Arno Forsius

Lääketiede 1900-luvun alkupuolella

Kemoterapeuttien ja antibioottien kehittämisen aikakausi

Lääketieteen edistymisen kannalta tärkeä tekninen kehitys nopeutui merkittävästi 1900-luvun alkupuolella. Ajanjaksolle ominaista oli bakteeritauteihin tehoavien kemoterapeuttisten ja antibioottisten lääkkeiden keksiminen. Koska kauden historiallinen kuvaaminen lyhyessä katsauksessa ei ole mahdollista, esitetään tässä vain tärkeimpien kehityslinjojen pääpiirteitä länsimaisen lääketieteen kannalta tarkastellen. Edeltävää kehitystä kuvataan jaksossa Lääketiede 1800-luvun loppupuolella.

Yleinen kehitys

Kuvattavan ajanjakson kuluessa koettiin kaksi maailmanlaajuista sotaa, 1. maailmansota vuosina 1914—1918 ja 2. maailmansota vuosina 1939—1945. Niiden yhteydessä voimavarat keskitettiin pääasiallisesti sotaponnistuksiin, mutta sodanaikaisen lääkintähuollon kehittäminen ja siihen liittyvät kokemukset hyödyttivät myös rauhan ajan lääketiedettä. Sotavuosien aikana monet tartuntataudit ja tuberkuloosi yleistyivät.

Kehittyneissä maissa syntyneisyys oli laskussa, vaikka ehkäisymenetelmistä tunnettiin keskeytetyn yhdynnän lisäksi vain kondomi, emätinpessaarit ja emättimessä paikallisesti käytettävät kemialliset aineet. Kokonaishedelmällisyydessä tapahtui laskua. Kuolleisuus ja erityisesti lapsikuolleisuus vähenivät, väestön keski-ikä kohosi ja vanhusten määrä kasvoi hitaasti.

Normaalioloissa elintaso parani ja nälkävuodet oli voitettu yleensä, mutta sota-aikoina esiintyi monissa maissa puutetta ravintoaineista. Ravitsemustiede kehittyi voimakkaasti ja useimpien puutostautien syyt saatiin selvitetyksi. Syöpäläiset olivat edelleen monin paikoin haittana, kun tehokkaita ja turvallisia torjunta-aineita ei ollut käytettävissä. DDT tuli markkinoille vasta toisen maailmansodan aikana.

Kansainvälinen kauppa lisääntyi, markkina-alueet kasvoivat ja elintarvikkeiden kuljetusmatkat pitenivät. Ravintoaineiden mukana leviävien tartuntatautien uhka kasvoi, mutta toisaalta kuljetusmenetelmät paranivat. Vesi- ja viemärilaitosten kehittyminen vähensi suolistotautien esiintymistä, mutta puhdistuslaitosten puuttumisen ja puutteellisuuden vuoksi vesistöjen saastuminen lisääntyi. Teollisuuden kasvu lisäsi samoin sekä vesistöjen, maaperän että ilman saastumista. Maaperän ja vesistöjen happamoituminen lisääntyi merkittävästi.

Sairauspanoraama

Tautikirjon kehittymiseen vaikutti kulku- ja tartuntatautien muutoksen rinnalla erityisesti diagnostiikan paraneminen. Sairauksien monisyntyisyys varmistui. Vitamiinien ja hivenaineiden puutoksista johtuneiden sairauksien lisäksi selvitettiin useimmat umpirauhasten vajaa- ja liikatoiminnan aiheuttamat sairaudet. Aivan uutena alueena tulivat mukaan allergiset sairaudet, kun allergian käsite oli keksitty vuonna 1906.

Rokotukset vähensivät tartuntatauteja sairastavien määrää. Isorokko oli jo saatu monin paikoin hävitetyksi rokotuksilla. Uusien lääkkeiden ansiosta mahdollisuudet hoitaa bakteerien aiheuttamia tulehdustauteja paranivat, hankalien jälkitautien esiintyminen väheni ja sairaalahoitojen ajat lyhenivät. Kuppataudin uusia tapauksia hoidettiin 1910-luvulta alkaen arseeniyhdisteillä, mutta taudin kolmannen vaiheen "sairaudet" olivat vielä yleisiä. Sulfalääkkeet merkitsivät 1930-luvulta alkaen suurta edistystä mm. tulirokon, märkäisten tulehdusten ja tippurin hoidossa. Tuberkuloosia sairastavien ja uusien tapausten määrä väheni hiljalleen.

Vanhempien ikäluokkien suurenemisesta oli seurauksena ns. ikääntymissairauksien yleistyminen. Syöpätautien määrä lisääntyi väestön ikääntymisen sekä ympäristövaikutusten johdosta. Vesijohtoveden ja ravintoaineiden välityksellä leviävät salmonellaepidemiat olivat yhä yleisiä, samoin hepatiitti A eli tarttuva keltatauti. Polio aiheutti kehittyneissä maissa paljon kuolemantapauksia ja pysyviä vammoja. Vuosina 1918—1920 koettiin vaikea maailmanlaajuinen influenssaepidemia, espanjankuume.

Teollistumisen myötä ammattitaudit ja ympäristöuhkat lisääntyivät. Röntgensäteiden käyttö tutkimuksessa ja kasvainten hoidossa sekä radiumin käyttö syöpäkasvainten hoidossa toivat esiin myös säteilyn vaarat sekä potilaille että henkilökunnalle. Tupakanpolton haittoja ei ymmärretty ja yhä useammat altistuivat sen vaaroille. Liikenteen onnettomuusriskit kasvoivat.

Ensimmäisen mailmansodan aikana käytettiin kaasuasetta, toisen maailmansodan aikana atomiasetta. Sodan aikana Japaniin pudotetut kaksi atomipommia ja niitä edeltävät koeräjäytykset osoittivat atomiaseen energian ja radioaktiivisen säteilyn aiheuttamat tuhovaikutukset ja vaarat. Biologisia aseita suunniteltiin, mutta niitä ei käytetty ainakaan yleisesti.

Lääketiede

Lääketieteen kehitys oli rauhan vuosina varsin nopeaa lähes kaikilla osa-alueilla: biokemia, laboratoriomenetelmät, diagnostiset menetelmät, bakteriologia ja immunologia, leikkausmenetelmät, nestehoito, sairaanhoitohenkilökunnan koulutus ja erikoistuminen sekä lääkkeiden teollinen valmistus. Verensiirrot yleistyivät ja niiden turvallisuus lisääntyi, kun 1900-luvun alussa keksittiin ABO -veriryhmät ja 1940-luvun alussa Rh-ryhmät. Hemodialyysi eli keinomunuaishoito keksittiin, aluksi lähinnä myrkytysten hoitoa varten.

Lääketieteen uusia saavutuksia oli hormonien ja umpieritysrauhasten tutkimus. Vuosisadan alussa löydettiin lisämunuaisten erittämä adrenaliini ja suoliston erittämä sekretiini. Erityisen tutkimuksen kohteena olivat kilpirauhanen, haima ja sukurauhaset. Niiden vajaatoiminnan hoitoon kehitettiin myös lääkkeitä. Merkittävä saavutus oli insuliinin keksiminen vuonna 1921 diabeteksen hoitoa varten. Eräs tähän aihepiiriin liittyvä asia oli jodiprofylaksian käyttöön ottaminen struuman ehkäisemiseksi.

Perinnöllisyyden tutkimuksen seurauksena kohosi eri tahoilla esiin huolestuminen ihmisen perimän jatkuvasta huononemisesta. Siihen liittyvä degeneraatio-oppi johti erilaisten eugeenisten aatteiden kehittymiseen. Niiden tarkoituksena oli parantaa ihmisen perimää estämällä ala-arvoisen perimän jatkuminen syntyvyyttä rajoittamalla. Kaikkein innokkaimmat aatteen kannattajat pyrkivät lisäksi aktiivisesti raivaamaan pois ala-arvoisen perimän kantajia. Tämä johti lopulta mm. natsi-Saksassa ala-arvoisina pidettyjen juutalaisten, mustalaisten ja tummaihoisten rotujen tuhoamiseen erityisillä keskitysleireillä. Erityisesti syrjittyjä väestöryhmiä käytettiin epäeettisten tutkimusmenetelmien kohteina.

Anatomia, patologia, fysiologia

Anatomian kehitystä tapahtui lähinnä mikroskooppisen tutkimuksen alueella. Sisäelinten topografinen anatomia täsmentyi varjoaineiden avulla suoritettujen röntgentutkimusten seurauksena. Myös patologinen anatomia edistyi mikroskooppisen ja kemiallisen tutkimuksen alueilla. Patologian tutkimuksessa otettiin käyttöön kudosnäytteiden lisäksi myös irtosolunäytteet. Fysiologian saavutuksista voidaan mainita autonomisen hermoston toiminnan selvittäminen pääpiirteissään.

Kemiallisten menetelmien kehittyminen teki mahdolliseksi aineenvaihdunnan perusprosessien selvittämisen ja niiden käyttämisen diagnoosin välineenä. Eräät aineenvaihdunnan sairaudet osoitettiin perinnöllisyyteen liittyviksi. Kemialliset laboratoriotutkimukset virtsasta ja verestä lisääntyvät. Niiden avulla oli mahdollista määrittää mm. vitamiini- ja hormonitasojen vaihteluja. Erityisesti hormonien pitoisuudet olivat usein niin pieniä, että niiden muutoksia voitiin seurata vain eläinkokeiden avulla.

Bakteriologia, virologia, immunologia

Bakteriologia eli voimakasta nousukautta. Fritz Schaudinn löysi lueksen aiheuttajan spirocheta pallidan vuonna 1906. Nicolle totesi, että vaatetäti levittää pilkkukuumetta ja että taudin leviäminen voidaan estää hävittämällä täit. Peyton Rous havaitsi vuonna 1910, että virus voi aiheuttaa kananpojissa pahanlaatuisen kasvaimen. Virustutkimus alkoi kehittyä erityisesti 1930-luvulta alkaen, jolloin opittiin viljelemään viruksia ja kehitettiin elektronimikroskooppi.

Mikrobitutkimuksen rinnalla kehittyivät myös serologia ja immunologia, jotka tuottivat käytännössä uusia tutkimus- ja hoitomenetelmiä. Tutkimusmenetelmistä mainittakoon Wassermanin koe kuppataudin toteamiseksi ja useat tuberkuliinikokeet tuberkuloositartunnan toteamiseksi. Jäykkäkouristusta (tetanusta) ja kurkkumätää vastaan valmistettiin antitoksiineja, joilla pystyttiin merkittävästi vähentämään näiden tautien vaarallisuutta.

Useita mikrobitauteja vastaan kehitettiin rokotteita. Heti 1900-luvun alusta käytettiin rokotuksia salmonellatauteja vastaan. Kansanterveyden kannalta merkittävä oli 1920-luvulla kehitetty tuberkuloosirokotus eli "calmettointi", joka vähensi lasten sairastavuutta. Kurkkumätää vastaan aloitettiin rokotus 1940-luvulla. Uusista virustautien rokotteista oli merkittävä keltakuumerokote, joka keksittiin 1930-luvulla.

Diagnostiikka

Laboratoriotutkimukset yleistyivät sekä sairaaloissa että avohoidossa. Sairaaloissa olivat lähes rutiinimaisia tutkimuksia mm. laskeutumisreaktio eli "senkka", pieni verenkuva, verikokeet kuppataudin toteamiseksi, virtsan sokerin ja valkuaisen tutkimukset sekä ulosteen madonmunien tutkimus. Verenpaineen mittaus otettiin vähitellen yleiseen käyttöön varsinkin sairaaloissa. Kliinisen tutkimuksen merkitys lisääntyi erityisesti sydän- ja verenkiertotautien diagnostiikassa. Siinä tulivat avuksi myös sydämen katetrointi ja elektrokardiografia (EKG), joskin ne yleistyivät vasta 1900-luvun puolivälin jälkeen. Aivohäiriöiden tutkimiseen käytettiin aivosähkökäyrää (EEG). Myös eräitä toiminta- tai rasituskokeita oli käytettävissä, mm. perusaineenvaihdunnan, munuaistoiminnan ja keuhkojen hengitystilavuuden mittaaminen.

Mikroskooppinen tekniikka parani ja sitä käytettiin apuna mm. veritutkimuksissa, luuydintutkimuksissa, bakteeritutkimuksissa, virtsatutkimuksissa, irtosolututkimuksissa ja koepalatutkimuksissa. Röntgentutkimusten alalla kehittyivät jodipitoisten varjoaineiden avulla tapahtuvat keuhkoputkien, sappiteiden, munuaisten ja verisuonten tutkimukset. Uutena menetelmänä tuli 1930-luvulla käyttöön kymmenkunta vuotta kehityksen alaisena ollut tomografia- eli kerroskuvaus. Tähystystutkimuksista yleistyivät mm. virtsarakon, ruokatorven ja henkitorven sekä vatsaontelon tähystykset. Laparotomiaa eli vatsaontelon avausta käytettiin toisinaan taudin diagnoosin selvittämiseen tai varmistamiseen.

Sairaaloiden ja ammattihenkilöstön erikoistuminen

Sairaanhoito muuttui yhä aktiivisemmaksi sekä diagnostiikan että hoitomenetelmien kehittymisen seurauksena. Sairaaloissa tapahtui jakautumista erikoisalojen mukaan, jolloin yleissairaaloiden eli lasarettisairaaloiden ohella oli erillisiä hoitolaitoksia tuberkuloosia, mielisairauksia ja kulkutauteja sekä sisätauteja, kirurgiaa, lastentauteja, silmätauteja, korvatauteja ja synnytyksiä varten. Yksityinen ja yhteiskunnallinen hoito kehittyivät rinnakkain. Avohoidon mahdollisuudet lisääntyivät varsinkin kemoterapeuttisten mikrobilääkkeiden ansiosta.

Lääkärikunnassa tapahtui kliinisten alojen ohella erikoistumista myös laboratorio- ja röntgentutkimuksiin sekä nukuttamiseen ja muihin toimenpiteisiin. Samoin sairaanhoitajien kohdalla tapahtui erikoistumista mm. leikkaussali-, röntgen- ja laboratoriotoimintaan. Lääkintävoimistelijoiden ammattiryhmän merkitys korostui aluksi sotavammojen ja myöhemmin myös muiden tapaturmien hoidon yhteydessä. Kätilökunta pysyi vielä muusta sairaanhoitohenkilöstöstä erillisenä. Suuriin sairaaloihin perustettiin apteekkihenkilökunnan hoitamia sairaala-apteekkeja tai lääkevarastoja.

Lääkehoito

Lääkkeiden kohdalla siirryttiin lisääntyvästi tehdasvalmistukseen ja kemiallisen synteesin avulla tehtyihin valmisteisiin. Kemiallisen lääketeollisuuden merkittäviä tuotteita olivat aluksi unilääkkeet (Veronaali ja Luminaali), särky- ja kuumelääkkeet sekä paikallispuudutusaineet (Novokaiini). Paul Ehrlich ja Sahachiro Hata kehittivät vuonna 1909 arseenipitoisen Salvarsanin ja pian sen jälkeen Neosalvarsanin, jotka tehosivat kuppataudin aiheuttavaan spirokeettaan. Ne olivat alkuna bakteeritautien kemiallisille lääkkeille. Wagner-Jauregg keksi 1910-luvun lopulla malariahoidon, joka tehosi jossakin määrin aivokuppaan.

Gerhard Domagk totesi vuonna 1932, että Prontosil oli tehokas lääke streptokokkeja vastaan. Ranskalaiset tutkijat osoittivat, että sen vaikuttava aine oli sulfanilamidi. Vuonna 1936 englantilainen lääkäri Leonard Colebrook ja kumppanit osoittivat, että Prontosil ja sulfanilamidi tehosivat streptokokkien aiheuttamaan septikemiaan. Pian kehitettiin useita muita sulfavalmisteita, jotka olivat näitä tehokkaampia ja turvallisempia. Malariaa vastaan kehitettiin aikaisempaa tehokkaampia kemoterapeuttisia lääkkeitä 1930-luvulla. Banting ja Best kehittivät insuliinin diabeteksen lääkkeeksi vuonna 1921.

Alexander Flemingin vuonna 1928 tekemän havainnon perusteella kehitettiin vuonna 1938 penisilliini, joka tuli kliiniseen käyttöön vuonna 1941 ja laajamittaiseen käyttöön vasta 1944. Waksman ja työtoverit löysivät vuonna 1944 streptomysiinin, jonka todettiin tehoavan tuberkuloosibasilliin. Pian keksittiin myös siihen vaikuttava para-aminosalisyylihappo (PAS).

Erikoisalojen painoalueita

Elintason paraneminen ja keski-iän kohoaminen toivat esiin verisuonten kalkkiutumisen ja siihen liittyvät valtimoahtaumat sydämen sepelvaltimoissa, aivovaltimoissa sekä alaraajoissa. Valtimoita ahtauttavan kalkkiutumisen tärkeäksi syyksi osoitettiin pian kolesterolin kertyminen valtimoiden seinämiin. Toinen valtimoahtaumien aiheuttamiin verenkiertohäiriöihin liittyvä seikka oli verenpainetaudin yleisyys. Sekä kolesteroliongelmien että verenpainetaudin hoidon ratkaiseminen jäivät 1900-luvun loppupuolelle. Sydämen toiminnanvajavuuden hoito kehittyi uusien digitalisvalmisteiden ja turvotuksien poistoon tehoavien elohopeavalmisteiden ansiosta.

Synnyttäjien usein runsaat verenvuodot olivat tärkeänä syynä verensiirtojen kehittämiselle ja veripalvelujärjestelmien luomiselle. Raskausmyrkytys oli melko yleinen ja aiheutti usein sekä äidin että lapsen menehtymisen. Vaikeissa synnytyksissä turvauduttiin usein pihtien käyttöön, mutta keisarinleikkauksia tehtiin edelleen melko harvoin. Naistentaudeista tulehdukselliset muutokset sisäsynnyttimissä olivat yleisiä. Rikolliset raskaudenkeskeytykset lisääntyivät 1800-luvun lopulta alkaen aiheuttaen paljon kuolemantapauksia ja pysyviä haittoja. Laillisia raskaudenkeskeytyksiä ryhdyttiin tekemään ensimmäisenä Neuvostoliitossa vuonna 1920. Raskauden toteamisessa voitiin käyttää apuna koe-eläimillä, aluksi kaniineilla ja myöhemmin sammakoilla tehtyä koetta.

Lasten kehitystä haittaavaan riisitautiin voitiin käyttää hoitona auringonvaloa sekä kalanmaksaöljyä ja myöhemmin D-vitamiinivalmisteita. Tulirokko, kurkkumätä, hinkuyskä, tuhkarokko ja polio aiheuttivat usein suuria epidemioita, joihin liittyi paljon kuolemantapauksia ja runsaasti invalidisoivia jälkitauteja. Lapsilla esiintyi runsaasti imusolmuke- ja luutuberkuloosia. Useita synnynnäisiä epämuodostumia pystyttiin korjaamaan kirurgisesti.

Tuberkuloosikuolleisuus oli alkanut laskea, mutta tauti oli edelleen yleinen ja usein vaarallinen. Röntgentutkimukset helpottivat ratkaisevasti keuhkotuberkuloosin toteamista. Tuberkuliinikoetta voitiin käyttää osoittamaan tuberkuloositartunnan saamista. Tuberkuloositapausten toteamiseksi ja hoitoon lähettämiseksi käytettiin väestön joukkotarkastuksia. Tuberkuloosiparantoloita rakennettiin eri maissa, Suomessa erityisesti 1900-luvun alkupuolella. Ensimmäiset tuberkuloosiin tehoavat lääkkeet, kuten para-amino-salisyylihappo (PAS) ja streptomysiini saatiin käyttöön vasta aivan 1940-luvun lopulla. Keuhkotuberkuloosin ohella taudin usein esiintyviä muotoja olivat mm. aivokalvojen, munuaisten, suoliston, ihon, luiden ja nivelten sekä selkärangan tuberkuloosi.

Psykiatria kehittyi tieteelliseen suuntaan, lähinnä kuitenkin sen luokittelua ja perusteita koskien. Hoidon osalta kehitys oli hidasta. Siinä käytettiin rauhoittavia lääkkeitä, unihoitoa, vesihoitoa sekä työterapiaa. Vaikeiden psykoottisten potilaiden sairaalahoito kehittyi hitaasti ja pakkohoitoon jouduttiin turvautumaan usein. Psykoosien hoitoon tehoavat lääkkeet onnistuttiin kehittämään vasta 1900-luvun puolivälin jälkeen. Sitä ennen käytettiin mm. lobotomiaa sekä insuliini-, kardiatsoli- ja sähköshokkeja. Aivokupan osuus laitoksissa hoidettujen osalta alkoi vähentyä kuppataudin hoitomenetelmien kehittyessä. Sigmund Freudin kehittämä psykoanalyysi loi pohjaa erilaisille psykoterapian muodoille. Lobotomia, shokkihoidot 1930-luvulla. Kinsey.

Kirurgian kehityksen edellytyksiä olivat paremmat nukutus- ja puudutusmenetelmät, hengityksen avustaminen erilaisilla hengityskojeilla erityisesti rintakehän avaamisen yhteydessä. Ensimmäinen rinnanmuovausleikkaus (thoracoplastia) tuberkuloosin vuoksi tehtiin vuonna 1907. Useat leikkaukset olivat mahdollisia vain, jos verenvuoto voitiin korvata verensiirroilla. Verensiirrot helpottuivat, kun voitiin käyttää pullotettua verta 1910-luvun lopulta alkaen. Myös muu nestehoito kehittyi vähitellen. Sydän ja verisuonikirurgia kehittyi 1900-luvun alkupuolella. Aluksi leikattiin sydänaneurysmia ja sydänpussin kovettumia, myöhemmin tehtiin avoimeksi jääneen ductus Botallin sulkemisia ja 1940-luvulla tehtiin ensimmäiset avosydänleikkaukset eräiden synnynnäisten sydänvikojen korjaamiseksi mm. blue baby -potilailla. Myös umpirauhaskirurgia ja neurokirurgia kehittyivät vähitellen. Lääkintävoimistelun, fysikaalisen hoidon ja kuntoutuksen merkitys lisääntyi sotien aiheuttamien vammojen vuoksi.

Sukupuolitaudit yleistyivät jatkuvasti ja varsinkin sota-aikoina tapauksia oli hyvin runsaasti. Kuppataudin hoitoa helpottivat taudin toteamista helpottavat verikokeet, arseenipitoiset lääkkeet vismuttihoitoon yhdistettyinä, sulfalääkkeet tippurin ja pehmeän sankkerin hoidossa.

Silmätautien ongelma-alueita olivat trakooma ja silmätapaturmat. Sarveiskalvon siirto otettiin käyttöön sarveiskalvon samentumien aiheuttaman sokeuden hoidossa.

Syöpäsairauksien hoidossa tapahtui hiljalleen edistymistä. Kirurgian kehittyessä mm. rintasyöpää ja ruoansulatuselinten syöpää hoidettiin radikaalilla kirurgialla. Usein pitkäaikaistulokset olivat kuitenkin huonoja, sillä diagnostisten menetelmien puutteista johtuen sairaudet havaittiin tavallisesti liian myöhään. Röntgenhoitoa käytettiin mm. ihosyövän ja rintasyövän hoidossa. Radium-metalli keksittiin 1910 ja sen radioaktiivista säteilyä käytettiin mm. kohtusyövän ja huulisyövän hoitoon kohtuullisin tuloksin.

Hammashoito

Väestön hammashoitoa ryhdyttiin kehittämään koululaitoksen piirissä. Fluoriprofylaksia otettiin paikoin käyttöön hammaskarieksen ehkäisemiseksi.

Eläinlääkintä

Eläintautien ongelmia olivat nautatuberkuloosi, maidon ja lihan välityksellä leviävät tartuntataudit kuten tuberkuloosi ja salmonellataudit, eläintautiepidemiat kuten suu- ja sorkkatauti sekä luomatauti. Nautatuberkuloosia vastaan taisteltiin tuberkuliinikokeilla taudin havaitsemiseksi mahdollisimman aikaisin. Elintarvikehygieniaa kehitettiin mm. parantamalla teurastamojen tasoa ja ottamalla käyttöön maidon pastörointi.

Kansanterveystyö

Kansanterveystyö alkoi toteutua ennaltaehkäisevänä toimintana, aluksi yksityiseltä pohjalta ja myöhemmin yhteiskunnallisena toimintana. Sen taustalla olivat usein filantrooppiset järjestöt. Koululaisten terveydenhuolto sai järjestyneitä muotoja Saksassa jo 1800-luvun loppupuolella ja äitiys- sekä lastenneuvonta käynnistyivät Ranskassa 1800-luvun lopussa. Kaikki mainitut toiminnat vakiintuivat useissa maissa vasta 1900-luvun alkupuolella. Kouluhammashoito käynnistyi hieman hitaammin. Kouluterveydenhuoltoon liittyi myös jodihoidon aloittaminen struuman hoitamiseksi ja ehkäisemiseksi. Aikuisväestön keskuudessa esiintyneen tuberkuloosin ehkäisemiseksi aloitettiin 1930-luvulla väestön tuberkuloositarkastukset, aluksi lääkärin kuulotorvea käyttäen, sitten röntgenläpivalaisun avulla. Lasten tuberkuloosirokotuksia suoritettiin 1920-luvulta alkaen, Suomessa kuitenkin yleisesti vasta 1940-luvulla. Pian sen jälkeen aloitettiin myös kurkkumätärokotukset lapsille joko yksilöllisesti tai neuvolatoiminnan yhteydessä.

Kansanterveystyön toteuttaminen edellytti hajautettua terveydenhuoltojärjestelmää. Suomessa se tapahtui perustamalla kunnanlääkärin virkoja ja palkkaamalla heidän avukseen terveydenhoitajia ja kätilöitä. Väestön mahdollisuuksia käyttää hyväkseen terveydenhuollon palveluja parannettiin sairauskassojen sekä yhteiskunnan ja yksityisten vakuutusjärjestelmien avulla.

Tulokset

Kustannusten kohoamisen seurauksena terveydenhuollon kehitys oli yhä enemmän riippuvainen yhteiskunnan varallisuustasosta. Sen vuoksi valtioiden välillä alkoi tapahtua jakautumista kehittyneiden ja kehittymättömien maiden ryhmiin. Maailmansodat katkaisivat terveydenhuollon edullisen kehityksen useimmissa maissa useiden vuosien ajaksi. Taistelussa tartunta- ja kulkutauteja vastaan päästiin hyvään alkuun. Kirurgian kehitys oli voimakasta. Kansanterveystyössä käynnistettiin äitiys- ja lastenneuvonta sekä kouluterveydenhuolto. Imeväisyys- ja lapsikuolleisuus vähenivät merkittävästi. Siitä syystä kuolleiden matemaattinen keski-ikä laski nopeasti, mutta myös kokonaiskuolleisuudessa tapahtui hidasta laskua.

Jatkokehitystä kuvataan jaksossa Lääketiede 1900-luvun loppupuolella.

Kirjoitus on valmistunut vuonna 1999. Tarkistettu huhtikuussa 2001. Julkaistu hieman muutettuna teoksessa: ”Terveyttä ja pitkää ikää! Terveyden- ja sairaanhoitoa Etelä-Karjalassa. (Toim. P.Jurvanen.) Etelä-Karjalan Lääkäriseura ja Etelä-Karjalan sairaanhoitopiiri. Pieksämäki 2004.”

Kirjallisuus:

Yleiset hakuteokset ja lääketieteellinen ammattikirjallisuus.

Lisäys kesäkuussa 2003: Cooter, R. and Pickstone, J.: Companion to Medicine in the Twentieth Century. Routledge, London and New York. Great Britain 2003.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON