Arno Forsius

Raudanpuuteanemia eli kalvetustauti

Verenheikkous eli anemia on ollut aikaisemmin kaikesta päätellen hyvin yleinen sairaus jokseenkin kaikkialla maailmassa. Sen syy oli kuitenkin tuntematon hyvin kauan aikaa, minkä vuoksi sitä kutsuttiin erilaisilla oireenmukaisilla nimillä, jotka viittasivat veren puutteeseen, kalpeuteen tai muihin oireisiin.

Verenheikkoutta tarkoittava sana anemia tulee kreikan kielen sanasta anaimia (an, ei; (h)aima, veri), jonka merkitys on veretön. Sanaa on käytetty pitkään kuvamaan verettömyyttä ja veren puutetta. Lääketieteellisenä veren vähyyttä tarkoittavana terminä se on otettu käyttöön vasta 1800-luvun alussa. Silloin se tarkoitti aluksi verenheikkoutta yleisenä ominaisuutena. Tiettyihin sairauksiin, joissa anemia oli tyypillinen oire, se liitettiin vähän myöhemmin.

Englannin kieleen sana anemia tuli ensimmäisen kerran vuonna 1824, mutta sielläkin se liitettiin sairauden nimeen vasta vuonna 1849, jolloin Thomas Addison käytti sitä nimityksessä "idiopathic anaemia". Addisonin kuoltua termi jäi unohduksiin ja vain lääkäri Wilks mainitsi sen vuonna 1855. Yleiseen tietoisuuteen anemia tuli vuonna 1872, jolloin zürichiläinen Anton Biermer (1827–1892) kuvasi taudin "Progressive perniziöse Anämie" (etenevä vaarallinen anemia).

Lääkärien ja maallikkojen mielenkiintoa on saattanut herättää sairaan huomattava kalpeus. Lisäksi on saatettu havaita, että sairaalla vamman tai suoneniskun seurauksena vuotanut veri on ollut tavallista haaleamman punaista. Näiden havaintojen selittäminen ja niiden syiden selvittäminen on kaikesta päätellen ollut aikaisemmin hyvin ongelmallista, paitsi jos tila johtui esim. runsaasta ja äkillisestä verenvuodosta.

Raudanpuutos on jo hyvin kauan yhdistetty kalpeuteen ja voimattomuuteen. Rauta on ollut aikaisemmin myös myyttinen aine, mikä on vaikuttanut sen käyttöön sairauksien hoidossa maagisin perustein. Muinaisen Egyptin lääkintätaidosta kertovassa Ebersin papyruksessa n. vuodelta 1500 eKr. mainitaan kaksi lääkettä, joiden vaikuttavana aineena oli mm. rauta. Antiikin kansojen keskuudessa rautapitoista vettä käytettiin yleisesti vahvistavana lääkkeenä jo satoja vuosia eKr. Kreikan mytologiassa Ifikluksen kerrotaan parantuneen impotenssista, kun hän oli juonut viiniä, johon oli sekoitettu ruostetta. Antiikin Rooman aikana rautapitoisia aineita käytettiin hoitona mm. hiusten lähtöön, finneihin, ihottumiin, haavojen parantamiseen, peräpukamiin, kihtiin, keuhkosairauksiin, ripuliin, pahoinvointiin, yleiseen heikkouteen, vesipöhöön, kuumeeseen ja rakkotulehdukseen.

Katso myös kirjoitusta B 12 -vitamiini eli kobalamiini ja pernisiöösi anemia.

Kalvetustauti eli raudanpuutosanemia

Kalvetustaudin varhaisemmasta historiasta ei ole olemassa suoria todisteita. Hippokrateen (n. 460–377 eKr.) koulukunnan kirjoituksissa kuvataan ensimmäisen kerran nuorilla naisilla esiintyvä sairaus, jolle oli ominaista kalpeus.

Englannin Nodens'issa lähellä Gloucestershireä on ollut kelttien temppeli, joka on muistuttanut antiikin lääketieteen jumalan Asklepioksen temppeleitä. Sieltä on löydetty 300-luvulta jKr. peräisin oleva votiivilahja, kuva kädestä, jonka sormissa on raudanpuutosanemialle tyypilliset, lusikkamaisesti koverat kynnet. Itä-Rooman keisarin Konstatinus Suuren (n. 274–337) isä Konstantinus oli saanut lisänimen "Chlorus" vihertävän kalpeutensa vuoksi. Hänen on arveltu sairastaneen kroonista synnynnäistä anemiaa, sillä hän oli kotoisin seudulta, jolla tiedetään esiintyneen runsaasti thalassemiaa. Tässä taudissa hemoglobiinin valkuaisosassa on perinnöllisesti määräytyvä virhe, jonka seurauksena punasolut ovat tavallista herkemmin hajoavia.

Padovassa professorina 1400-luvulla toiminut Baverius de Baveriis lienee ensimmäisenä maininnut raudan käytön kalvetustaudin hoitona. Myös Paracelsus (1497–1541) on käyttänyt rautapitoisia lääkkeitä. Hän oli myös havainnut mineraali- ja terveyslähteiden veden parantavan ja virkistävän voiman. Tällainen ominaisuus saattoi hyvinkin liittyä rautapitoisiin hapanvesilähteisiin.

Saksalainen Johannes Lange kuvasi vuonna 1554 taudin, jolle oli ominaista kalpeus ja heikkous. Hän käytti siitä nimeä Morbus virgineus, saksaksi Jungfrauenkrankheit tai Jungfernkrankheit (suom. "neitosten tauti"). Nimitys Morbus virgineus (lat. morbus, tauti; virgo, neitsyt, nuori nainen) johtui siitä, että tauti oli tyypillinen naisilla 15–25 vuoden iässä. Hoidoksi suositeltiin naimisiin menoa ja lasten saantia.

Ranskalainen Jean Varandal (1560–1617) käytti taudista ensimmäisenä nimitystä chlorosis eli kloroosi, jolla se tunnettiinkin yleisesti 1900-luvulle saakka. Myös sveitsiläinen Caspar Bauhin (1560–1624) käytti tätä nimeä. Kloroosi johtuu kreikan sanasta khloros, vihreä. Englantilainen kirjailija William Shakespeare (1564–1616) mainitsee näytelmissään useita kertoja "vihreän taudin". Syynä oli se, että tautiin liittyvä kalpeus oli usein kellertävään vivahtavaa ja näkyi ihonväriltään tummahkoilla ihmisillä vihertävänä.

Useissa kielissä taudin kansanomaiset nimet liittyivät juuri kalpeuteen, mm. saksassa Bleichsucht, ruotsissa bleksot tai vitsot, suomessa kalvetustauti. Muita kloroosista käytettyjä latinankielisiä nimityksiä olivat febris alba virginum (nuorten naisten kalvetuskuume), cachexia virginum (nuorten naisten riutuminen), obstructiones virginum (nuorten naisten tukokset), febris amatoria (rakastumisen kuume) ja icterus albus (kalpea keltaisuus). Taudista käytettiin yleisesti myös nimiä pallor virginum ja morbus pallidus (latin. pallor, kalpeus).

Britanniassa tunnetut lääkärit Thomas Willis (1621–1675) ja Thomas Sydenham (1624–1689) mainitsivat kloroosin eli "vihreän taudin" 1600-luvun loppupuolella. Varsinkin Sydenham oli 1680-luvun alussa vakuuttunut raudan hyödyllisyydestä taudin hoidossa. Hän kuvasi, miten raudan ansiosta valtimon syke voimistui, iho tuli lämpimäksi ja kasvojen kuoleman kaltainen kelmeys muuttui lihaisen punakaksi. Hän suositteli hoidoksi mm. makeaa liuosta, jota saatiin liottamalla teräksestä tai raudasta viilattuja metallilastuja kylmässä Reinin viinissä.

1700-luku

Saksalainen Friedrich Hoffmann (1660–1742) julkaisi vuonna 1731 tutkimuksen "De genuina chlorosis indole, origine et curatione" (Itsenäisen kloroosin laadusta, alkuperästä ja parantamisesta). Hoffmann oli niitä lääketieteen edustajia, joiden ajattelun seurauksena humoraalipatologia alkoi jäädä taustalle ja fysikokemialliset tapahtumat nousivat elimistön toimintojen selittäjiksi.

Potilaat kertoivat tuntevansa mm. väsymystä, sydämentykytystä ja painon tunnetta rinnan alla. Kalpeuden lisäksi oli toisinaan havaittavissa turvotusta jaloissa. Taudin syynä pidettiin ensisijaisesti kuukautisten puuttumista, kohdun verisuonten tukoksia sekä sukuelinten nesteiden häiriöitä. Lisätekijöitä olivat naisten sukupuolielämän puutteellisuus ja onneton rakkaus.

Eräs anemian syy aina 1700-luvun lopulle saakka oli C -vitamiinin puutteesta johtunut keripukki. Se teki sidekudoksen hauraaksi, jolloin vähäisetkin laskimoverenvuodot muodostuivat runsaiksi ja levisivät ympäröiviin kudoksiin ja kehon onteloihin laajoina verenpurkaumina. Vaikeissa tapauksissa ne saattoivat aiheuttaa voimakkaan verenheikkouden. Sisäisten verenvuotojen lisäksi tapahtui tavallista herkemmin verenvuotoja myös ikenistä, ruoansulatuskanavasta, haavoista ja haavaumista. Keripukkia opittiin ehkäisemään 1700-luvun loppupuolella tuoreilla kasviksilla, marjoilla ja hedelmillä.

Kalvetustaudin hoidoksi suositeltiin 1700-luvulla mm. aktiivista sukuelämää ja sukuelimissä verekkyyttä lisääviä lääkkeitä. Lisäksi käytettiin ruokahalua lisääviä lääkkeitä, joiden arveltiin myös parantavan veren ja sukuelinten nesteiden laatua. Tarvittaessa suositeltiin jopa suoneniskua, joka oli tuolloin yleishoito lähes kaikissa taudeissa. Ranskalaiset Lemery ja Etienne-François Geoffroy (1672–1731) osoittivat vuonna 1713 kemiallisesti, että veressä oli rautaa, mutta tätä havaintoa ei osattu yhdistää kalvetustaudin syntyyn. Rautavalmisteita käytettiin kuitenkin hoitona mm. Sydenhamin esittämän käytännön mukaisesti. Siten esim. Lausannessa toiminut Simon-André Tissot (1728–1797) suositteli kalvetustaudin hoitoon "Ferri limat. nuper. parat." (raudan viilanlastuja juuri tehtyinä) lääkejauheeksi valmistettuna.

1800-luvun alkupuoli

Psyykkiset oireet ymmärrettiin 1700-luvun loppupuolelta lähtien mahdollisiksi somaattisten oireiden aiheuttajiksi ja 1800-luvulla kiinnitettiinkin erityistä huomiota kalvetustautia sairastavilla esiintyviin psyykkisiin oireisiin. Potilaat olivat masentuneita, itkuisia ja huokailevia. He olivat hysteriaan taipuvaisia ja heillä oli usein päänsärkyä, hermosärkyjä ja sydänoireita. Heillä oli myös taipumusta syödä outoja aineita eli ns. pica-oire. Lisäksi oli havaittu erilaisia somaattisia oireita ja löydöksiä. Potilailla oli usein monenlaisia mahavaivoja sekä vaihdellen ummetusta ja ripulia. Tavallisia lisätauteja olivat keuhkotuberkuloosi, mahahaavatauti sekä verenvuodot suolistosta tai nenästä. Kuukautishäiriöitä oli usein, yleensä ne puuttuivat tai olivat niukat. Sydämestä kuului sivuääni ja kaulalta laskimosuhina, "bruit de diable" ("paholaisen suhina"). Myös pernan suurenemiseen kiinnitettiin huomiota.

Suomessa Justus Theodor Swanström (1812–1859) julkaisi vuonna 1846 väitöskirjan "Några anmärkningar om bleksot". Se tapahtui romanttisen luonnonfilosofian edustajan, professori Immanuel Ilmonin (1797–1856) johdolla, ja luultavasti väitöskirja oli pääasiallisesti Ilmonin laatima. Kirjassa uskotaan voimakkaasti kalvetustaudin hermostolliseen alkuperään. Taudin määrittämisessä annettiin suuri merkitys kaulalta kuuluvalle laskimosuhinalle. Kalvetustaudin kehittymistä edistivät kevytmieliset näytelmät sekä liian aikainen osallistuminen tansseihin, jolloin nuoren tytön hermosto oli vielä liian heikko kestämään aistillisuuden aiheuttamaa järkytystä. Eräänä tautia edistävänä tekijänä mainittiin se, että rehevät ja punakat tytöt käyttivät suuria määriä etikkaa, tullakseen ylempien piirien makua myötäillen kalpeiksi ja mielenkiintoa herättäviksi.

Foedich osoitti jo vuonna 1832 veren tuhkaa analysoimalla, että kalvetustautia sairastavilla on veressään tavallista vähemmän rautaa. Bequerel ja Rodier vahvistivat vähän myöhemmin hänen tutkimustuloksensa. Näin selittämättömänä pidetylle kalvetustaudille oli saatu ensimmäinen kemiallinen syy, raudan vähäisyys. Silti kloroosin uskottiin vielä 1830-luvulla yleisesti kuuluvan tauteihin, joiden syynä olivat nesteiden sekoittumishäiriöt.

Veren alentunut rautapitoisuus tarjosi selityksen sille, miksi raudan antaminen oli ollut hyödyksi sairauden hoidossa. Samalla se antoi perustelut myös rautapitoisten lääkkeiden kehittämiseksi. Varsin kuuluisaksi tulivat ranskalaisen Pierre Blaud'in vuonna 1832 kehittämät Blaudin pillerit (pilulae Blaudi), jotka sisälsivät vedetöntä rautasulfaattia (ferrosulfaattia) ja kalium- tai natriumkarbonaattia sekä tarvittavia sideaineita. Blaudin pillerit olivat mukana vielä vuonna 1937 painetussa Suomen Farmakopean 6. painoksessa. Ruotsalainen lääkäri Carl Johan Hartman (1790–1849) suositteli kloroosin hoidoksi 1800-luvun alkupuolella lääkettä "Tinctura Martis" (latin. tinctura, rohdoksen alkoholiliuos; Martis, Mars -planeetan mukaisesti rautaan liittyvä). Kyseinen lääke oli "Solut. Muriat. ferrici spirit." eli rautakloridin spriipitoinen liuos. Alkoholipitoiset rautaliuokset eli "rautaviinit" olivatkin kymmenien vuosien ajan suosittuja vahvistavia ja anemian hoitoon käytettyjä lääkkeitä.

1800-luvun loppupuoli

1800-luvun puolivälin jälkeen käsitykset kalvetustaudin syntyyn vaikuttavista syistä muuttuivat jälleen. Niitä etsittiin nyt mm. potilaiden hennosta rakenteesta ja nopeasta pituuskasvusta. Saksalainen patologi Rudolf Virchow (1821–1902) tuli ruumiinavausten perusteella vuonna 1872 johtopäätökseen, että kloroosia sairastaneille oli ominaista sydämen pieni koko sekä aortan ahtaus ja heikkoseinäisyys, minkä vuoksi hän arveli taudin johtuvan perinnöllisestä rakenteesta.

Kloroosin hermostollisiin syihin viittasivat edelleen taudissa esiintyneet psyykkiset oireet, jollaisia olivat mm. muistamattomuus ja luonnoton väsymys. Niiden taustalla olivat ajan käsityksen mukaan hermostollinen heikkous eli neurastenia, voimakkaat mielenliikutukset sekä yhä yleisemmin keskustelujen kohteeksi tullut itsetyydytys eli onania.

Fysiologian tutkimuksen kehitys toi 1800-luvun lopulla mielenkiinnon kohteeksi refleksit ja hormonitoiminnat. Sen seurauksena syntyi käsitys, että sisäinen eritys saattaisi stimuloida luuydintä ja että naisilla erityisesti sukuelimet ja varsinkin munasarjat voisivat toimia tällä tavalla. Näin kloroosi voisi olla seurausta sukuelinten luuydintä stimuloivan vaikutuksen puutteesta. Vuosisadan lopulla kiinnitettiin huomiota myös suurentuneeseen kilpirauhaseen.

Taudin sukupuoliseen kehitykseen liittyviä ilmiöitä olivat aikainen tai myöhästynyt puberteetti, liian runsaat kuukautiset, liian aikainen avioliitto tai sukupuolielämä, raskaudet ja synnytysvuodot sekä liian kauan jatkettu imetys. Muita asiaan vaikuttavia tekijöitä olivat sairastettu riisitauti tai imusolmuketuberkuloosi (risatauti). Lisätekijöinä pidettiin auringon ja raittiin ilman puutetta, vaikeasti sulavia tai rasvaisia ruokia sekä teen tai laihan kahvin väärinkäyttöä. Lisäksi yhteiskunnallisten ja sosiaalisten olojen arveltiin vaikuttavan taudin syntyyn. Tällaisia tekijöitä olivat mm. istuva tai yksitoikkoinen elämäntapa, huono hygienia ja kostea asunto.

Uutena syynä kloroosin syntyyn pidettiin 1800-luvulla jälleen käyttöön tullutta korsettia eli kureliiviä, jonka katsottiin rintakehän alaosaa kasaan puristamalla aiheuttavan vakavia toiminnanhäiriöitä keuhkoissa, mahalaukussa, maksassa ja pernassa. Toinen muoti-ilmiö nuorilla naisilla oli laihduttaminen, joka heikensi ravinnon monipuolisuutta. Edelleen viitattiin virheelliseen naiskasvatukseen ja tyttöjen yleistyvän koulunkäynnin aiheuttamaan ylirasitukseen. Kloroosin syissä nähtiin myös yhteiskunnalliseen rakenteeseen liittyviä eroja. Ns. ylemmissä sosiaaliluokissa korostettiin psyykkisiä syitä ja alemmissa sosiaaliluokissa yhteiskunnallisia oloja ja sosiaalisia vaikeuksia.

Edellä selostetusta käy ilmi, että kloroosin syiden etsimisessä kuljettiin edelleen vanhoja latuja, jotka perustuivat virheellisiin johtopäätöksiin ja asenteisiin. Lääketiedekin oli syynä kloroosin syntyyn sikäli, että suoneniskua käytettiin yleisesti hyvin monien sairauksien ja jopa liian runsaitten kuukautistenkin hoitona aina 1890-luvulle saakka. Vähitellen tieteellinen tutkimus edistyi ja oikeat johtolangat alkoivat löytyä.

Saksalainen Felix Hoppe-Seyler (1825–1895) keksi vasta vuonna 1862 hemoglobiinin, rautaa sisältävän valkuaisaineen, joka antoi punasoluille niiden punaisen värin. Vuonna 1874 keksittiin menetelmät sekä veren hemoglobiinin että punasolujen määrän tutkimusta varten. Tosin niiden käyttö yleistyi vähitellen vasta 1900-luvun alkupuolella. Tutkimusten perusteella todettiin, että kloroosissa veren punasolujen ja hemoglobiinin määrät olivat vähentyneet. Näin selvisi lopullisesti, että kalvetustaudissa eli kloroosissa oli kysymys veren punaisen värin aiheuttajan puutteesta. Sen vuoksi alettiin kalpeuden sijasta puhua "verenvähyydestä". Veren hemoglobiinin vähäisyyden vuoksi voitiin puhua myös hemoglobiinin puutteesta. Hemoglobiinin mittausten avulla voitiin myös seurata taudin paranemista rautalääkityksen ansiosta.

Perimmäinen syy verenvähyyteen oli kuitenkin yhä hämärän peitossa. Tutkimukset kohdistuivat kuitenkin 1800-luvun lopulla aivan oikein raudan aineenvaihduntaan. Vasta vuonna 1895 Ralph Stockman (1861–1946) esitti analyysin, että kloroosin perussyy oli lisääntynyt raudan menetys ja vähärautainen ravinto. Kloroosia oli siten hoidettava antamalla rautaa lääkkeenä, ellei sitä saatu riittävästi ravinnosta. Kokemukset osoittivatkin, että epäorgaaninen rauta oli ainoa tehokas keino kloroosin hoidossa. Samaan aikaan esitettiin yhä väitteitä, että rauta ei imeydy suolistosta, vaan toimii suolen limakalvon stimulanttina ja parantaa anemiaa lisäämällä ravinnon imeytymistä. Toisen väittämän mukaan suolen rikkivety muutti raudan sulfidiksi, joka ei voi imeytyä. Raudan kulutusta ja hukkaa ei myöskään pystytty arvioimaan vielä riittävän hyvin.

1900-luku ja raudanpuutosanemia

Vaikka raudan osuus kalvetustaudin syynä oli selviämässä vähitellen, oli asiassa vielä monta arvoitusta. Lääketieteessä taudista käytettiin nimiä "tuntemattomasta syystä johtuva sekundaarianemia" (latin. secundus, jostakin johtuva) ja "essentielli hypokrominen anemia" (latin. essentialis, itsenäinen; kreik. hypo, alle, vähemmän; chroma, väri). Tautia pidettiin edelleen tyypillisesti sukukypsässä iässä olevien naisten sairautena. Hämmennystä herätti se, että anemiaa ilmaantui, vaikka käytetyssä ravinnossa oli yleensä runsaasti rautaa, ja toisaalta myös se, että potilaat usein toipuivat siitä ilman raudan antamista. Keskimäärin raudanpuutosanemia väheni tilastojen mukaan 1900-luvun alkutaitteessa. Syinä siihen on pidetty mm. rautavalmisteiden käyttöä, elintason paranemista, suoneniskujen suosion vähenemistä sekä naisilla kureliiveistä luopumista.

Suomessakin alettiin 1900-luvun alkupuolella kiinnittää kouluterveydenhuollossa huomiota oppilaiden heikkoon ravitsemustilaan ja kalpeuteen. Näitä piirteitä pidettiin niin selvästi raudanpuutosanemiaan liittyvinä, että tarkastuksissa heidät merkittiin ilman mitään kokeita "vähäverisiksi". Keväisin heikoimmille oppilaille on annettu hoitona myös rautaviiniä.

Vasta melko myöhään 1900-luvun alussa ymmärrettiin, että murrosiässä tapahtuva voimakas kasvu, runsaat kuukautiset, raskaudet ja pitkään jatkuva imettäminen olivat tapahtumia, jotka yhtyneenä niukkaan raudan saantiin saattoivat todella aiheuttaa elimistössä raudan vajauksen ja siitä johtuvan anemian. Kuukautisvuotojen lisäksi rautaa menetettiin muissa verenvuodoissa, kuten nenästä, peräpukamista ja mahahaavasta tapahtuneissa verenvuodoissa. Veren toteaminen ulosteissa Weberin guajakkikokeella osoitti piilevät suolistoverenvuodot melko yleisiksi ja naisilla niiden syynä oli yllättävän usein mahahaavatauti. Eräs kiistanalainen syy oli gastroptoosi eli tavallista alempana riippuva mahalaukku. Vanhemmissa ikäluokissa suoliston verenvuodot johtuivat usein kasvaimista. Raudan saanti jäi liian vähäiseksi mm. ravinnon puutteessa pitkäaikaisten yleissairauksien yhteydessä, heikoissa sosiaalisissa oloissa sekä kehitysmaiden köyhyydessä.

Yhdysvaltalainen George Hoyt Whipple (1878–1976) tutki 1920-luvun alkutaitteessa koirille aiheutettua vuotoanemiaa. Hän totesi, että raaka maksa paransi koirille kehittyneen anemian, ja tämän havainnon ansiosta yhdysvaltalaiset Minot ja Murphy keksivät vuonna 1927 pernisiöösin anemian maksahoidon. Whipple jatkoi vuosina 1923–1925 keinotekoisen vuotoanemian tutkimuksia ja osoitti, että rauta oli tärkein epäorgaaninen aine punasolujen muodostumisessa. Whipple sai vuonna 1934 Nobelin yhdessä Minot'in ja Murphy'n kanssa. Reiman ja muut tutkijat pystyivät vuonna 1936 osoittamaan, että ravinnosta saatu rauta sitoutui punasolujen hemoglobiiniin. Hemoglobiinin rakenne on hyvin monimutkainen ja Max Ferdinand Perutz (s. 1914) onnistui määrittämän sen vuonna 1953 röntgendiffraktion avulla.

Punasoluissa oleva hemoglobiini on se aine, joka sitoo hengitysilmasta saatavan hapen itseensä, kuljettaa sen veren mukana eri puolille elimistöä ja luovuttaa sen kudosten käyttöön. Tässä yhteydessä on syytä mainita, että punasoluissa olevat aineenvaihdunnan järjestelmät osallistuvat merkittävällä tavalla kudoksissa palamistapahtumien seurauksena muodostuvan hiilidioksidin kuljettamiseen veren mukana keuhkoihin. Myös punasolujen hemoglobiini vaikuttaa osaltaan hiilidioksidin vereen sitoutumiseen.

Schoden työryhmineen osoitti vuonna 1953, että rauta varastoitui aluksi luuytimeen ferritiinin muodossa. Ferritiini on noin 23 % rautaa sisältävä valkuaisaine, jota on luuytimessä, maksassa, pernassa ja suolinukassa. Se on muodostunut apoferritiini -nimisestä valkuaisesta ja ferrihydroksidi-fosfaatista. Ferritiini toimii elimistössä lyhytaikaisena rautareservinä ja säätelee mm. raudan imeytymistä suolistosta. Apoferritiinillä on verisuonia supistava vaikutus. Elimistön rautavarastojen määrää voitiin arvioida luuydinnäyteestä ferritiinin perusteella. Pitkäaikaisena raudan varastona elimistössä on hemosideriini, rautapitoinen pigmentti, jota esiintyy normaalisti lähinnä maksassa olevissa Kupfferin soluissa.

Erittäin tärkeä raudan aineenvaihdunnan kannalta on transferriini -niminen beeta-globuliineihin kuuluva veriseerumin valkuaisaine. Suomalainen Martti Siimes (s. 1942) työryhmineen osoitti vuonna 1974, että transferriini eli siderofiliini on aine, joka sitoo itseensä rautaa hajoavista punasoluista sekä luuytimessä, suolen seinämässä, maksassa ja pernassa olevasta ferritiinistä, sekä kuljettaa raudan luuytimeen ja luovuttaa sen siellä kehittyville punasoluille hemoglobiinin muodostamista varten. Ihmisellä on tavattu 14 erilaista transferriinityyppiä, jotka on nimetty aakkosten mukaan. Yleisin niistä on transferriini C.

Raudanpuutosanemian taudinkuva

Raudanpuutosanemian tavallisimmat oireet olivat kalpeus ja väsymys sekä koilonychia eli lusikkamaisesti kaksoiskoverat kynnet. Jos anemia oli huomattava, saattoi siihen liittyä sydänoireita ja hengenahdistusta. Veritutkimukset kehittyivät 1800-luvun loppupuolella niin, että raudanpuutosanemiassa todettiin veren hemoglobiinipitoisuus alentuneeksi sekä punasolut tavallista pienemmiksi ja vähemmän hemoglobiinia sisältäviksi. Laboratoriomenetelmät kehittyivät kuitenkin vasta 1900-luvulla niin käyttökelpoisiksi ja luotettaviksi, että niitä voitiin käyttää paremmin raudanpuutosanemian diagnoosin määrittämisessä ja varmistamisessa. Seerumin raudanmääritys oli käytössä jo 1930-luvulla, mutta menetelmät olivat pitkään epäluotettavia. Seerumin raudan normaaliarvot olivat määritysmenetelmästä riippuen 50–200 mikrog/100 ml, naisilla yleensä 10 % matalampia kuin miehillä. Nykyään tärkeimmät tutkimukset ovat n.s. verenkuvan lisäksi seerumin raudan ja transferriinin määrittäminen.

Ihmisellä elimistön raudan kokonaisvarasto on terveillä n. 4 g, josta noin puolet on sitoutuneena hemoglobiiniin. Raudan päivittäinen tarve on keskimäärin 4-10 mg. Tarve on noin kaksinkertainen kasvavilla lapsilla, kuukautisikäisillä naisilla ja raskaana olevilla. Rautaa saadaan ensisijaisesti lihassa, sisälmys- ja veriruoissa, kauraryyneissä, persiljassa, palkokasveissa ja äyriäisruoissa. Ravinnon lisäksi sitä saatiin aikaisemmin mm. rautaisista kattiloista ja pannuista, joista sitä irtosi valmistettavaan ruokaan. Maassamme todettiin 1960-luvulla raudan saanti ravinnossa kohtalaisen alhaiseksi. Kun tapahtui siirtymistä täysjyvätuotteista kuorittuina jauhettuihin viljatuotteisiin, katsottiin naisten ja lasten raudan saannin jäävän liian vähäiseksi. Sen vuoksi Suomessa ryhdyttiin vuonna 1974 lisäämään 4 mg rautaa 100 grammaan jauhoja.

Raudan imeytymistä parantavia tekijöitä ovat ravinnon C-vitamiini ja mahan suolahapon eritys. Raudan imeytymistä heikentäviä tekijöitä ovat mahan hapottomuus, krooniset infektiot kuten tuberkuloosi sekä krooniset ripulisairaudet. Raudan häviämistä lisääviä tekijöitä ovat runsaat kuukautiset, pitkään kestävä imettäminen, toistuvat tai jatkuvat verenvuodot nenästä, peräpukamista, ruoansulatuskanavan kasvaimista sekä trooppisissa maissa eräät suolistoloiset. Verenvuodot ovat tavallista kohtalokkaampia erilaisia verenvuototauteja sairastavilla. Verisolujen hajoamista normaalia suuremmassa määrässä aiheuttavat useat sairaudet, kuten sferosytoosi ja sickle-cell anemia sekä eräät lääkkeet, myrkyt ja vasta-aineet.

Raudanpuutteeseen ja siitä aiheutuneeseen anemiaan liittyy myös ns. Plummer-Vinsonin eli Paterson-Kellyn syndroma, joka on yleisin 40 vuotta täyttäneillä naisilla. Sen oireita ovat hypokroomisen anemian ja koilonychian lisäksi krooninen tulehdus huulissa, kielessä ja nielussa. Ne aiheuttavat usein nielemisvaikeuksia, kouristuksia ruokatorven yläosassa, äänen käheyttä ja joskus tukehtumiskohtauksia. Oireyhtymään liittyy myös lisääntynyt taipumus suun syöpään. Lisäksi oireyhtymässä on todettu pernan suurenemista.

Raudanpuutteen hoidossa käytettäviin lääkkeisiin on jo viitattu edellä. Suun kautta annettavan lääkityksen ongelmana on ollut mm. usein esiintyvä pahoinvointi ja vatsakivut, joskus myös ripuli tai ummetus. Haittojen vuoksi on kehitetty useita epäorgaanisia ja orgaanisia rautalääkkeitä, joita on annettu liuoksina, tabletteina ja kapseleina. Lisäksi rautaa voidaan antaa mm. suonen sisäisinä ruiskeina, mutta ne ovat aiheuttaneet toisinaan vakavia allergisia tai anafylaktisia oireita, eikä niitä voida antaa raskauden aikana sikiötä mahdollisesti vahingoittavina.

Lopuksi on aiheellista mainita, että tunnetaan myös kaksi liialliseen raudan saantiin liittyvää häiriötä, hemosideroosi ja hemokromatoosi. Elimistön rautamäärä voi kohota tavanomaista suuremmaksi rautavalmisteiden liiallisen käytön, runsaiden verensiirtojen ja punasolujen tavallista herkemmän hajoamisen johdosta. Hemosideroosissa rautaa kertyy maksaan normaalia runsaammin ja alkoholinkäyttö edistää sen kehittymistä. Tila ei ole yleensä haitallinen. Hemokromatoosi on seurausta perinnöllisestä ominaisuudesta, jossa elimistöön imeytyy suolistosta rautaa yli normaalin tarpeen. Siinä elimistön rautamäärä voi olla jopa 40 g, siis 10-kertainen normaaliin verrattuna. Liiallinen rauta kertyy mm. maksaan, haimaan, sydänlihakseen, kiveksiin ja aivolisäkkeeseen, jolloin rautakertymät aiheuttavat niissä normaalin kudosrakenteen tuhoutumisen ja korvautumisen sidekudoksella eli kirroosin. Taudin oireita ovat väsymys, ihon muuttuminen tummaksi ja pronssin väriseksi, painon lasku, diabetes ja seksuaalisen halun väheneminen. Taudin englanninkielisenä nimenä onkin bronze-diabetes. Hemokoromatoosiin johtava geenivirhe on noin 5 %:lla väestöstä, mutta koska taudin saavat vain kaksinkertaisen perimän kantajat, on siihen sairastuneita vain noin 0,3 % väestöstä. Tauti ilmenee vasta keski-iässä tai sen jälkeen miehillä ja vaihdevuodet ohittaneilla naisilla. Elimistön liiallisten rautavarastojen vähentämiseen käytetään toistuvia venesektioita eli suoneniskuja ja tarvittaessa rautaa sitovaa deferoksamiinimesilaattia.

Kirjoitus on valmistunut toukokuussa 2005.

Kirjallisuutta:

Brummer, P.: Kloroosi. Teoksessa: Lääketieteen historiaa tarinoina. Lääketehdas Leiras, Turku. Helsinki 1983. s. 89–93.

[The] Encyclopaedia Britannica 11th Edition, 1910. Vol. 4., Vol. 14.

[The New] Encyclopaedia Britannica CD 2000 Edition.

Hartman, C. J.: Husläkaren, eller Allmänna och Enskilda Föreskrifter i Sundhetslära, [---]. Tredje förbättrade Upplagan, Zacharias Haeggström, Stockholm 1835.

Johannisson, K.: Medicinens öga. Sjukdom, medicin och samhälle – historiska erfarenheter. Norstedts, Värnamo 1990.

Kiple, K. F. (ed.): The Cambridge Historical Dictionary of Disease. Cambridge University Press. Printed in USA 2003.

Kodin suuri lääkärikirja. Oy Valitut Palat – Reader's Digest Ab, Helsinki. Printed in Italy 1995.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON