhoittavat lääkkeet ja työterapia. Lievempiä sielullisiä häiriöitä varten perustettiin ns. hermoparantoloita. [Katso myös kirjoituksia Sielun ja ruumiin yhteys lääketieteen historiassa ja Kirurgia psyykkisten häiriöiden hoitona.]

TUBERKULOOSIN HOITO. Keuhkotuberkuloosin parantolahoito alkoi 1800-luvun puolivälin jälkeen ja parantoloita rakennettiin vähitellen erityisesti Keski-Eurooppaan. Italialainen Carlo Forlanini (1847–1918) keksi keuhkotuberkuloosin ilmarintahoidon vuonna 1881. Robert Kochin löydettyä tuberkuloosibakteerin vuonna 1882 alettiin nopeasti kehittää keinoja myös tuberkuloositartunnan ehkäisemiseksi.

TARTUNTATAUDIT. Tartuntatautien ennalta ehkäisy kehittyi. Koleraepidemiat pakottivat parantamaan vesijohto- ja viemärijärjestelmiä. Rokotus isorokkoa vastaan tuli pakolliseksi useissa Euroopan maissa ja isorokon epidemiat saatiin suurelta osin hävitetyksi. Sen seurauksena lapsikuolleisuus alkoi laskea ja väkiluku kasvaa nopeasti. Pasteurin onnistui kehittää rabiesta eli vesikauhua vastaan rokotus, jota voitiin käyttää taudin ehkäisyyn senkin jälkeen, kun joku oli saanut tartunnan vesikauhuisen eläimen puremasta. Uutena ongelmana oli halvauksia aiheuttava polio. Lasten kulkutaudeista tulirokko, kurkkumätä, hinkuyskä ja tuhkarokko aiheuttivat yhä paljon kuolemantapauksia. Punatauti ja lisääntyvästi esiintyvä lavantauti aiheuttivat kuolleisuutta myös aikuisten keskuudessa.

TERVEYDENHUOLTO. Terveydenhuoltoa alettiin elintason kohotessa kohdistaa vähitellen koko väestöön ja erikoisesti sen eräisiin kohderyhmiin, kuten synnyttäjiin, pikkulapsiin, koululaisiin ja työväestöön. Kattavan terveydenhuoltojärjestelmän kehittäminen oli hidasta ja se toteutui kehittyneissäkin maissa vasta 1900-luvun puolivälin aikoihin.

SOSIAALINEN HUOLTO. Työväen oloja paransivat lait, jotka lyhensivät varsinkin lasten ja alaikäisten työaikaa ja kohensivat työolosuhteita. Sosiaalivakuutus otettiin ensimmäisenä käyttöön Saksassa vuonna 1883 yleisenä työväenvakuutuksena. Se merkitsi silloisissa oloissa huomattavaa turvaa työntekijöiden lisäksi myös heidän omaisilleen.

Hammashoito

Hammaslääkärien koulutus erityisissä oppilaitoksissa oli alkanut Yhdysvalloissa vuonna 1840 ja pian 1800-luvun puolivälin jälkeen vastaavia oppilaitoksia alettiin perustaa myös Euroopan maissa ja Kanadassa. Suomessa hammaslääkärien koulutus alkoi vuonna 1892. Yhdysvaltalainen George Fellows Harrington keksi vuonna 1858 kellonjousella toimivan hammasporan.

Eläinlääkintä

Eläintautien ehkäisyssä saatiin aikaan suurta kehitystä, kun löydettiin bakteerit ja päästiin selville niiden tarttumistavoista. Eläinten kohdalla aloitettiin 1800-luvun lopulla rokotukset mm. pernaruttoa ja kanakoleraa vastaan. Tuberkuliinin keksimisen jälkeen otettiin käyttöön tuberkuliinikoe, jolla voitiin helposti todeta tuberkuloosin tartunta nautakarjoissa.

Tulokset

Lääketiede irtautui lopullisesti pohdintoihin perustuvasta perinteestään ja kehittyi 1800-luvun lopulla uudelle tasolle, joka antoi mahdollisuudet nykyaikaisen lääketieteen ja terveydenhuollon edelleen kehittämiselle tieteellisen tutkimuksen perusteella.

Lääketieteen kehityksen kuvaus jatkuu jaksossa Lääketiede 1900-luvun alkupuolella.

Kirjoitus on valmistunut joulukuussa 2002. Täydennetty ja tarkistettu kesäkuussa 2004. Eräitä tarkistuksia huhtikuussa 2006.

Kirjallisuus:

Yleiset hakuteokset ja lääketieteellinen ammattikirjallisuus

 TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON