Arno Forsius

Äitiysneuvonnan kehitysvaiheita

Raskaus ja synnytys ovat psyykkisesti erittäin koskettavia sekä naiselle että hänen lähipiirinsä ihmisille, minkä vuoksi niihin liittyy hyvin voimakkaita ja usein ristiriitaisia tunne- ja arvolatauksia. Myös ympäröivässä kulttuurissa, yhteiskunnassa ja sen jäsenillä on erilaisia näkemyksiä raskauden ja synnytyksen merkityksestä.

Raskaus ja synnytys aiheuttavat naiselle sekä psyykkistä että somaattista stressiä. Niiden huomioon ottaminen on usein osoittautunut sekä lähimmäisille että terveydenhuollon ammattilaisille ongelmalliseksi. Erityisesti synnytykseen liittyy usein tuskallisia vaiheita, joiden hälventäminen ei ole yleensä kokonaan mahdollista. Niiden yhteydessä on otettava huomioon naisen lisäksi syntyvän lapsen kehitys ja turvallisuus.

Äitiysneuvonta on lähtenyt siitä ajatuksesta, että sen avulla voidaan vähentää raskauteen ja synnytykseen liittyviä pelkoja, edistää synnyttäjän ja lapsen terveyttä sekä parantaa kodin edellytyksiä selviytyä uuden perheenjäsenen aiheuttamista vaatimuksista. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on valottaa äitiysneuvonnan kehitystä ja siihen liittyneitä ongelmia.

Tähän kirjoitukseen liittyy kaksi muuta samaa aihepiiriä käsittelevää kirjoitusta, Synnytysten historiaa ja Perinatologian eli sikiölääketieteen vaiheita.

Raskauteen ja synnytykseen liittyviä taustoja

Lääketieteen historiassa on mielenkiintoista todeta, että raskaudentilan ja synnytyksen sekä naiselle että lapselle aiheuttamien vaaratekijöiden ehkäisemiseen alettiin kiinnittää vakavaa huomiota vasta aivan 1800-luvun lopulla. Se on sitäkin ihmeellisempää siksi, että raskaana olevien ja syntyvien lasten hengen ja terveyden vaaroista oli oltu tietoisia jo satojen vuosien ajan.

Raskauden tai synnytyksen johdosta osa naisista kuoli keskenmenon aiheuttamaan verenvuotoon tai tulehdukseen, raskauden aikaisiin häiriöihin, epänormaalin synnytyksen aiheuttamiin vaikeuksiin tai vammoihin tahi synnytyksen jälkeen tapahtuneisiin verenvuotoihin tai tulehduksiin.

Osa raskauksista päättyi keskenmenoon, sikiön kuolemaan raskauden aikana tai ennenaikaiseen synnytykseen, jonka seurauksena keskosena syntynyt lapsi kuoli. Myös normaaliaikana syntyneistä lapsista osa kuoli synnytyksen aikana tai pian sen jälkeen lapsen synnynnäiseen vammaan, sairauteen tai muuhun heikkouteen, tahi synnytyksestä aiheutuneeseen häiriöön tai vammaan.

Samalla on syytä todeta, että elämänikäiseen avioliittoon perustuvassa elämänmuodossa, jos sekä nainen että mies olivat terveitä, nainen oli raskaana ja synnytti lisääntymiskykyisen elämänvaiheensa aikana 10–15 kertaa, joskus harvoin enemmänkin. Se merkitsi sitä, että nainen oli elämässään raskaana tai imetti 20–30 vuoden ajan. Osalla naisista lasten määrä jäi tavanomaista pienemmäksi sairauden tai ennenaikaisen kuoleman vuoksi.

Yleensä neljännes lapsista kuoli ennen 1 vuoden ikää ja toinen neljännes 2–9 -vuotiaina. Siten lapsista eli aikuiseksi usein vain puolet syntyneistä. Jos lapsi kuoli pian syntymän jälkeen ja imetys loppui heti, tai jos nainen ei jostakin syystä imettänyt lainkaan, seurasi uusi raskaus tavallisesti jo muutaman kuukauden kuluttua ja uusi synnytys noin vuoden kuluttua. Imettäminen lykkäsi uuden raskauden ja synnytyksen 2–3 vuoden päähän, joskus jopa 4 vuoden päähän.

Katolisessa kirkossa yhdyntä oli kielletty raskauden ja imetyksen aikana, mikä merkitsi aviomiehelle varsin pitkiä pidättymisen kausia, ainakin oman puolison kanssa. Pitkät pidättymisen kaudet avioliiton sukuelämässä ovat ilmeisesti eräs syy bordellien suosioon useissa maissa. En ole nähnyt missään arveluja siitä, että aviovaimot olisivat luopuneet imettämisestä sen vuoksi, että olisivat voineet palata synnytyksen jälkeen avioliiton tavanomaiseen sukuelämään. Joka tapauksessa voidaan pitää varmana, että yhdyntäkieltoja ei ole suinkaan noudatettu kovin tarkoin.

Synnytysten ja raskauksien tilastoja

Raskauksiin liittyvät tilastot ovat varsinkin eri maissa vaikeasti rinnastettavia ja tulkittavia virheellisyytensä ja vaihtelevien ryhmitysperusteiden vuoksi. Aihepiiriin liittyviä tilastoja ovat mm. synnyttäjien ikärakenne, syntyvyys ja syntyneisyys, kulttuuri (suhtautuminen naiseen ja lisääntymiseen), sosiaaliset olosuhteet, synnytyskäytäntö (esim. kotona vai laitoksessa), synnytysavustajien ammattipätevyys, äitiyskuolleisuus, lapsivuodekuolleisuus, kuolleena syntyneiden lasten osuus, imeväisten varhaiskuolleisuus (ensimmäisen elinviikon aikana) ja imeväiskuolleisuus (ensimmäisen elinvuoden aikana). Perinataalikuolleisuudella tarkoitetaan kuolleena syntyneiden ja varhaiskuolleiden yhteistä osuutta syntyneistä lapsista.

Seuraavassa on eräitä arvioita raskauksiin ja synnytyksiin liittyvien häiriöiden yleisyydestä "luonnonmukaisissa oloissa", joissa ei ollut käytössä mitään ennalta ehkäiseviä menetelmiä eikä tehokkaita hoitoja. Luvut perustuvat ensisijaisesti Suomen seurakuntien kirkonkirjoihin 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Tilastoihin liittyy suuria epävarmuustekijöitä.

Elävänä syntyneiden lasten määrä eli syntyvyys vuodessa väestön lukumäärään suhteen oli noin 4 % eli 40 o/oo (nykyään 1,1–1,2 % eli 11–12 o/oo).

Sukukypsässä iässä (15–49 vuotta) olleista naisista synnytti vuodessa noin joka 6., 25–34 -vuotiaista noin joka 4.

Keskenmenoja (spontaaneja, ei-rikollisia) oli karkean arvion mukaan noin 3 %:lla raskaana olleista. (Nykyisen käsityksen mukaan osuus on ollut ainakin 15 % todetuista raskauksista.)

Raskauden kahden ensimmäisen kolmanneksen aikana naisista kuoli noin 3%, syinä mm. kohdunulkoinen raskaus, tulehduksellinen keskenmeno tai rikollinen raskaudenkeskeytys.

Synnytykseen ja lapsivuoteeseen kuoli synnyttävistä naisista noin 1,5 % (eli 150 jokaista 10000 synnyttäjää kohden), syinä mm. raskausmyrkytys, pitkittynyt synnytys, verenvuoto ja tulehdukset. Synnytyslaitoksissa synnyttäjien kuolleisuus oli 1800-luvulla lapsivuodekuumeen vuoksi usein paljon suurempi, usein 10 % ja joskus jopa 30 %.

Kuolleena syntyneiden lasten osuus oli noin 3,5 % elävänä syntyneiden määrästä.

Elävänä syntyneistä lapsista kuoli ensimmäisen elinvuoden aikana noin 20–30 %, mutta määrä vaihteli paljon yleisistä elämänoloista, ravintotilanteesta ja epidemioista riippuen. Äidit surmasivat vuosittain joitakin vastasyntyneitä.

Äitiysneuvonnan alku 1890-luvulla

Raskauden alkamiseen ja kehitykseen kiinnitettiin aikaisemmin harvoin huomiota. Siinä suhteessa muodostaa selvän poikkeuksen mallorcalaisen lääkärin Damián Carbón'in vuonna 1541 Espanjassa julkaisema teos "Libro del arte de las Comadres o madrinas y del regimiento de las preñadas y paridas y de los niños" (Kätilötaidon kirja), jossa kuvataan laajasti myös raskauden aikana esiintyviä häiriöitä. Niiden hoidoksi ehdotetut menetelmät perustuivat silloin suosiossa olleisiin antiikin ajan oppeihin ja taikauskoon.

Jo valistuksen aikana 1600-luvun lopulla oli alettu kiinnittää huomiota pikkulasten suureen kuolleisuuteen, joka oli esteenä väkiluvun lisääntymiselle ja työvoiman saannille. Keinot vaikuttaa asiaan olivat olleet vähäisiä. Kuitenkin 1700-luvulla oli pystytty vähentämään lasten kuolleisuutta mm. isorokonistutuksen avulla. Myös veropoliittisia keinoja oli käytetty lasten elinolojen parantamista ajatellen.

Useissa läntisen maailman maissa havahduttiin 1800-luvun lopulla pikkulasten yhä edelleen korkeana jatkuneeseen kuolleisuuteen. Asia oli varsin ajankohtainen Ranskassa, jossa oltiin vuosina 1870–1871 Saksan kanssa käydyn sodan jälkeen huolissaan alenevan syntyneisyyden vaikutuksista armeijan miesvahvuuteen. Asiasta käytiin keskusteluja myös edustajainkamarissa.

Synnyttäjien neuvonnan uranuurtajaksi tuli synnytyslääkäri Adolphe Pinard (1844–1934), joka avasi äitiysneuvolan Pariisissa vuonna 1890. Hän kehitti menetelmiä raskauden seuraamiseksi ja turvaamiseksi. Hän pyrki arvioimaan synnyttäjän lantion ja lapsen pään välistä epäsuhtaa, joka teki normaalin synnytyksen mahdottomaksi ja vaati suunnittelemaan keisarileikkausta, käytti sikiön epänormaalin asennon ulkoista kääntämistä normaaliksi vatsanpeitteiden päältä ja kehitti erityisen alumiinisen stetoskoopin sikiön sydänäänten kuuntelua varten.

Pariisissa aloitettiin vuonna 1892 myös pikkulasten neuvonta, joka kohdistui aluksi erityisesti imeväisten ravinnon ja ravitsemuksen parantamiseen, sillä ripulisairaudet ja aliravitsemus aiheuttivat suuren osan imeväiskuolleisuudesta. Sen uranuurtajia olivat synnytyslääkäri Pierre Budin (1846–1907) sekä lastenlääkärit Variot Gaston (1855–1930) ja Leon Dufour (1856–1928). Pikkulasten neuvonnan tulokset alkoivat näkyä nopeasti ja toiminta levisi pian useihin maihin, aluksi vapaaehtoisten ja yksityisten järjestöjen hoitamana.

Lääkärien ja kätilöiden mahdollisuudet auttaa naisia ongelmatapauksissa olivat edelleen sekä lääketieteellisesti että lukumääräisesti melko vähäiset. Joka tapauksessa se sai aikaan laskua lapsivuodekuolleisuudessa, jonka voidaan arvioida olleen Suomessa 1800-luvun päättyessä noin 0,6 % synnyttäjistä eli noin 60 jokaista 10000 synnyttäjää kohden. Se oli siis pudonnut noin puoleen 100 vuoden kuluessa. Vastaavana aikana kuolleena syntyneiden lasten osuus elävänä syntyneistä laski 2,9 %:n tasolle, siis vain 0,1 %-yksikköä. Suomessa synnytti 1800-luvun päättyessä laitoksissa noin 3,6 % ja kotona noin 96 %. Kotisynnytyksistä vain noin 20 % tapahtui kätilön avustamana ja noin 80 % ilman kätilön apua.

Äitiysneuvontaa 1900-luvun alkupuolella

Äitiysneuvonnan tärkeys ymmärrettiin kyllä, mutta sen kehitys oli aluksi hidasta. Neuvonta kohdistui mm. ravitsemukseen, liikunnan merkitykseen sekä siisteyden ymmärtämiseen, joka oli todettu tärkeäksi infektioiden välttämisen kannalta. Lapsivuodekuumeen paljastuminen bakteerin aiheuttamaksi sairaudeksi oli vaikuttanut huomattavasti asiaan. Raskaana olevien terveyshaitoista tunnettiin alkuraskauden joskus voimakas pahoinvointi ja oksennukset, keskenmenot, raskausmyrkytys, verenheikkous, tuberkuloosi ja kuppatauti. Sikiön vointia uhkaavia vaaroja olivat heikko kehitys, kuolema kohdussa, syntyminen keskosena, synnytysvammat ja heikentynyt yleiskunto.

Skotlantilainen lastenlääkäri John William Ballantyne (1861–1923) ehdotti vuonna 1901, että perustettaisiin raskaana olevien sairaala (pre-maternity hospital), jossa lääkärit voisivat tarkemmin seurata, tutkia ja hoitaa raskaana olevia naisia. Ballantyne oli myös ensimmäisiä niistä, jotka ehdottivat raskaana olevien veren ja virtsan kemiallista ja mikroskooppista tutkimusta terveydentilan selvittämiseksi. Ensimmäinen "pre-maternity" eli "antenatal" hoitopaikka perustettiinkin vuoden 1902 aikana Edinburghin Royal Maternity Hospitaliin ja vastaavia hoitopaikkoja perustettiin pian sen jälkeen myös muualle Isoon-Britanniaan. Ballantyne ei aloittanut polikliinista raskausneuvontaa, mutta äitiyspoliklinikoita perustettiin kuitenkin jo Australiassa vuonna 1910 ja Yhdysvalloissa vuonna 1912 Bostonin Lying-in Hospitalin yhteydessä.

Raskaana olevien valmistamiseen synnytystä varten herättiin jälleen 1. maailmansodan jälkeen. Brittiläinen Grantly Dick-Read (1890–1959) esitti vuonna 1919 menetelmänsä valmentaa raskaana olevia naisia psyykkisesti synnytykseen kipujen hälventämiseksi. Silloin he voisivat kokea synnytyksen tietoisuutta laajentavana ja tyydytystä antavana kokemuksena. Menetelmässä synnytystä ei pidetä sairauteen verrattavana tilana vaan naisen elimistön luonnollisena fysiologisena tapahtumana, jonka tulisi normaalisti tapahtua kivuttomasti. Tarkoituksena oli jännitystä laukaisemalla vähentää pelon aiheuttamaa lihasjännityksen kivulloisuutta. Dick-Read julkaisi menetelmänsä vuonna 1933 teoksessa "Natural Childbirth" ja vuonna 1942 teoksensa teoksensa "Childbirth without Fear". Hänen menetelmänsä saavutti 2. maailmansodan jälkeen huomattavaa suosiota varsinkin Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa.

Vähitellen äitiys- ja lastenneuvonta otettiin mukaan yhteiskunnan järjestämään terveydenhuollon järjestelmään ja annettiin niitä koskevat lait. Yhdysvalloissa annettiin the Infant and Maternity Act vuonna 1921, mutta osavaltiot ottivat sen käyttöön hitaasti. Yleisesti siirtyminen julkisen terveydenhuollon järjestämään äitiyshuoltoon tapahtui läntisessä maailmassa 1930-luvulta alkaen ja 1940-luvun loppuun mennessä. Äitiysneuvonnan tarkoituksena oli turvata raskaana olevan naisen ja kehittyvän lapsen terveys raskauden ja synnytyksen aikana, havaita kummankin terveyteen kohdistuvat uhkatekijät sekä toimia niiden poistamiseksi tai vähentämiseksi.

Saksassa käynnistettiin kohta natsien valtaantulon jälkeen synnytystoiminnan uudelleen järjestäminen. Vuonna 1934 perustettiin avustusjärjestö Mutter und Kind (Äiti ja lapsi), joka ryhtyi tukemaan voimakkaasti kotisynnytyksiä, koska ne olivat perheystävällisiä, niihin liittyi vähemmän äitiyskuolleisuutta ja vaikuttivat vähemmän kustannuksia vaativilta kuin laitossynnytykset. Erityisesti raskaana olevien huolto kohosi toiminnan painopisteeksi. Sen oli tuettava myös eri tavoin yksinäisiä äitejä. Valtion pyrkimyksenä oli vähentää raskaudenkeskeytysten määrää, jota pidettiin valtakuntaa heikentävän asiana. Kätilöiden toimivaltaa raskaana olevien, vastasyntyneiden ja pikkulasten huollossa laajennettiin lainsäädännöllä vuonna 1938. Saksan gynekologien yhdistys nousi vuonna 1939 vastustamaan kotisynnytysten suosimista ja sen jälkeen jokainen nainen sai itse ratkaista, missä hän haluaa synnyttää. Todettakoon samalla, että natsien Schutz-Staffel’in (SS) piirissä perustettiin vuonna 1935 yhdistys "Lebensborn", jonka tarkoituksena oli kasvattaa yksinäisten äitien rodullisesti korkeatasoisia lapsia varta vasten perustetuissa kasvatuskodeissa.

Suomen ensimmäiset äitiysneuvolat avattiin vuonna 1926 Helsingissä Naistenklinikassa ja Viipurissa lääninsairaalassa. Äitiyshuoltotyö liitettiin vuonna 1934 kätilökoulutuksen opetusohjelmaan ja vuonna 1937 annettuun lakiin kunnallisesta kätilöntoimesta. Kätilöopiston aliopettaja M. J. Siirala laati vuonna 1933 lääkintöhallituksen esityksestä raskaana olevia varten kirjasen "Terveydenhoidollisia aakkosia raskauden ajaksi". Hän kirjoitti lisäksi äitiyshuollosta mm. Kotilieden lääkärikirjaan vuonna 1933 ja Duodecim-aikakauskirjaan vuonna 1934. Hänen kirjansa "Äitiyshuollosta" julkaistiin vuonna 1938 sekä suomeksi (Otava) että ruotsiksi (Söderström & Co). 1930-luvulta alkaen äitiysneuvoloita perustivat ensisijaisesti yleishyödylliset järjestöt, kuten Suomen Punainen Risti ja Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitto sekä vuonna 1941 perustettu Suomen Huolto. Joitakin neuvoloita perustettiin eräiden kaupunkien sosiaali- tai terveydenhoitolautakuntien alaisuuteen.

Suomessa oli lääkärin johtamia äitiysneuvoloita vuonna 1941 vain 36, mutta vuonna 1945 jo yli 300. Suomessa annettiin vuonna 1944 laki kunnallisista äitiys- ja lastenneuvoloista sekä lait kunnankätilöistä ja kunnallisista terveyssisarista. Laeissa oli siirtymäkausi vuoteen 1949 saakka, jonka jälkeen kaikissa kunnissa oli oltava sekä äitiys- että lastenneuvola.

Suomessa tuli voimaan äitiysavustuslaki vuonna 1938. Äitiysavustus jaettiin vaatepakkauksena, raha-avustuksena tai molempina. Äitiysavustuspakkaus oli hyvin suosittu varsinkin taloudellisesti hankalina sota-ajan vuosina. Pakkaukseen liittyi ohjekirjanen pikkulapsen hoidosta. Äitiysavustuspakkaus on edelleenkin käytössä.

Suomessa äitiysneuvolassa toimivat tavallisesti kunnanlääkäri ja kunnankätilö. Äitiysneuvonnan työmuotoja olivat perehtyminen synnyttäjien työ- ja kotioloihin, opastaminen ja avustaminen sosiaalietuuksien saannissa, valistustoiminnan harjoittaminen, terveyden- ja lastenhoidon opastaminen, raskaana olevan ja sikiön terveydentilan seuranta, tarvittavista tutkimuksista huolehtiminen tai niiden suorittaminen. Tutkimuksia olivat: synnytysedellytysten toteaminen, lantion mittaus ja kehityshäiriöt, raskaana olevan painonkehityksen, turvotusten ja verenpaineen seuraaminen, kohdun koon ja sikiön kehityksen seuraaminen, veren hemoglobiinin sekä virtsan valkuaisen ja sokerin seuraaminen, verikoe kuppataudin toteamiseksi, emättimen bakteerinäyte tippurin toteamiseksi ja röntgenpienoiskuvaus keuhkotuberkuloosin toteamiseksi. Lisäksi äitiysneuvontaan kuului jälkitarkastus mahdollisten hoitoa vaatimien tilanteiden toteamiseksi ja hoitamiseksi.

Suomessa äitiyskuolleisuus oli 1940-luvun puolivälissä noin 0,4 % synnyttäjistä eli noin 40 jokaista 10000 synnyttäjää kohden. Lukemassa olivat mukana keskenmenoihin ja rikollisiin sikiönlähdetyksiin liittyvät kuolemantapaukset. Keskenmenoja oli vuosittain noin 20000. Synnyttäjistä noin 50 % synnytti laitoksissa, kotona kätilön avustamana noin 41 %, ja ilman kätilön apua vielä noin 9 % eli noin 22 % kotisynnytyksistä. Kuolleena syntyi 2,1 % elävänä syntyneiden määrästä. Imeväiskuolleisuus oli 6,3 % elävänä syntyneiden määrästä ja siitä oli varhaiskuolleita 1,6 % eli noin 25 % imeväiskuolleisuudesta. Varhaiskuolleista oli keskosia noin 50–60 %. Raskauden ajan munuaistautia eli raskausmyrkytyksiä oli n. 15 %:lla synnyttäjistä. Ahdaslantioisia oli kymmenkertainen määrä Ruotsiin verrattuna. Tuberkuloottisia äitejä oli vuosittain noin 400. Suomessa sotavuosien olot olivat hidastaneet myönteistä kehitystä ja esim. Ruotsissa tilanne oli 1940-luvun puolivälissä joka suhteessa huomattavasti parempi.

Äitiysneuvontaa 1900-luvun loppupuolella

Äitiysneuvolatyöhön liitettiin jo 1940-luvun lopulla useilla paikkakunnilla äitiysvoimistelukurssit, joiden tarkoituksena oli valmistaa raskaana olevia lähinnä ruumiillisesti synnytyksen vaatimiin ponnistuksiin. Se muuttui 1960-luvun alkutaitteessa laajemmaksi äitiysvalmennukseksi, jossa otettiin huomioon myös psyykkisiä tekijöitä. Suomessa vuosina 1953–1976 toteutunut keskussairaalaverkon valmistuminen ja viiden yliopistosairaalan kehittäminen toi synnytysopin ja vastasyntyneiden hoidon sekä niiden yliopistotason erikoisosaamisen koko maan väestön ulottuville.

Äitiysneuvonnan toiminnassa tapahtui joitakin muutoksia. Suomessa vuonna 1952 annetun uuden sukupuolitautilain mukaan kuppataudin toteamiseksi tarvittava verikoe määrättiin valtion antaman äitiysavustuksen ehdoksi. Sen perusteella jokseenkin kaikki raskaana olevat saatiin tarkastuksiin ja synnynnäinen kuppatauti saatiin pian kokonaan hävitetyksi maastamme. Mainittua käytäntöä myös arvosteltiin, sillä raskaana olevat, jotka eivät muuten huolehtineet itsestään, tulivat usein neuvolaan raskauden puolivälissä tai sen jälkeen pelkästään saadakseen äitiyspakkauksen, joka kylläkin oli heidän kohdallaan erityisen tarpeellinen.

Vihurirokon vasta-ainetutkimuksia tehtiin tarvittaessa taudin toteamiseksi raskaana olevilla. Äitiysvoimistelu laajeni psykofyysiseksi synnytysvalmennukseksi 1970-luvun alusta, jolloin myös isät otettiin mukaan siihen. Sen myötä isillä oli halutessaan mahdollisuus olla mukana myös synnytystapahtumassa, ja suurin osa heistä käyttikin tätä mahdollisuutta hyväkseen.

Ranskalainen synnytyslääkäri Frédérick Leboyer julkaisi vuonna 1974 englanniksi teoksensa "Birth without violence" (ransk. vuonna 1979 "Pour une naissance sans violence"). Tavoitteena oli inhimillisempi synnytys, joka tekisi myös imettämisen helpommaksi. Synnytyksen tuli tapahtua kodissa tai laitoksessa mahdollisimman kodinomaisella tavalla. Taustalla olivat mm. Maria Montessorin käsitykset, että lapsen ensimmäiset vaikutelmat syntymän jälkeen olivat ratkaisevan merkityksellisiä hänen myöhemmälle kehitykselleen.

Väestöliitto oli aloittanut perinnöllisyysneuvonnan vuonna 1951 yhdessä Helsingin yliopiston perinnöllisyystieteen laitoksen kanssa. Väestöliittoon perustettiin vuonna 1971 Perinnöllisyysosasto, myöhempi Perinnöllisyysklinikka. Vuonna 1994 Väestöliitto aloitti Suomessa teratologisen tietopalvelun. Se antaa puhelimitse tietoja teratogeeneista eli ulkoisista tekijöistä, jotka voivat aiheuttaa sikiölle epämuodostumia tai muita kehityspoikkeavuuksia, tai jotka voivat vaikuttaa haitallisesti hedelmällisyyteen.

Synnytyslääkärit ovat pyrkineet pitämään huolta äitiysneuvoloiden henkilökunnan ja toiminnan tasosta ja kehittämisestä. Kansanterveyslaki toi vuonna 1972 kuitenkin muutoksia kunnalliseen äitiysneuvolatoimintaan. Terveydenhoitajien ja kätilöiden tehtävien yhdistäminen ja väestövastuun toteuttaminen ilman kätilötyön tuntemusta heikensi selvästi terveyskeskuksissa äitiysneuvonnan tasoa ja neuvolatoiminta muuttui liian rutiininomaiseksi. Suomessa vuonna 1992 kaikki äitiysneuvolan kätilön virat muutettiin terveydenhoitajan viroiksi, mikä edelleen vaikeutti tilannetta. Lisäksi usein vaihtuville lääkäreille ei kehittynyt riittävästi kokemusta äitiysneuvonnan alalla. Sen johdosta syntyi tarve perustaa keskussairaaloihin erityisiä vastaanottoja erikoislääkärin tutkimusta ja hoitoa tarvitsevia äitiysneuvoloiden asiakkaita varten. Suomessa oli sitä ennen vain yksi sairaalan äitiyspoliklinikka, joka oli avattu vuonna 1958 Helsingin yliopistollisen sairaalan Naistenklinikalla.

Myös raskaana olevien seurannassa on tapahtunut joitakin muutoksia. Kaikista on otettu verikoe veriryhmän, Rh-ryhmän ja mahdollisten veriryhmävasta-aineiden toteamiseksi. Vuodesta 1979 tuberkuloositarkastus tapahtui ottamalla röntgenpienoiskuvan sijasta iso röntgenkuva vasta raskauden kahden viimeisen kuukauden aikana sikiön sädekuormituksen vähentämiseksi. Tutkimuksia malarian ja toksoplasman toteamiseksi on tehty vain tarvittaessa. Ultraäänilaitteiden yleistyessä jokainen raskaana oleva on lähetetty kerran tai tarpeen mukaan useammin ultraäänitutkimukseen sikiön terveydentilan ja istukan sijainnin selvittämiseksi. Ultraäänitutkimukset merkitsivätkin sikiön seurannan korostumista. Edellä mainitut tutkimukset palvelivat myös sikiön terveydentilan valvontaa. Kehittyvän, syntyvän ja vastasyntyneen lapsen sairauksiin ja hoitoon alettiin kiinnittää tutkimus- ja hoitomahdollisuuksien parantuessa lisääntyvästi huomiota.

Syntyvyyden säännöstely, tutkimus- ja hoitomahdollisuuksien lisääntyminen ja elämäntavan muutokset ovat tuoneet uusia piirteitä äitiysneuvontaan varsinkin kehittyneissä ja korkean elintason maissa. Keinoalkuiset raskaudet toivat mukanaan uusia ongelmia, mm. monisikiöisiä raskauksia ja keskosuutta. Synnyttäjissä on enemmän alle 18-vuotiaita synnyttäjiä, enemmän vanhempia ja ns. vanhoja ensisynnyttäjiä sekä vähemmän uusintasynnyttäjiä. Hyvin nuorten äitien osuus ei ole lisääntynyt Suomessa niin paljon kuin monissa muissa maissa. Useat naiset ovat lihavia ja diabetesta sairastavien osuus on kasvanut. Raskaana olevista naisista tupakoi nykyään n. 15–18 %. Lukema on alhaisimpia Euroopassa, mutta alle 20-vuotiailla osuus on kasvamassa. Myös alkoholinkäyttö on lisääntynyt.

Luonnollista synnytystä suosittelevista "ohjelmista" ja pyrkimyksistä huolimatta synnytykset tapahtuvat kehittyneissä maissa enimmäkseen laitoksissa, mihin on johtanut sekä synnytyskivun välttäminen että syntyvän lapsen turvallisuuden lisääminen. Keisarileikkaukset ovat lisääntyneet samoista syistä. Laitoksissa on lisätty kodinomaisuutta mm. lasten vierihoidon (rooming-in) avulla ja luopumalla kellonaikoihin tiukasti sidotuista päiväohjelmista.

Äitiysneuvolan toiminnan uusia osa-alueita ovat olleet mm. opastus raskauksien ehkäisyssä ja perhesuunnittelussa, diabeetikkojen raskauksien yleistyminen, HIV- ja toksoplasmainfektioiden neuvonta sekä alkoholi-, tupakka- ja huumevalistus. Uutta on ollut myös sikiön epämuodostumien, sairauksien, synnynnäisten vikojen ja perinnöllisten sairauksien vuoksi tapahtunut seulonta ja tutkimus, joissa biokemiallisilla kokeilla sekä ja kromosomi- ja geenitutkimuksilla on ollut suuri merkitys. Aikaisemmasta poikkeavan aihepiirin ovat synnyttäneet erilaisten rotujen, kulttuurien ja uskontojen luomat taustat. Tarvittaessa äitiysneuvolat ohjaavat asiakkaansa erikoisalojen poliklinikoille, esim. synnytyssairaalan äitiyspoliklinikalle, sikiötutkimusyksikköön tai hedelmällisyyspoliklinikalle, jossa voidaan suorittaa tilanteen vaatimat erikoistutkimukset.

Vaikka toisaalta (avio)parit pyrkivät rajoittamaan lasten määrän yhteen tai kahteen, on yhä enemmän (avio)pareja, joiden ongelmana on lapsettomuus. Sen seurauksena on kehittynyt ns. lisääntymislääketiede, jonka tavoitteena on tehdä raskaus ja lapsen saanti mahdolliseksi niissä tapauksissa, joissa se ei ole onnistunut normaalisti naisen tai miehen tai molempien hedelmällisyyshäiriön vuoksi. Lisääntymislääketieteen keinoja ovat hormonihoidot, naisen hedelmöittäminen keinotekoisesti aviomieheltä tai muulta luovuttajalta saaduilla siittiöillä, hedelmöitys koeputkessa, siemennesteen pakastaminen, alkionsiirto ja kohdunvuokraus. Hormonihoidot ovat aiheuttaneet aikaisemmin monisikiöraskauksia, joissa on ollut jopa neljä tai useampia sikiöitä, jolloin raskauden täysiaikaisuus ja sikiöiden elinkelpoisuus vaarantuivat.

Äitiysneuvonnalla on ollut lääketieteen kehityksen rinnalla oma ja huomattava merkityksensä synnyttäjien hyvinvoinnille. Keskenmenojen uhka on vähentynyt, synnyttäjien terveydentila on parantunut, ennenaikaiset synnytykset ovat vähentyneet, raskausmyrkytykset on todettu ja pystytty hoitamaan paremmin aikaisessa vaiheessa, sekä vaikeat synnytykset on ohjattu suunnitellusti erikoishoitoon. Synnytysvalmennus on parantanut synnytykseen liittyvien ongelmien tietämystä ja suhtautumista niihin. Kaikki nämä seikat ovat koituneet myös kehittyvän sikiön ja syntyvän lapsen parhaaksi. Lopuksi äitiysneuvonta on parantanut synnyttäneiden taitoja huolehtia vastasyntyneen hoidosta sekä onnistua perhesuunnittelussa. Viime aikoina on herännyt keskustelua myös siitä, miten olisi otettava huomioon sikiön raskauden aikana mahdollisesti kokemat ääni- ym. aistimukset ja niiden vaikutus lapsen kehitykseen syntymän jälkeen.

Suomessa 1900-luvun päättyessä äitiyskuolleisuus oli satunnaista, 1–3 tapausta jokaista 10000 synnytystä kohden vuodessa. Kuolleena syntyneiden lasten määrä oli vain noin 0,4 % elävänä syntyneiden määrästä. Perinataalikuolleisuus, jossa on mukana kuolleena syntyneet ja ensimmäisen elinviikon aikana kuolleet, oli n. 0,6–0,7 %. Alle 1-vuotiaiden kuolleisuus oli alle 0,1 % elävänä syntyneiden määrästä. Lukemat edustavat korkeaa kansainvälistä tasoa ja hoidon kannalta toivottomat tapaukset huomioon ottaen niitä on vaikeaa enää parantaa.

Lääkintöhallitus perusti vuonna 1980-luvulla äitiyshuollon kehittämistyöryhmän, jolla on ollut tärkeä osuus äitiysneuvolatoiminnan kehittämisessä Suomessa. Lääkintöhallituksen lakkauttamisen jälkeen työryhmä katkoi vuodesta 1992 työtään STAKESin alaisuudessa. Vuonna 1999 valmistunut opas "Seulontatutkimukset ja yhteistyö äitiyshuollossa" on ollut keskeisessä asemassa äitiyshuollon kenttätyön järjestämisessä. Työryhmä on lakkautettu vuonna 2001, mutta uuden työryhmän asettamista pidetään asiantuntijapiireissä tärkeänä .

Kiitän professori Kari Teramoa, joka on tarkastanut kirjoituksen luonnoksen ja ehdottanut siihen hyödyllisiä korjauksia ja täydennyksiä.

Kirjoitus on valmistunut syyskuussa 2003. Lääkäri M. J. Siiralaa koskevia lisäyksiä joulukuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Carpén, E. (toim.): Suomen Gynekologiyhdistys, Finlands Gynekologförening 1928–1978. [Painopirtti Oy] 1978.

Cooter, R. and Pickstone, J. (ed.): Companion to Medicine in the Twentieth Century. Routledge. Published in paperback in Great Britain 2003. First published 2000.

Duin, N. and Sutcliffe, J.: A History of Medicine From Prehistory to the Year 2000. London 1992

Kauppila, A. (kirj. ja toim.): Suomen Gynekologiyhdistys 70 vuotta. 1978–1998, Huiman kehityksen sykli. Kirjoittanut ja toimittanut. Vammala 1998.

Laiho, A. (toim.): Viisaista vaimoista nykyajan kätilöiksi. Kätilökoulutus Suomessa 175 vuotta. Kätilöopisto. Helsinki 1991.

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951.

Pulma, P. ja Turpeinen, O.: Suomen lastensuojelun historia. Lastensuojelun Keskusliitto, Helsinki. Kouvola 1987.

Savonen, S.: Maalaiskuntien yleisen terveydenhoidon käsikirja. Otava. Helsinki 1945.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993].

Seulontatutkimukset ja yhteistyö äitiyshuollossa. Suositukset 1999. Stakesin oppaita n:o 34.

Teramo, K.: Savusaunasta monitoroituun synnytyssaliin. Duodecim (97. vsk) 1981: 20: 26–89.

Teramo, K.: Sikiölääketieteen huima kehitys. Teoksessa: Suomen Gynekologiyhdistys 70 vuotta. 1978–1998, Huiman kehityksen sykli. Kirj. ja toim. Antti Kauppila. Vammala 1998.

Österlund, K.: Suomen perinatologinen seura 1975–1995. Helsinki 1995.

Lisäys elokuussa 2004: Palmujoki, K.: Kätilöiden käsikirja 1500-luvulta. (Käsikirjoitus.)

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON