Arno Forsius

Tartuntataudeista Suomessa 1860-luvun katovuosina

Endemioiden ja epidemioiden väestövaikutuksista

Tartuntataudit jaetaan tavallisesti endeemisiin eli tietyllä alueella jatkuvasti esiintyviin tarttuviin tauteihin sekä epideemisiin eli taudista vapaiden väliaikojen jälkeen taudinpurkauksina esiintyviin tartuntatauteihin. Viime mainittuja on yleisesti nimitetty kulkutaudeiksi. Raja ryhmien välillä ei ole mitenkään ehdoton. Jollakin seudulla tietty tartuntatauti voi olla toisinaan endeeminen ja toisinaan epideeminen ja jollakin seudulla pääasiallisesti endeemisenä esiintyvä tartuntatauti voi olla toisella seudulla ensisijaisesti epideeminen.

Tartuntataudit ovat aikaisemmin vaikuttaneet varsin voimakkaasti kansojen ja kulttuurien kohtaloihin. Korkean syntyneisyyden seurauksena asukasluvun kasvu olisi Suomessakin tapahtunut 1700-luvun loppupuolella suorastaan räjähdysmäisesti, ellei kulkutautien aiheuttama kuolleisuus olisi hillinnyt kehitystä. Toisinaan epidemioihin, mm. (paise)ruttoon, liittyvät väestötappiot johtivat yhdyskuntien lähes täydelliseen tuhoutumiseen. Kuolemantapausten lisäksi eräät kulkutaudit jättivät jälkeensä runsaasti vammautuneita. Sitä paitsi laajat epidemiat aiheuttivat välillisesti suuria sosiaalisia ja taloudellisia vaikeuksia.

Vaikea ja vaarallinen epidemia on saattanut nostaa väestön kuolleisuuden normaalioloihin verrattuna viisinkertaiseksi tai suuremmaksikin lyhytaikaisesti. Aikaisemmilta ajoilta ei ole tosin olemassa luotettavia tilastoja monestakaan maasta. Tällaisia seurauksia ovat aiheuttaneet eräillä seuduilla mm. (paise)rutto, (aasialainen) kolera, pilkkukuume ja trooppisilla alueilla keltakuume. Pilkkukuume ja kolera voivat saada joskus aikaan varsin runsaita väestötappioita kerrannaisvaikutuksineen. Kaikkein suurimmat väestötappiot aiheutti kuitenkin (paise)rutto herkän tarttuvuutensa ja korkean kuolleisuutensa vuoksi. Se lieneekin ainoa kulkutauti, joka on autioittanut väestökeskuksia pitkiksi ajoiksi, ehkä kuitenkin yhdessä muiden samanaikaisten tuhovoimien kanssa.

On aiheellista korostaa, että korkeakuumeisesta ja suurta kuolleisuutta aiheuttaneesta kulkutaudista käytettiin lääketieteessä nimitystä typhus eli "tyyfus" (kreik. typhos, "höyrypäisyys", tajunnan sekavuus). Sitä kuvattiin usein suomen kielessä sanalla polttotauti. Tämä taudinkuva jakautui vähitellen kolmeksi eri sairaudeksi, jotka olivat typhus exanthematicus eli pilkkukuume, typhus recurrens eli toisintokuume sekä typhus abdominalis eli lavantauti ("vatsatyyfus"). Aina 1800-luvun lopulle saakka näitä tauteja ei pystytty aina erottamaan varmuudella toisistaan. Asiakirjoissa esiintynyt tyyfus on tavallisesti suomennettu virheellisesti lavantaudiksi, minkä vuoksi varhaisempiin taudinkuvauksiin ja tilastoihin on syytä suhtautua suurin varauksin, ellei taudinkuvaa tai -nimeä ole selostettu yksityiskohtaisemmin. Katso tarkemmin kirjoitusta "Tyyfuksen eri lajit".

Jokin tai toisinaan useampikin tavanomainen kulkutauti on ollut väestön vitsauksena melkein joka vuosi, joko pienempien alueiden, valtakuntien tai maanosien laajuisina epidemioina. Epidemioilla oli tietyt erikoispiirteensä tartunnan aiheuttajasta, tartuntatavasta, taudinkuvasta ja väestön vastustuskyvystä aikaisemmin sairastettujen tartuntatautien seurauksena. Ilmastolliset olot ovat vaikuttaneet ratkaisevasti tartuntatautien esiintymiseen eräille kulkutaudeille ominaisista vuodenaikavaihteluista sekä tauteja välittävien vektoreiden kuten hyönteisten esiintymisestä johtuen.

Kulkutautien vaikutukset väestöön ovat riippuneet lisäksi mm. asutuksen tiheydestä, kulkuyhteyksien vilkkaudesta, juomaveden laadusta sekä väestön ikärakenteesta, ravitsemustilasta ja yleisestä elintasosta. Epidemioita kehittyi herkimmin vähänkin vilkkaampien kulkuyhteyksien varrella olevilla paikkakunnilla. Kokemuksen mukaan sodat ja nälänhädät ovat väestön tavallista runsaamman liikkuvuuden vuoksi aiheuttaneet aikaisemmin poikkeuksellisen suuria ja vakavia epidemioita. Syrjäisemmillä seuduilla ja joskus myös asutuskeskuksissa kulkutautien väliaika saattoi muodostua tavanomaista pitemmäksi pitkistä välimatkoista ja hiljaisista liikennereiteistä johtuen.

Kulkutautien vaarallisuus oli tietenkin suoraan verrannollinen niiden aiheuttamaan kuolleisuuteen, mutta muut seurannaisvaikutukset riippuivat ratkaisevasti siitä, mihin väestönosaan tai -osiin taudin tartunta ja kuolleisuus kohdistuivat. Monet kulkutaudit antoivat pitkäaikaisen tai elinikäisen suojan uutta tartuntaa kohtaan. Sen vuoksi kunkin kulkutaudin aiheuttamalla epidemialla oli uusiutumisen mahdollisuudet vasta silloin, kun ilman vastustuskykyä olevien asukkaiden määrä oli kasvanut niin suureksi, että ketjutartunta kävi mahdolliseksi. Tällaiseen tilanteeseen tultiinkin yleensä viiden tai viimeistään kymmenen vuoden kuluttua epidemiasta, sen jälkeisinä vuosina syntyneiden lasten määrän lisäännyttyä riittävästi. Näin väestön keskuudessa kiersivät vuosikymmenestä toiseen mm. isorokko, tuhkarokko, tulirokko, hinkuyskä ja kurkkumätä, jotka olivat tyypillisiä lasten kulkutauteja. Jos epidemian väliajat olivat tavanomaista pitempiä, tautiin sairastui myös vanhempia ihmisiä, jotka olivat säästyneet sen tartunnalta aikaisemmin.

Tässä yhteydessä on syytä mainita, että tartuntatauteja, jotka eivät kehitä merkittävää vastustuskykyä, ovat mm. tippuri eli gonorrhea, kuppatauti eli syfilis (tai lues), ruusu eli erysipelas, malaria ja trooppinen punatauti eli amebadysenteria. Vain melko lyhytaikaisen vastustuskyvyn antoivat mm. influenssa, bakteeripunatauti eli bakteeridysenteria sekä kolera. Sen vuoksi näihin tauteihin voi sairastua uudelleen jo lyhyen väliajan jälkeen.

Lasten keskuudessa esiintyneet kulkutaudit lisäsivät tietenkin kuolleisuutta epidemian vaarallisuuden mukaisesti, kavensivat syntyneiden enemmyyttä ja hidastivat väestönkasvua. Jos eri kulkutautien epidemioita sattui samoihin aikoihin tai perättäisinä vuosina, kuten toisinaan tapahtuikin, saattoivat lastenkin keskuudessa raivonneet epidemiat kääntää väestökehityksen laskuun. Nämä epidemiat eivät vaikuttaneet avioliittoisuuteen ja syntyneisyyteen ennen kuin 10–20 vuoden kuluttua, jolloin niistä aiheutunut väestönvähennys oli jo osittain tai kokonaan tasoittunut.

Toisin oli niiden epidemioiden kohdalla, jotka aiheuttivat kuolleisuutta sukukypsässä iässä olleen aikuisväestön keskuudessa. Silloin voitiin tavallisesti havaita, tosin yleensä melko lyhytaikaisesti, laskua varsinkin syntyneisyydessä ja jonkin verran myös avioliittoisuudessa. Aikuisväestöön kohdistuvaa kuolleisuutta aiheuttivat mm. influenssa, pilkkukuume, toisintokuume, (aasialainen) kolera, punatauti ja (paise)rutto. Silloinkin olivat yleensä suurimmassa vaarassa pikkulapset ja vanhukset. Sitä paitsi aikuisväestössä sukukypsässä iässä olevien naisten kuolleisuuden kasvu merkitsi tavallisesti myös pikkulasten kuolleisuuden kasvua, varsinkin jos imeväisikäiset lapset menettivät äitinsä epidemian seurauksena. Mainitut epidemiat esiintyivät usein melko pitkien väliaikojen jälkeen, lukuun ottamatta punatautia, jota saattoi ilmetä joinakin ajanjaksoina melkein vuosittain.

Aikaisemmin tautien vaikutuksia on pystytty seuraamaan lähinnä vain niiden aiheuttaman kuolleisuuden perusteella. Tautia sairastaneiden määristä ei varsinkaan menneinä aikoina ole voitu saada mitään luotettavia lukuja, ja nykyäänkin ne ovat usein vain summittaisia. Poikkeuksellista kuolleisuutta aiheuttaneet taudit ovat yleensä olleet herkästi tarttuvia tartuntatauteja eli ns. kulkutauteja. Usein juuri niiden leviämistä ovat edistäneet poikkeukselliset olosuhteet, tavallisimmin sodat ja nälänhädät, jolloin sotaväen siirrot ja väestön liikehdintä ovat kuljettaneet mukanaan tautia tartuttavia ihmisiä.

Ennen kulkutautien ennalta ehkäisyn onnistumista, siis 1800-luvun loppupuolelle saakka, oli tavanomaisten kulkutautien aiheuttama pitkän aikavälin vuotuinen kuolleisuus Suomessa noin 10 o/oo:n tasolla asukasluvusta ja se edusti silloin noin 1/3 osaa kokonaiskuolleisuudesta. Suomessa endeemisistä eli jatkuvasti esiintyvistä tartuntataudeista merkittävin on ollut tuberkuloosi, jonka aiheuttama kuolleisuus on ollut 1800-luvun loppupuolella keskimäärin 2–3 o/oo asukasluvusta ja noin 1/10 osa kokonaiskuolleisuudesta.

Kuolinsyitä ja niihin liittyviä ongelmia tarkastellaan lähemmin kirjoituksissa "Kuolinsyyt vuosien 1749–1877 väkilukutauluissa" ja "Tautinimistöjen kehitys Ruotsissa ja Suomessa vuosina 1749–1809 ja Suomessa sen jälkeen".

Suuren kuolleisuuden vuosia Suomessa ennen 1800-luvun puoliväliä

Suomessa oli 1600-luvun lopulla ns. suuret kuolovuodet, joiden taustalla oli samantapainen tilanne kuin 1860-luvun lopulla. Kadot koettelivat 1690-luvulla useana vuonna Suomea laajoilla alueilla. Silloin nälän aiheuttama välitön kuolleisuus kohosi huomattavan suureksi. Hollolan ylisen kihlakunnan rahvas kuvasi kuninkaalle marraskuussa 1697 jättämässään valituskirjassa pitkäaikaisen nälän seurauksia näin: "Siitä on johtunut, että moni meistä pitkän nälänhädän runtelemana näytti aivan kuin haudassa olevalta kuolleelta, ja ne, jotka söivät tuota vahingollista nilaa [pettua], joka oli etupäässä koko talven ravintonamme, pöhöttyivät, ja useimmat kuolivat siihen sekä nälkään, osaksi kylissä, osaksi teillä ja metsissä, niin etteivät jäljellejääneet voineet niitä kaikkia saattaa hautaan, vaan ovat kuolleet jääneet petojen syötäviksi." Vuoden 1697 aikana huomattava osa kuolemantapauksista aiheutui ankarasta kuumetaudista, ilmeisesti pilkkukuumeesta. Arvioiden mukaan "suurina kuolovuosina" 1696–1697 menehtyi nälkään ja tauteihin runsas neljännes väestöstä. Melkoinen määrä taloja autioitui ja kesti kauan aikaa, ennen kuin asukasluku ja vauraus palautuivat edeltäneiden vuosien tasolle.

Ruttoa on pidetty aina syynä suuriin väestökatastrofeihin. Suomessa vuosina 1710–1711 kuolleita oli kuitenkin suhteellisen vähän, ehkä kaikkiaan 5000–10000, ilmeisesti harvasta asutuksesta johtuen. Muita suuren kuolleisuuden aikoja ovat olleet Kustaan sodan (aika vuosina 1788–1791 ja Suomen sodan vuoden 1808–1809. Muita vuosia, jolloin kuolleisuus kohosi syntyneisyyttä suuremmaksi (sulkeissa tärkeimpiä kuolleisuuden syitä), ovat olleet mm. vuodet 1737 (toisintokuume/pilkkukuume, punatauti), 1740 (pilkkukuume, punatauti), 1742 (pilkkukuume, punatauti), 1753 (isorokko, hinkuyskä), 1756 (hinkuyskä), 1763 (isorokko, tuhkarokko), 1766 (punatautia), 1832–1833 (nälkä, isorokko, punatauti, pilkkukuume), 1856 (punatautia). Vuonna 1831 Suomessa oli ensimmäisen kerran koleraa. Siihen sairastui 1832 henkeä, joista puolet kuoli tautiin. Vuonna 1848 koleraan sairastuneita oli 1747, joista kuoli silloinkin n. noin puolet.

Tartuntataudit Suomessa 1800-luvun loppupuolella

Taustatietona esitetään aluksi eräitä väestötietoja Suomesta 1860-luvulla. Maan asukasluku oli vuonna 1860 noin 1,75 milj. Kaupunkeja oli maassa 33, joista seitsemässä oli yli 5000 asukasta. Vain 6 % väestöstä asui silloin kaupungeissa ja 80 % sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta. Normaalisti väestön lisäys oli vuosittain noin 15000 henkeä. Poikkeuksellisesti väestö väheni kolmena vuonna 1860-luvun puolivälin jälkeen. Vähennys oli vuonna 1866 6000 henkeä, vuonna 1867 13000 henkeä ja vuonna 1868 100000 henkeä.

Suomessa oli jälleen koleraa vuonna 1853. Sairastuneita oli silloin n. 5000, joista kuoli n. 50 %. Lisäksi maassamme kuoli vuosina 1853–1854 Krimin sodan aikana tautiin venäläisiä sotilaita lähes 1700 ja Ahvenanmaata miehittäneitä Britannian ja Ranskan laivaston merimiehiä noin 1000. Paikallisia asukkaita kuoli Ahvenanmaalla vain 146.

Punataudin aiheuttamaa kuolleisuutta oli Suomessa melko runsaasti vuosina 1857–1858, mutta vuosina 1859–1860 se laski selvästi ja pysytteli sen jälkeen melko matalana. Hinkuyskää oli tavallista runsaammin vuonna 1863.

Vuosina 1857–1859 "tyyfuksen" esiintyminen oli tilastojen mukaan tavanomaista runsaampaa, mutta tarkemmat tiedot sen syystä ovat puutteellisia. Piirilääkärit eivät selostaneet raporteissaan tautia aina niin, että sen laatu olisi voitu varmuudella todeta. Raporttien mukaan he tunsivat kyllä hyvin ainakin "tyyfuksen" kaksi eri tyyppiä eli pilkkukuumeen ja lavantaudin, mutta kuolinsyiden luetteloihin merkittyjen tautien nimiin on syytä suhtautua suurin varauksin. Taudinmääritys oli epätyypillisissä tapauksissa lääkäreillekin joskus ylivoimaisen vaikeaa. Kuolleiden osuus "tyyfukseen" sairastuneista oli suhteellisen matala, noin 7–14 %, mikä olisi varsinkin pilkkukuumetta ajatellen epätavallisen alhainen. Varmaa on kuitenkin, että että "tyyfusta" sen eri muodoissa esiintyi Suomessa jatkuvasti pieninä epidemioina, jotka saattoivat olosuhteiden muuttuessa muuttua laajoiksi taudinpurkauksiksi.

Tartuntataudit Suomessa 1860-luvun katovuosina

1860-luvun alku sujui yleisen kehityksen kannalta suotuisissa merkeissä. Huonoja satoja saatiin maassamme toistuvasti, mutta huonot viljavuodet ja osittaiset katovuodet olivat tavallisesti yksittäisiä. Nyt maatalous tuotti kuitenkin jatkuvia huolia, sillä vuodesta 1862 alkaen maassamme saatiin osittaisten katovuosien seurauksena perättäoin useita heikkoja viljasatoja, minkä vuoksi viljaa jouduttiin tuomaan ulkomailta. Vuonna 1862 koettiin kato Vaasan, Oulun ja Kuopion lääneissä, siis maan pohjoisosissa. Sato oli silloin niukka myös Mikkelin ja Viipurin lääneissä. Vuosina 1863–1864 sato jäi taas niukaksi maan pohjoisosissa. Vuonna 1865 oli katovuosi Kuopion, Mikkelin ja Viipurin lääneissä sekä vuonna 1866 Satakunnassa ja osassa Hämeen lääniä.

Vuonna 1862 kuolleiden määrä oli melkein 7000 suurempi kuin vuonna 1861, syynä lähinnä tavanomaisten lasten kulkutautien runsaus. Vuonna 1863 kuolleiden määrä lisääntyi taas noin 3000:lla, jälleen syynä lasten tavanomaisten kulkutautien suuri määrä, sillä erityisesti hinkuyskää ja tuhkarokkoa oli runsaasti liikkeellä. Vuonna 1864 kulkutautitilanne oli paljon parempi joka suhteessa ja vain "tyyfukseen" kuolleiden määrä oli noussut selvästi. Vuonna 1865 oli jo nähtävissä huolestuttavia merkkejä, vaikka tilanne oli vielä kohtuullisen hyvä. "Tyyfukseen" kuolleiden osuus kaikista kuolleista oli kuitenkin kaksinkertaistunut tavanomaiseen tasoon verrattuna. Lisäksi isorokkoon kuolleiden vastaava osuus oli kymmenkertaistunut ja vuonna 1866 se oli vielä korkeampi. Isorokkoon kuolleita (suluissa o/oo väestöstä) oli vuonna 1865 3104 (1,68 o/oo), vuonna 1866 4264 (2,32 o/oo) ja vuonna 1867 3103 (1,70 o/oo).

Edellä mainittujen tautien lisäksi on tuotava vielä esiin kuppatauti (syfilis eli lues), johon sairastui huomattava määrä asukkaita, mutta joka ei lisännyt suoranaisesti kuolleisuutta. Osa tartunnan saaneista kuoli kyllä taudin ns. kolmannen vaiheen oireisiin eli aivo-, selkäydin- ja verisuonikuppaan 20–30 vuotta taudin saamisen jälkeen. Kuppataudin esiintyminen lisääntyi aina sotien, väestön liikehtimisen ja alkoholinkäytön lisääntymisen seurauksena. Vuoden 1860 paikkeilla kuppatautiin sairastuneita oli noin 2 ‰ väestöstä eli n. 3500 henkeä ja vuonna 1865 2,7 ‰ eli n. 5000 henkeä. Tautiin sairastuneiden määrä kohosi jyrkästi 1860-luvun lopulla ja tuon aikakauden huippu saavutettiin vuonna 1870. Silloin koko maassa kuppatautiin sairastui noin 8600 henkeä eli 4,9 ‰ asukasluvusta. Tilanteen vaikeutumiseen oli selvästikin syynä katovuotta 1867 seurannut väestön liikehtiminen sekä rautateiden, kanavien ja satamien suuret rakennustyömaat. Tämän johdosta kuppataudin esiintymisessä oli myös todettavissa suuria eroja paikkakuntien välillä. Kuppatautia sairastavien lukemat olivat todella suuria, kun 2000-luvun alussa maamme vähän yli 5 miljoonasta asukkaasta sairastuu sukupuolitautina leviävään HIV-infektioon ja sen aiheuttamaan AIDSiin vuosittain n. 150 henkeä.

Eräiden tartuntatautien aiheuttaman kuolleisuuden osuus (%)
kokonaiskuolleisuudesta (100 %) Suomessa vuosina 1857–1865:

vuosi 1857 1858 1859 1860 1861 1862 1863 1864 1865
punatauti 13,8 9,3 6,3 3,9 1,9 1,8 3,4 1,8 1,8
hinkuyskä 7,6 6,0 4,4 5,4 5,4 7,4 14,5 5,5 4,3
"tyyfus" 6,4 11,0 8,1 5,1 4,2 3,0 3,1 5,1 8,2
tuhkarokko 3,9 0,8 0,8 1,8 1,8 4,9 8,1 2,1 2,7
isorokko 3,3 1,7 1,7 1,7 0,7 0,7 0,6 0,8 6,6
tulirokko 2,1 0,8 0,7 1,0 1,4 4,3 2,5 1,6 1,3
kolera 0,1 0,3 0,2 0,1 0,0       0,0
                   
keuhkotauti 8,3 9,3 10,4 10,5 10,6 9,6 9,0 11,3 10,5

 

Talvikausi 1866–1867 oli tavattoman pitkä ja ankara. Järvet vapautuivat Hämeessäkin jääpeitteestä vasta kesäkuun 1867 puolivälissä. Karjanrehusta oli huutava puute ja kevätkylvöt myöhästyivät kuukaudella tavanomaisesta ajastaan. Pelko viljan kypsymättä jäämisestä lisääntyi kesän edistyessä ja viranomaiset ryhtyivät jo varhaisessa vaiheessa toimiin viljan hankkimiseksi ulkomailta. Kun vuotuinen kuolleisuus oli 1860-luvun ja 1870-luvun aikana tavanomaisina vuosina keskimäärin 22 o/oo, oli se vuonna 1866 noussut keskimäärin n. 28 o/oo:een ja vuonna 1867 se oli 38 o/oo. Vuonna 1867 kuolleita oli paljon varsinkin huhti–kesäkuussa, ja määrä alkoi kohota taas joulukuussa. Osa kuolleisuuden lisäyksestä johtui useilla paikkakunnilla esiintyneistä rajoitetuista "tyyfusepidemioista".

Kansalle annettiin kaiken varalta ohjeita hätäruokien valmistamiseksi sienistä ja jäkälistä. Pahat aavistukset kävivätkin toteen, sillä vuoden 1867 syyskuun 5. ja 6. päivien välisinä öinä ankara halla tuhosi koko maassa lähes kaiken viljan, perunan ja herneet. Pohjoisissa maakunnissa hävitys oli täydellinen, mutta Häme ja eteläiset maakunnat näyttävät selvinneen jonkin verran paremmin. Kaikeksi onnettomuudeksi viljan laivaukset ulkomailta viivästyivät ja keskeytyivät pian merien aikaisen jäätymisen vuoksi. Seurauksena oli vaikea nälänhätä, jonka seurauksien selvittäminen muodostui vuonna 1865 perustetun kunnallisen hallintojärjestelmän ensimmäiseksi tulikokeeksi.

Talvikauden 1867–1868 alkaessa kerjäläisten ja työnhakijoiden virta etsiytyi Pohjanmaalta ja Savosta etelää kohden toimeentulon ja ravinnon toivossa. Väentungoksen ja siitä johtuneen asuntokurjuuden sekä ravinnon puutteen vuoksi olosuhteet olivat kulkutautien leviämisen kannalta erityisen otolliset. Toimeentulon turvaamiseksi valtio järjesti puolisensataa hätäaputyömaata eri puolille maata. Samassa tarkoituksessa senaatti kiirehti Riihimäen ja Pietarin välisen rautatien rakentamista ja teki jo syksyllä 1867 päätöksen töiden aloittamisesta. Tiedot odotettavissa olevista rautateiden työmaista levisivät nopeasti kansan keskuuteen ja seurauksena oli kuljeskelevan väen kerääntyminen mm. Hollolaan ja muualle suunnitellun ratalinjan varrelle. Tammikuussa 1868 kulkijoiden epätoivoiset joukot olivat ehtineet Hämeeseen, jonka teillä kulki myös lukematon määrä oman maakunnan kerjäläisiä.

"Tyyfusta" oli siis esiintynyt eri puolilla maata pienempinä epidemioina parin viimeksi kuluneen vuoden aikana. Vuoden 1868 aikana epidemioiden määrä ja laajuus lisääntyivät voimakkaasti. Vuoden 1868 aikana kuolleisuus oli korkealla jo tammikuussa ja se pysytteli korkealla helmi–elokuun ajan. Vuonna 1868 kuoli maassa kaikkiaan 137720 henkeä, josta "tyyfukseen" kuolleita oli 59582. "Tyyfus" oli pääasiallisesti pilkkukuumetta, mutta paikoin sitä ja toisintokuumetta oli yhtä paljon. Toinen kuolleisuutta lisännyt tauti oli isorokko, jonka aiheuttama kuolleisuus oli vuonna 1868 2,4 o/oo, siis jälleen noin 10-kertainen vähätautisiin vuosiin verrattuna.

Hollolan pilkkukuume-epidemia vuonna 1868

Paikallisena esimerkkinä esitetään vuoden 1868 pilkkukuume-epidemian vaiheita Hollolassa. Tämä vaatetäin levittämä kulkutauti alkoi raivota sekä radanrakentajien että pitäjän asukkaiden keskuudessa jo maaliskuusta 1868 lähtien. Lisäksi oli samoihin aikoihin liikkeellä toisintokuumetta, joka oli myös vaatetäin levittämä sairaus, sekä jossakin määrin punatautia ja isorokkoa. Esim. Hollolassa vuonna 1868 punatautiin kuolleiden lukema oli poikkeuksellisesti n. 17 % "tyyfukseen" kuolleiden lukemasta, mikä saattaa perustua virheelliseen taudinmääritykseen, sillä pilkkukuumeessa esiintyi usein veristä ripulia taudin loppuvaiheessa.

Radanrakentajista oli pahimmillaan sairaana neljäsosa huhtikuussa 1868. Heitä varten perustettiin kulkutautisairaalat Hausjärvellä Oitin kylään, Kärkölässä Tillolaan (Hähkäniemen kylään) ja Hinkkalaan (Kärkölän kylään) sekä Hollolassa Okeroisten ja Järvenpään kyliin. Kaikissa näissä sairaaloissa hoidettiin vuoden 1868 aikana yhteensä 2754 potilasta, joista kuoli 522 eli 19 %. Kuolleita vieraspaikkakuntalaisia radanrakentajia varten perustettiin erilliset hautausmaat mm. Hausjärvelle, Kärkölään, Hollolaan ja Nastolaan.

Hollolan asukkaista kuoli vuoden 1868 aikana 1010 eli joka seitsemäs, sillä pitäjän asukasluku oli alkuvuodesta 7085. Keskiväkiluvun mukaan kuolleisuudeksi saadaan 151,5 o/oo. Kuolleista jokseenkin puolet eli 495 menehtyi väkilukutaulujen kuolinsyytilaston mukaan "tyyfukseen" eli pilkkukuumeeseen tai toisintokuumeeseen, jotka tekivät tuhojaan melkein jokaisessa kylässä, mutta erityisesti Okeroisissa, Lahdessa, Uskilassa ja Korpikylässä. Virallisten kuolinsyytilastojen mukaan Hollolassa ei kuollut yhtään asukasta nälkään, mutta turvotuksen oirein nälkään menehtyneitä saattaa sisältyä "vesitautiin, hengenahdistukseen, keripukkiin ja keltatautiin" kuolleiden lukemaan, joka oli vuonna 1868 kolminkertainen tavanomaiseen tasoon verrattuna.

Eräihin kuolinsyihin kuolleiksi merkityt Hollolan seurakunnassa vuosina 1866–1870

kuolinsyy / vuosi 1866 1867 1868 1869 1870
           
veriyskä, keuhkotauti 14 13 33 12 13
vatsanväänteet 0 2 14 5 1
rintapistokset 3 16 12 2 3
isorokko 15 6 55 3 0
hermo- ja mätäkuume (1) 13 18 495 49 6
punatauti 2 2 83 4 4
kaularöhkä ja kuristustauti (2) 9 5 14 2 1
halvaus 5 6 12 6 8
vesitauti (3), hengenahdistus, keripukki, keltatauti 22 35 60 21 11
vanhuudenheikkous 24 31 80 30 12
ilmoittamaton tauti (4) 19 28 78 21 22
muut kuolinsyyt 58 64 74 44 31
           
kuolleita yhteensä 184 226 1010 199 112

Selityksiä: (1) pääasiallisesti pilkkukuumeeseen kuolleita, (2) kurkkumätään kuolleita,
(3) sisältänee vesipöhön oirein nälkään kuolleita, (4) pääasiallisesti lasten kuolinsyynä

 

Piirilääkäri Karl Albert Ringbomin mukaan Hollolassa oli pitäjän asukkaita varten kolme tilapäistä kulkutautisairaalaa, joissa kuolleisuus oli huomattavan runsasta. Niistä ei ole valitettavasti säilynyt tarkempia tietoja. Kulkutaudit jatkuivat vielä seuraavankin vuoden puolella, mutta silloin niiden tuhot olivat jo verrattain vähäiset.

Silloinen sosiaalinen huolto eli vaivaishoito joutui poikkeuksellisissa oloissa tavattoman suuriin vaikeuksiin, kustantaessaan varattomille asukkaille ravintoa, sairaanhoitoa ja hautauskuluja. Ehkä kaikkein hankalimmaksi ongelmaksi muodostui orpolasten hoito, sillä suuren kuolleisuuden seurauksena pitäjään jäi n. 400 täysin tai osittain orpoa lasta, joista oli pidettävä huolta lähivuosien aikana.

Eri tahoilta saatujen lahjoitusten ja pitäjänmakasiinista otettujen varojen turvin Hollolaan perustettiin neljä lastenkotia, joista kahden tiedetään toimineen silloisten kansakoulujen yhteydessä. Näissä lastenkodeissa hoidettiin vuoteen 1872 mennessä yhteensä n. 120 orpolasta, joille annettiin ravinnon ja vaatetuksen lisäksi myös opetusta lukemisessa tarkoitusta varten palkattujen opettajien toimesta. Lastenkodit todettiin yleisesti hyödyllisiksi ja tarkoituksenmukaisiksi, mutta niiden ylläpitäminen jouduttiin lopettamaan varojen puutteessa.

Myös vuoden 1868 sato jäi vaikeiden sääolojen vuoksi tavanomaista niukemmaksi, mutta seuraavana vuonna tilanne alkoi jo palautua normaaliksi. Rautatien rakentaminen oli edistynyt kaikista vaikeuksista huolimatta ripeästi. Riihimäen ja Lahden välinen osa radasta avattiin liikenteelle marraskuussa 1869 ja samanaikaisesti valmistui myös sivuraide Vesijärven satamaan. Seurauksena oli kaupan huomattava vilkastuminen ja vuonna 1869 perustettiin Lahden seudulle ensimmäinen merkittävä teollisuuslaitoskin, Lahtis Ångsåg – Lahden Höyrysaha. Riihimäen ja Pietarin välinen rautatie avattiin kokonaisuudessaan liikenteelle elokuussa 1870 ja seuraavan vuoden lopulla valmistui vielä Vääksyn kanavakin.

Yhteenveto

Katovuosi 1867 kohtalokkaine seurauksineen oli onnettomien yhteensattumien summa. Maassamme kuoli vuonna 1868 kaikkiaan 157720 asukasta eli 79 o/oo väkiluvusta, suuri osa nälänhädän liikkeelle ajamien ihmisjoukkojen mukana levinneen "tyyfuksen" eli pilkkukuumeen ja toisintokuumeen uhrina. Rautatien rakentamista ei voida yksinään syyttää esim. Hollolan vaikeuksista, sillä kuolleisuus oli vieläkin runsaampi Orivedellä, Ruovedellä ja Parkanossa. Maakunnista joutuikin kaikkein eniten kärsimään Häme, jossa kuolleisuus oli keskimäärin 106,5 o/oo.

Vuonna 1869 kokonaiskuolleisuus oli koko maassa tavanomaisella tasolla, n. 25 o/oo, ja vuonna 1870 vain 18,1 o/oo, siis matalampi kuin koskaan aikaisemmin virallisen väestötilastoinnin aikana. Osasyynä oli se, että vaikeiden kato- ja tautivuosien aikana tapahtui ennakolta paljon sellaisten ihmisten kuolemia, jotka olisivat raihnaisuutensa vuoksi kuolleet joka tapauksessa parin seuraavan vuoden aikana. Sitäpaitsi isorokolla ei ollut leviämismahdollisuuksia nopeasti laajojen epidemioiden jälkeen. Sen aiheuttama kuolleisuus olikin vuonna 1869 0,42 o/oo ja vuonna 1870 vain 0,13 o/oo.

Katovuoden seuraukset pakottivat kiinnittämään vakavaa huomiota maatalouden haavoittuvuuteen ja kehittämään karjanhoidon osuutta. Kymmenkunta vuotta myöhemmin menetykset oli saatu korvatuksi ja tulevaisuus näytti turvatulta. "Pysyväisen voiton sai siis Suomen kansa kauheista kärsimyksistään", saattoi Agathon Meurman todeta vuonna 1892 siihen mennessä tapahtuneiden uudistusten perusteella.

Tämä kirjoitus valmistettu Suomen Sukututkimusseuran luentotilaisuuden esitelmäksi Tieteiden talossa 28.9.2006.

Kirjallisuutta:

Häkkinen, A., Ikonen, V., Pitkänen, K. ja Soikkanen, H.: Kun halla nälän tuskan toi. Miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet. WSOY. Darmstadt 1991.

Jutikkala. E.: Kuolemalla on aina syynsä. Maailman väestöhistorian ääriviivoja. WSOY. Toinen painos. Porvoo 1988.

Kallioinen, M.: Rutto ja rukous. Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa. Atena, Jyväskylä. Keuruu 2005.

Turpeinen, O.: Nälkä vai tauti tappoi? Kauhunvuodet 1866–1868. Historiallisia tutkimuksia 136. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki. Jyväskylä 1987.

Vuorinen, H. S.: Tautinen Suomi 1857–1865. Tampere University Press. Vaajakoski 2006.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON