Arno Forsius

Anestesian historiaa ennen 1900-luvun alkua

Anestesialla tarkoitetaan käytännön lääketieteessä toimintaa, jolla tutkittava tai hoidettava henkilö saadaan kipua tuntemattomaksi jotakin leikkausta tai muuta toimenpidettä varten. Anestesia (kreik. anaesthesia) tarkoittaa oikeastaan tunnottomuutta, jossa kivun tunnon puuttuminen on olennainen osa. Varsinkin aikaisemmin anestesialla ymmärrettiin sellaista tunnottomuuden tilaa, yleisanestesiaa, jossa asianomainen henkilö oli nukuksissa, minkä vuoksi anestesiaa on nimitetty nukuttamiseksi. Nykyään anestesiaan luetaan mukaan kaikki toimenpiteet, joilla saadaan aikaan tunnottomuutta ja kivuttomuutta, kuten mm. eri menetelmillä aiheutettu paikallinen puuduttaminen. Anestesiaa tutkivaa lääketieteen erikoisalaa nimitetään anestesiologiaksi sekä sitä tutkivaa ja käytäntöön soveltavaa erikoislääkäriä anestesiologiksi.

Tässä kirjoituksessa käytetään yleisanestesiasta pääasiallisesti nimityksiä narkoosi ja nukutus.

Vanha aika

Anestesian varhaisvaiheiden tuntemista vaikeuttaa sama tilanne kuin muutakin kirurgiaan liittyvää toimintaa. Kirurgian harjoittajat olivat tavallisesti käsityöläisiä, joilla ei ollut opillista sivistystä ja joilta ei ole sen vuoksi säilynyt omakohtaisia kirjallisia tietoja ja selostuksia, joitakin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta.

Vanhalla ajalla on tunnettu joitakin kipua ja tuntoa heikentäviä tai poistavia rohdoksia, joita on käytetty hyödyksi myös leikkausten yhteydessä. Homeros (n. 800 eKr.) on kertonut nepenthe -nimisestä huumaavasta aineesta, joka lienee ollut oopiumia tai cannabista. Herodotos (n. 484–n. 425 eKr.) mainitsee skyyttien tavasta aiheuttaa huumausoireita hengittämällä hampun siemenistä syntyvää höyryä. Muita kipua lievittäviä lääkkeitä ovat olleet mm. viini, oopiumi, mandragora ja hullukaali. Mandragoran käytöstä leikkausten yhteydessä kipujen lievittämiseksi kerrotaan Dioskorideen (n. 40–n. 90 jKr.) ja Caius Plinius vanhemman (23–79 jKr.) kirjoituksissa. Vanhassa Kiinassa lääkäri Hua To eli Hua Fu (k. 208 jKr.) on antanut potilailleen ennen leikkausta itse valmistamaansa huumaavaa juomaa, jonka aineosana lienee ollut cannabis.

Keskiaika

Keskiajalta on jo olemassa yksityiskohtaisempaa tietoa leikkauksissa käytetystä kivun poistosta, sillä varsinkin arabialaisen kulttuurin lääkärit, jotka harrastivat myös kirurgiaa, ovat kirjoittaneet asiasta.

Menetelmät eivät olleet kovin luotettavia eivätkä tehokkaita, minkä vuoksi potilaat oli toimenpiteen ajaksi sidottava tiukasti leikkauspöytää vastaavaan alustaan. Kärsimyksen lyhentämiseksi leikkaukset, kuten paiseen avaaminen, raajan katkaiseminen tai kasvaimen poisto, oli tehtävä menetelmillä, jotka olivat mahdollisimman nopeita. Mitään ompeluja ei yleensä käytetty ja tehdyt haavat saivat parantua itsekseen, tavallisesti märkimällä. Kirurgian johtoajatus olikin roomalaisen Asklepiadeksen (n. 100 jKr.) mukaan "Cito, tuto et jucunde" (nopeasti, turvallisesti ja miellyttävästi).

Arabilääkäri Jesus Haly (k. n. 1010) rauhoitti potilaita ennen kaihileikkausta unikkosiirapilla. Huumaamiseen leikkausta varten hän suositteli murskatuista unikon siemenkodista ja mandragoran juurista lähtevän tuoksun sisään hengittämistä.

Monte Cassinon benediktiiniläisluostarissa joskus ennen vuotta 1000 jKr. kopioiduissa kirjoissa on säilynyt varhainen ohje ns. nukutussienen valmistamisesta. Sitä varten otettiin 1/2 unssia unikon siemenkotaa, 8 unssia mandragoran juurta ja 3 unssia myrkkykatkon lehtiä, jotka sekoitettiin riittävään määrään vettä. Uutteella imeytetty sieni kostutettiin kuumalla vedellä ja sidottiin potilaan kasvoille, jolloin tämä sai hengittää sisäänsä sienestä erkanevia huumaavia höyryjä.

Oopiumia, mandragoraa, myrkkykatkoa ja villikaalia eri yhdistelminä sisältäviä nukutussieniä ovat käyttäneet mm. italialaiset kirurgit, isä (Ugo) ja poika (Teodorico) Borgognoni de Lucca (1200-luku), espanjalainen Arnaldus Villanovanus (noin 1225–1311) ja ranskalainen Guy de Chauliac (1300–1368).

Paracelsus (1493–1541) ylisti oopiumia voimakkaimpana lääkkeenä ja hän käytti siitä nimeä laudanum (suom. kiitetty). Monet hänen lääkkeensä perustuivat erityisesti koisokasvien vaikuttaviin aineisiin, joita oli mm. mandragorassa, villikaalissa ja belladonnassa. Niitä käytettiin keskiajalla aineksina myös erilaisissa noitajuomissa ja voiteissa.

Uuden ajan alkupuoli ennen 1800-lukua

Uuden ajan alkupuolella ei tapahtunut kivun poistossa juuri minkäänlaista kehitystä. Toisinaan leikkauksissa tarvittavan kivuttomuuden aikaan saamiseen käytettiin mm. potilaan juottamista humalaan tislatuilla alkoholijuomilla kuten rommilla. Puolan kuninkaasta Augustista kerrotaan 1700-luvun puolivälin tienoilla, että hänelle oli tehty amputaatio jollakin narkoottisella aineella aikaan saadun tunnottomuuden aikana.

Aivan 1700-luvun lopulla syntyi brittiläisen luonnontutkijan Joseph Priestleyn (1733–1804) tutkimusten herättämänä uusi lääketieteen suuntaus, pneumaattinen lääketiede. Priestley keksi vuosina 1771–1774 samoihin aikoihin ruotsalaisen Carl Wilhelm Scheelen (1742–1786) kanssa kaasun, joka sai vähän myöhemmin nimen oxygen (suom. haponmuodostaja) eli happi. Sen lisäksi Priestley keksi myös typen ja vuonna 1772 ilokaasun, joka todettiin myöhemmin typpioksiduuliksi. Ilokaasua valmistettiin kuumentamalla kuivaa typpihapon ammoniumsuolaa eli ammoniumnitraattia. Nimensä kaasu sai sen vuoksi, että sitä hengittäneillä ilmeni hilpeyttä ja vastustamattomia naurunpuuskia.

Näihin aikoihin oli suuressa suosiossa skottilaisen lääkärin John Brownin (1735–1788) yleinen ärsyketeoria. Sen mukaan myös kaasujen avulla voitiin vaikuttaa kudosten ärsytystilaan ja käyttää niitä sairauksien hoitoon. Britanniassa lääkäri Pearson antoi Birminghamissa eetteriä jo vuonna 1785 astman ja muiden keuhkovikojen lievittämiseksi. Kaasuja käyttävän eli ns. pneumaattisen hoidon huomattavimpia kehittäjiä olivat 1700-luvun lopulla Pearsonin maanmiehet, lääkäri Thomas Beddoes (1760–1808) ja fyysikko James Watt (1736–1819). Beddoes perusti vuonna 1799 Cliftoniin lähellä Bristolia erityisen laitoksen hengityshoitoja varten ja otti apulaisekseen kemisti Humphry Davyn (1778–1829). Viime mainittu tutki erityisesti ilokaasua, joka oli yhdysvaltalaisen Samuel Latham Mitchillin (1764–1831) käsityksen mukaan syynä kaikkiin tarttuviin tauteihin. Davy totesi kokeissaan, että ilokaasu aiheutti kivuntunnon heikkenemistä. Hän arveli myös, että kaasua voitaisiin käyttää apuna leikkauksissa, mutta hänen ajatuksensa jäi vaille huomiota. Yhdysvalloissa John Collins Warren (1778–1856) käytti vuonna 1805 eetteriä keuhkotuberkuloosin myöhäisvaiheiden hoidossa.

1800-luvun alku

Vielä 1800-luvun alussa ei ollut tehokkaita ja turvallisia keinoja kivun poistamiseksi leikkauksia ajatellen, vaikka vuosisadan alusta lähtien oli jo käytettävissä oopiumista puhtaana eristetty morfiini. Ranskalainen sotakirurgi Dominique-Jean Larrey (1766–1842) oli tosin alkanut vuonna 1812 käyttää raajan jäähdyttämistä ennen amputaatiota, koska raaja saatiin sillä jokseenkin tunnottomaksi. Hän käytti myös hermon painamista tai raajan tiukasti ympäröivää puristussidettä tunnottomuuden aikaan saamiseksi.

Davyn apulainen Michael Faraday (1791–1867) totesi vuonna 1815, että eetterillä oli samanlaisia kivuntuntoa poistavia vaikutuksia kuin ilokaasulla. Sen osoittivat myös yhdysvaltalaiset lääkärit John D. Godman vuonna 1822, James Jackson vuonna 1833 sekä Wood ja Bache vuonna 1834.

Katalonialainen Ramon Llull eli Raimundus Lullus (noin 1235–1315) oli keksinyt eetterin jo 1200-luvulla. Sitä valmistettiin kuumentamalla etyylialkoholia eli spriitä väkevän rikkihapon kanssa, ja siitä syystä eetteriä nimitettiin aikaisemmin makeaksi vitrioliksi (latin. vitriol, rikkihappo). Eetteri -nimen otti käyttöön saksalainen kemisti Johannes Frobenius (1460–1527). Myös Paracelsus tunsi eetterin 1500-luvun alkupuolella ja totesi, että se aiheutti kananpojille suun kautta annettuna unisuutta. Hän ehdottikin eetterin käyttöä kivuliaiden vaivojen hoitoon. Eetteri tuli yleisemmin tunnetuksi, kun nürnbergiläinen apteekkari ja tiedemies Valerius Cordus (1515–1544) kuvasi vuonna 1542 menetelmän sen valmistamiseksi. Kemiallisesti tämä aine on dietyylieetteriä. Lääkkeenä eetteriä käytettiin yleensä Friedrich Hoffmannin (1660–1742) keksiminä eetterisprii -tippoina, joissa oli yksi osa eetteriä ja kaksi tai kolme osaa spriitä. Suomessa tämä lääke tunnettiin aikoinaan "Hokmannin tippoina".

Vähitellen alettiin sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa järjestää yksityisesti ja julkisesti huvitilaisuuksia, joissa ilokaasua tai eetteriä vapaaehtoisesti hengittäneet ihmiset horjuivat kaatuilevina ja puolitajuttomina, nauravien katsojien seuratessa heidän edesottamuksiaan. Nämä "laughing gas parties" ja "ether frolics" olivatkin hyvin suosittuja.

Myös vakavat kokeilut kaasuilla jatkuivat. Brittiläinen eläinlääkäri Henry Hill Hickman (1800–1830) tutki hiilidioksidin vaikutuksia ja totesi ensimmäisenä eläinkokeissa vuonna 1824, että elimistön hiilidioksidimäärän lisääntyessä oli mahdollista suorittaa koe-eläimillä leikkauksia kivuttomasti hyvällä tuloksella. Hänen havaintonsa eivät kiinnittäneet kenenkään huomiota.

Narkoosin tärkeä 1840-luku

Yhdysvaltalainen kirurgi Crawford Williamson Long (1815–1878), joka oli tehnyt kokeita ilokaasulla, oli kokeillut myös eetterin antamista. Hän totesi sen aikaansaaman kivuttomuuden ja teki muistiinpanojensa mukaan maaliskuussa 1842 kystan poiston potilaansa kaulalta eetterinarkoosissa, ensimmäisenä maailmassa. Hän teki muitakin leikkauksia eetterinarkoosia käyttäen, mutta hän ei julkaissut tuloksiaan ennen kuin vuonna 1849, jolloin tiedot eetterin käytöstä muualla olivat jo tulleet julkisuuteen. Myös yhdysvaltalainen kemian ja lääketieteen opiskelija William E. Clarke antoi vuonna 1842 eetterihuumauksen eräälle naiselle, jolta hammaslääkäri Elijah Pope poisti hampaan kivuttomasti.

Yhdysvalloissa hammaslääkäri Horace Wells (1815–1848) oli ollut vuonna 1844 katselijana eräässä ilokaasunäytöksessä, joita lääketieteen opiskelija ja myöhemmin hammaslääkäri Gardner Quincy Colton (1814–1898) järjesti 1840-luvun puolivälissä New Yorkissa ja useissa muissa kaupungeissa. Wells havaitsi silloin, että ilokaasua saaneet henkilöt eivät tunteneet kipua, vaikka he kaatuillessaan kolhivat itseään. Sen jälkeen hän antoi joulukuussa 1844 poistaa itseltään hampaan ilokaasua käyttäen. Toimenpiteen suoritti John Riggs ja se sujui täysin kivuttomasti. Wellsin kerrotaan ilokaasusta selvittyään huudahtaneen: "Hampaanpoiston uusi aikakausi on alkanut!"

Wells teki sen jälkeen itse useampia hampaiden poistoja Coltonin antamassa ilokaasunukutuksessa. Lisäksi hän opetteli ilokaasun antamisen Coltonin ohjeiden mukaan ja järjesti tammikuussa 1845 Bostonissa Massachusetts General Hospitalissa hampaanpoistonäytöksen kirurgi John Collins Warrenin (1778–1856) luennolla. Tämä näytös kuitenkin epäonnistui täysin, sillä jonkin häiriön vuoksi potilas ei tullut kivuttomaksi. Ilokaasun käyttö ja annostelu olikin varsin hankalaa ilman erityisiä laitteita ja vankkaa kokemusta. Wellsin puuhat leimattiin pelkäksi huijaukseksi. Vastoinkäymisestä huolimatta Wells jatkoi edelleen hammaslääkärin praktiikkaansa ja ilokaasun käyttöä, mutta hän ei voinut vakuuttaa ihmisiä hoitomenetelmillään. Pian hän tunsi itsensä täysin masentuneeksi, lopetti hammaslääkärin työn ja ryhtyi kloroformin myyjäksi. Kaikeksi onnettomuudeksi hänestä tuli tämän aineen väärinkäyttäjä ja hän teki lopuksi itsemurhan. Colton puolestaan siirtyi 1840-luvun lopun kultakuumeen aikana Kaliforniaan ja toimi siellä lääkärin tehtävissä. Ilokaasun käyttö jäi unohduksiin yli kymmenen vuoden ajaksi.

Hammaslääkäri William Thomas Green Morton (1819–1868) oli nähnyt Wellsin vuonna 1845 hampaan poistamista varten järjestämän ja epäonnistuneen ilokaasunäytöksen. Sen jälkeen Morton yritti löytää paremman nukutusaineen ja hän otti kemisti Charles Thomas Jacksonin (1805–1880) ehdotuksesta käyttöön eetterin. Morton kokeili sitä ensin koe-eläimillä ja myös itsellään. Sen jälkeen hän suoritti onnistuneen hampaan poiston eetterinarkoosissa syyskuussa 1846 ja julkisti kokeensa jo seuravana päivänä Boston Daily Journalissa. Morton kertoi kokeiluistaan myös Warrenille ja lokakuussa 1846 tämä poisti Bostonissa Mortonin nukuttamalta potilaalta kaulalla vasemman leukakulman alla olleen kasvaimen täysin ilman kipuja. Leikkauksen jälkeen Warren totesi leikkausta seuranneille: "Gentlemen, this is no humbug." Heti seuraavana päivänä kirurgi George Hayward (1791–1863) leikkasi Mortonin antamassa eetterinarkoosissa eräältä naiselta suuren rasvakasvaimen oikean olkapään seudusta.

Mortonin ensimmäinen nukutuslaite oli kahdella putkella varustettu lasikuula, jonka sisään pantiin eetterillä kostutettu (pesu)sieni. Hänen myöhemmät laitteensa oli valmistettu metallista. Morton yritti pitää nukutusaineensa laadun salassa ja hän käytti siitä nimeä "Letheon". Kirurgi Henry Jacob Bigelow (1818–1890) paljasti kuitenkin jo marraskuussa 1846 käytetyn nukutusaineen eetteriksi ja kertoi siitä sekä lääkärien kokouksessa että kirjoituksessaan Boston Medical and Surgical Journalissa. Mortonin lisäksi Jackson vaati oikeuksia keksintöön, mutta pitkällisten kiistojen jälkeen eetterin ensimmäiseksi käyttäjäksi nimettiin Long. Sekä Morton että Jackson kokivat myöhempinä vuosinaan suuria vaikeuksia. Edellinen ajautui suureen köyhyyteen ja eli vanhuutensa päivät slummissa, ja jälkimmäisen elämä päättyi mielisairaalassa.

Tieto eetterin käytöstä nukutuksen aikaan saamiseksi levisi hyvin nopeasti kaikkialle sivistyneeseen maailmaan. Eetterinukutusta käytettiinkin jo joulukuussa 1846 Lontoossa ja Pariisissa, tammikuussa 1847 Bernissä ja Wienissä, sekä helmikuussa 1847 Berliinissä ja myös Helsingissä. Yhdysvaltalainen lääkäri Oliver Wendell Holmes (1809–1894) otti vuonna 1847 käyttöön sanan anestesia, jolla tarkoitettiin silloin yksinomaan yleisanestesiaa, siis narkoosia eli nukuttamista leikkausta varten.

Eetterin käyttöä helpotti se, että aine oli huoneen lämpötilassa nestemäisenä, mutta toisaalta se oli helposti haihtuvaa ja siten myös yksinkertaisen naamarin avulla potilaalle hengityksen kautta annosteltavaa. Eetteri oli myös suhteellisen turvallista ja myrkytöntä, sillä se oli hyvin siedettyä annoksina, jotka saivat aikaan nukutuksen. Toisaalta eetterin hengittäminen oli nukutettavalle yleensä vastenmielistä ja nukutuksesta herätessä oli usein pahoinvointia. Eräs haitta oli myös aineen helposta syttymisestä aiheutunut räjähdysvaara.

Venäläinen kirurgi Nikolai Ivanovits Pirogov (1810–1881) keksi vuonna 1847 eetterin antamisen peräsuolen kautta. Menetelmä ärsytti kuitenkin suolistoa ja lääkkeen vaikutuksen etukäteen arviointi oli kovin epävarmaa.

Edinburghissa lääkäri James Young Simpson (1811–1870) käytti eetteriä synnytyskipujen lievittämiseen jo vuoden 1847 alussa liverpoolilaisen David Waldien ehdotuksesta. Samana vuonna ranskalainen Marie-Jean-Pierre Flourens (1794–1867) kuvasi kloroformin nukuttavan ominaisuuden eläimillä. Sen johdosta Simpson alkoikin käyttää vuoden 1847 lopulla synnytyspotilailla ensisijaisesti kloroformia, sillä hän piti sitä eetteriä parempana nukutusaineena.

Kloroformin olivat keksineet saksalainen Justus von Liebig (1803–1873) vuonna 1830 sekä englantilainen Samuel Guthrie (1782–1848) ja ranskalainen Eugène Soubeiran vuonna 1831, kaikki toisistaan riippumatta. Kloroformia valmistettiin etyylialkoholista koorikalkin avulla. Kloroformi -nimen aineelle antoi ranskalainen Jean-Baptiste-André Dumas (1800–1884), joka alkoi vuonna 1834 tuottaa sitä puhdistettuna. Kloroformi on huoneen lämmössä nestemäinen, helposti haihtuva aine, joka ei ole kaasumaisenakaan syttyvää. Nukutusaineena kloroformi vaikutti eetteriin verrattuna nopeammin, sitä tarvittiin vähemmän ja se vaikutti pidempään. Se oli myös nukutettavalle miellyttävämpi aine kuin eetteri, mutta toisaalta myös vaarallisempi. Kuolemantapausten määrä oli kloroformia käytettäessä viisinkertainen eetterinukutuksiin verrattuna.

Flourens osoitti vuonna 1847, että myös etyylikloridi on narkoottinen aine. Saksalainen Johann Ferdinand Heyfelder kokeili ainetta samana vuonna, mutta sen vaikutus oli liian lyhytaikainen. Etyylikloridia valmistetaan etyylialkoholista väkevän suolahapon avulla. Aine on huoneenlämmössä kaasumainen, mutta alle 12 asteen lämpötilassa ja jo vähäisessä paineessa nestemäinen. Etyylikloridia käytettiin paikallisesti ihon puuduttamiseen paineampullista suihkuttamalla, sillä iholta haihtuva aine jäädytti ja puudutti suihkutuskohdan lyhytaikaisesti.

Vielä vuonna 1841 kuuluisa ranskalainen kirurgi Alfred-Armand-Louis-Marie Velpeau (1795–1867) totesi, että kivun poistaminen kirurgisista toimenpiteistä oli haave, jonka poistaminen ei ollut hänen aikanaan nähtävissä. Velpeaun mukaan leikkaus ja kipu olivat siten yhteenkuuluvia, että niitä ei voitaisi koskaan erottaa toisistaan ja että kirurgien olisi se hyväksyttävä. Viisi vuotta myöhemmin leikkauskivun poistamiseen oli jo olemassa käyttökelpoinen menetelmä. Saksalainen kirurgi Johann Friedrich Dieffenbach (1792–1847), joka oli eräs ensimmäisiä eetterin käyttäjiä, julkaisi vuonna 1847 teoksen "Der Äther gegen den Schmerz". Siinä hän totesi: "Kaunis haave siitä, että kipu on otettu meiltä pois, on muuttunut todeksi."

Tutkimusta ja kehitystä 1800-luvun loppupuolella

Brittiläinen John Snow (1813–1858), joka tunnetaan myös koleraepidemioiden tutkijana, kirjoitti jo vuonna 1847 ensimmäisen anestesian oppikirjan "On the inhalation of the vapour Ether in surgical operations". Muita anestesian oppikirjoja julkaisseita tutkijoita olivat 1800-luvun lopulla mm. Frederick William Hewett vuonna 1893 sekä Buxton ja Silk.

Snow oli kuningatar Victorian lääkärinä tämän synnyttäessä vuonna 1853 prinssi Leopoldin ja vuonna 1857 prinsessa Beatricen. Simpsonin myönteisten kokemusten jälkeen myös Snow oli alkanut suosia kloroformia. Kuningattaren toivottua lievitystä synnytyskipuihinsa Simpson olikin läsnä antamassa hänelle kloroformia niiden lievittämiseksi. Siitä oli seurauksena, että kloroformista tuli yleisesti suosittu nukutusaine. Monissa paikoissa palattiin kuitenkin jonkin ajan kuluttua takaisin eetteriin, varsinkin kun kloroformin käyttöön oli toisinaan liittynyt kuolemantapauksia. Snow esitteli vuonna 1858 erityisen laitteen kloroformin tarkkaa annostelua varten.

Liverpoolilainen synnytyslääkäri Thomas Skinner kehitti Englannissa kloroformin käyttöä varten vuonna 1862 avoimen hengitysnaamarin. Saksassa vastaavan laitteen eetterin antamista varten valmisti Johann Friedrich August von Esmarch (1823–1908). Lontoossa J. T. Clover (1825–1882) otti käyttöön vuonna 1876 hengityslaitteen, jossa eetterikaasun pitoisuutta voitiin säätää hengitysilman määrän avulla. Menetelmä lisäsi eetterin käytön suosiota. Muita tunnettuja eetterin antamiseen soveltuvia laitteita olivat 1800-luvun lopulla sveitsiläisen Gustave Julliardin (1836–1911) ja ranskalaisen Louis Ombredannen (1871–1956) kehittämät nukutusnaamarit. Jälkimmäiseen niistä oli liitetty sian tai härän rakosta valmistettu palje, jolla voitiin tarvittaessa avustaa hengitystä.

Colton palasi Yhdysvaltain sisällissodan (1861–1865) alettua Kaliforniasta New Yorkiin. Hän suoritti jälleen vuonna 1862 hammaslääkäri Dunhamin kanssa ilokaasua käyttäen kivuttomia hampaan poistoja. Hammaslääkäri J. H. Smithin vuonna 1863 tavattuaan Colton teki yhdessä hänen kanssaan lyhyessä ajassa suuren määrän hampaan poistoja ilokaasunukutuksessa. Pian Colton perusti John Allenin ja eräiden muiden hammaslääkärien kanssa New Yorkissa Colton Dental Association -nimisen yhtiön, jonka toiminnassa tehtiin vähemmässä kuin 10 vuodessa 27000 hampaan poistoa ilokaasua käyttäen.

Euroopassa ilokaasun käyttö oli ollut koko ajan hyvin satunnaista. Colton tapasi Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1867 yhdysvaltalaisen hammaslääkärin Thomas W. Evansin (1823–1897), joka oli muuttanut Ranskaan jo vuonna 1847. Viime mainittu innostui kovasti ilokaasun käytöstä hampaan poistamisessa ja esitteli sitä Lontoossa vuonna 1868. Siellä lääkärit vastustivat ilokaasua vaarallisena aineena, mutta hammaslääkärit omaksuivat sen käytön pian. Vuoden 1868 lopulla Clover suositteli Lontoossa ilokaasun käyttöä leikkausta varten tarvittavan nukutuksen alussa ennen eetterin antamista.

Aikaisemmin oli arveltu, että ilokaasun vaikutus perustui osaksi sen aiheuttamaan hapen puutteeseen. Ilokaasun käytön haittana olikin ollut, että sen aikana nukutettava oli saanut pian hapen puutteen oireita, minkä vuoksi nukutuksen kesto oli rajoitettava runsaaseen minuuttiin. Edmund Andrews osoitti vuonna 1868 käsityksen vääräksi ja alkoi käyttää hapen ja ilokaasun sekoitusta suhteessa 1:5, jolloin nukutuksen kestoa voitiin pidentää. Ranskalainen Paul Bert (1833–1886) puolestaan suositteli kaasujen suhteeksi 1:6. Hapen lisäys yleistyi vasta 1880-luvun lopulla, kun Frederick William Hewett kehitti säätöhanan, jolla ilokaasun ja hapen suhde voitiin säädellä potilaan tarvitsemalla tavalla. Sen jälkeen ilokaasun käytöstä tulikin suosituin nukutusmenetelmä hammaslääkärin toiminnassa. Se oli lyhyissä toimenpiteissä nopea ja miellyttävä eikä aiheuttanut pahoinvointia. Ilokaasun käyttöä vaikeuttivat edelleen sen valmistus, kuljetus ja annostelu, minkä lisäksi se ei soveltunut kauemmin kestäviin leikkauksiin.

Bert suoritti vuonna 1878 perustavia kokeita ilmanpaineen vaihtelujen merkityksestä kaasujen vereen imeytymiselle. Hän päätteli, että nukuttamiseen käytettyä ilokaasua olisi annettava paremman tehon saavuttamiseksi ylipaineella. Hän suunnittelikin pyörille rakennetun painekammion, jossa oli tilaa leikattavalle potilaalle vuoteineen sekä kirurgille ja avustajalle. Ylipaine saatiin aikaan suurella kompressorilla, jota kuljetettiin erillisellä alustalla. Laitteet voitiin siirtää tarpeen mukaan sairaalasta toiseen. Ilokaasu ja happi annettiin kammiossa potilaalle tavalliseen tapaan, mutta vallitsevan ylipaineen vuoksi ilokaasu vaikutti nopeasti ja luotettavasti. Bert totesikin vuonna 1883, että hänen menetelmänsä lähenteli täydellisyyttä, mutta huomautti samalla, että laitteiden suuren kustannuksen vuoksi niiden käyttöön oli varaa vain joillakin suurimmilla sairaaloilla. Hammasleikkauksia varten valmistettiin samoihin aikoihin pienempiä ylipainekammioita, joissa oli tilaa hammaslääkäriä sekä tuolissa istuvaa potilasta varten. Ilokaasun käyttö ylipainekammioissa jäi kuitenkin varsin lyhytaikaiseksi muoti-ilmiöksi.

Ilokaasua kokeiltiin myös synnytyskipujen hoidossa. Puolalainen Stanislaw Klikowicz käytti 1880-luvulla Pietarissa synnytyspolttojen lievittämiseen ilokaasun ja hapen seosta. Puolalainen Heliodor Swiecicki käytti sitä Poznanissa samaan tarkoitukseen kehittämänsä annostelulaitteen avulla. Hän selosti kokemuksiaan kansainvälisessä synnytysopin kongressissa vuonna 1890. Ilokaasun käyttö synnytyksien yhteydessä menetti kuitenkin suosionsa pian ja tuli uudelleen ajankohtaiseksi vasta 1930-luvulla.

Saksalainen Friedrich Trendelenburg (1844–1924) teki vuosina 1871–1873 kokeiluja nukutuksen antamiseksi kurkunpään kautta henkitorveen laitettavan putken avulla eli intuboimalla. Se paransi nukutuksen käyttöä potilailla, joiden hengitystoiminta ei ollut riittävän tehokas sairauden tai toimenpiteen vuoksi. Tämä keino tuli yleisempään käyttöön vasta 1900-luvun alussa.

Nukutuksen yleistyminen sekä sen tajuttomuutta ja valekuolemaa muistuttavat piirteet aiheuttivat pohdintaa väestön ja lääkäreiden keskuudessa. Ihmisten kuolemanpelko väheni ja epäily kuoleman merkkien varmuutta kohtaan kasvoi. Anestesian ja tajuttomuuden välillä vallinnut sekaannus selkiytyi pian, mutta anestesian ja kuoleman yhteyttä pohdittiin kauemmin. Claude Bernardin vuonna 1878 ilmaiseman käsityksen mukaan nukutuksessa oli kysymys ainoastaan koko elimistöä koskevasta toimintojen hidastumisesta, eikä se siten vastannut aikaisemmin uneen verrattua kuolemaa, jossa ihminen oli kuollut maailmalta. Samasta syystä kirurginen nukutus oli eräs tapa hallita kuolemaa.

Nukutuksen antajista tuli pian tärkeitä kuolemalta pelastajia ja tajuttomuus ymmärrettiin pikemminkin kirurgian avustajaksi kuin ennenaikaisen kuoleman sanansaattajaksi. Nukutuksen antaminen muodostui vähitellen lääketieteen erikoisalaksi, anestesiologiaksi, ja varsinkin Britanniassa kirurgit alkoivat edellyttää, että nukutuksen antajina olivat siihen perehtyneet lääkärit. Muualla nukutuksia antoivat vielä pitkän aikaa nuorimmat lääkärit, sairaanhoitajat tai jopa vahtimestarit.

Ranskalainen Cyprien Oré kokeili vuonna 1872 Bordeaux´ssa kloraalihydraatin (triklooriasetaldehydi) antamista suoneen nukutuksen aikaan saamiseksi. Tämän aineen oli keksinyt saksalainen kemisti Justus von Liebig vuonna 1832 ja Liebreich oli alkanut käyttää sitä unilääkkeenä vuonna 1869. Menetelmä onnistui kuitenkin vasta 1900-luvun alkuvuosina, kun tarkoitusta varten oli kehitetty suhteellisen lyhytaikaisesti vaikuttava barbituurihapon yhdiste, dietyylibarbituurihappo eli Veronal®. Uusista nukutusaineista voidaan mainita myös haihtuva neste etyylibromidi eli brometyyli, jota käytettiin 1890-luvun alussa, mutta siitä luovuttiin pian.

Hypnoosia yritettiin myös käyttää kivun poistamiseen leikattavilta potilaita. Skottilainen kirurgi James Braid (1795–1861) osoitti 1840-luvulla ensimmäisenä, että potilas voitiin saada hypnoosin avulla unitilaan, ja hänen tiedetään tehneen sen avulla leikkauksia. Hypnoosia käytti leikkauksissaan myös John Elliotson (1791–1868), joka julkaisi tuloksensa vuonna 1843. Skotlantilainen James Esdaile (1808–1859) teki 261 tuskatonta leikkausta hinduvangeille Bengalissa vuonna 1845. Leikatuista vain 5,5 % kuoli. Myöhemmin Esdaile joutui toteamaan, että hänen eurooppalaiset maanmiehensä eivät olleet kovin alttiita hypnoosille. Hypnoosista ei tullutkaan mitään yleistä menetelmää, sillä se soveltui hyvin harvoille.

Paikallispuudutus keksittiin 1800-luvun lopulla ja sen avulla voitiin leikata osa potilaista, jotka olisi muuten pitänyt nukuttaa. Paikallispuudutuksen alkuvaiheista on kotisivuilla erillinen kirjoitus.

Lopuksi voidaan mainita, että Suomessa käytettiin eetteriä nukuttamiseen ensimmäisen kerran jo helmikuussa 1847 Helsingin yleisen sairaalan Kirurgian klinikassa, mutta menetelmä yleistyi vasta 1890-luvulla. Kloroformia annettiin meillä ensimmäisen kerran vuonna 1848 synnytyskipujen lievittämiseksi ja ilokaasu- eli typpioksiduulinukutuksia Suomessa käytti ensimmäisenä hammaslääkäri Johann August Theodor Weber (1847–1931) vuonna 1880 hampaiden poistossa.

Nukutusmenetelmissä tapahtui huomattavia muutoksia1900-luvun puolella. Nukutusaineiden antamisessa siirryttiin avomaskeista suljettuun järjestelmään, jossa käytettiin potilaan intuboimista eli tracheaan asetettua putkea, jonka kautta potilas sai nukutuskaasujen lisäksi happea ja jota kautta myös hiilidioksidi poistui elimistöstä. Suljettu järjestelmä teki mahdolliseksi huolehtia potilaan hapen saannista myös silloin, kun hän ei pystynyt itse huolehtimaan hengityksestään. Myöhemmin nukutus eli yleisanestesia aloitettiin yleensä suoneen annettavalla nukutusaineella, mikä oli miellyttävää potilaan kannalta ja teki mahdolliseksi intubaation heti nukutuksen alussa. Vähitellen kehitettiin myös uusia ja parempia anestesiakaasuja. Huomattava edistysaskel oli lihaksia lamauttavien lääkkeiden käyttö, jolloin voitiin estää potilaan lihasjännitykset nukutuksen alussa ja lopussa, pitää nukutusaineen määrä vähäisempänä ja päättää nukutus nopeammin. Nukutuskaasujen kanssa tai niiden sijasta voitiin käyttää uusia suoneen annettavia nukutusaineita, kulloisenkin leikkauksen vaatimalla tavalla.

Leikkauksen aikaiseen potilaan valvontaan on liittynyt 1900-luvun puolivälin jälkeen veren happipitoisuuden, sydämen rytmin, verenpaineen ja nestetilanteen seuraaminen. Nykyaikana leikkaukseen kuuluu potilaan leikkauskelpoisuuden tutkiminen ennen toimenpidettä, leikkaukseen valmistelu esilääkityksineen ja nestetasapainoineen sekä leikatun potilaan seuraaminen ns. heräämössä tai hoitojakso teho-osastolla ennen normaalille vuodeosastolle siirtämistä. Vaikeissa leikkauksissa voidaan käyttää apuna potilaan jäähdyttämistä sekä hengityskonetta ja sydän-keuhko-kojetta ym. laitteita.

Kirjoitus on valmistunut maaliskuussa 2003. Eräitä täsmennyksiä tehty kesäkuussa 2005.

Kirjallisuutta:

Ackerknecht, E. H.: Geschichte der Medizin. 7. überarbeitete und ergänzte Auflage von Axel Hinrich Murken. Stuttgart 1992.

Bergmark, M.: Lust och lidande, Läkeörter, giftdroger och kärleksdrycker. Natur och kultur, Stockholm. Fjärde utökade och aktualiserade upplagan, Stockholm 1966.

von Bonsdorff, B.: The History of Medicine in Finland 1828–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Helsinki 1975.

Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Davis, A. B.: Medicine and its Technology. An Introduction to the History of Medical Instrumentation. Contributions in medical history, Number 7. Greenwood Press, Westport, Conneticut. London, England. Printed in United States of America 1981.

Duin, N. and Sutcliffe, J.: A History of Medicine From Prehistory to the Year 2000. London 1992.

[The] Encyclopædia Britannica. Eleventh Edition. Vol. 1–28. New York 1910–1911.

Glaser, H.: Jännittävää lääketiedettä, Lääkärit omien kokeidensa kohteena, Farmos-tehtaat, Porvoo 1960 (alkuteos Dramatische Medizin).

Glaser, H.: Lääketieteen voittokulku. Lääketieteellisen tutkimuksen saavutuksia viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikana. Gummerus. Jyväskylä 1959.

Graupner, H.: He tutkivat elämää, Biologian historia. WS Oy, Porvoo– Helsinki, Porvoo 1962.

Janhunen, L.: Dum spira, spero. Suomen Anestesiologiyhdistys ry. 1952–1982, Suomen Anestesiologiyhdistys ry, Helsinki, Turku 1982.

Lyons, A. S. and Petrucelli, R. J.: Medicine, An Illustrated History. Harry N. Abrams, Inc., Publishers, New York, Japan 1978.

Margotta, R.: Lääketiede kautta aikojen. WSOY, Porvoo – Helsinki, Verona (Italia) – Porvoo 1971.

Mez-Mangold, L.: A history of drugs. Editiones Roche, Basle, 1971. Reprint 1989, Basle.

Møller, K. O.: Farmakologi. Det teoretiske grundlag for rationel farmakoterapi. 3. Udgave. Nyt Nordisk Forlag Arnold Busk. Kjøbenhavn 1946.

[The] New Encyclopædia Britannica. 15 th Edition. Vol. 1–29. Reprinted 1990.

Porter, R. (ed.): Cambridge Illustrated History of Medicine. Cambridge University Press. First published 1996. Cambridge 1996.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993].

Schwabe, H.: Der lange Weg der Chirurgie, Vom Wundarzt und Bader zur Chirurgie, Strom-Verlag Zürich, Basel 1986.

Tammisto, T.: Kun anestesia tuli Suomeen 150 vuotta sitten. Suomen Lääkärilehti 1997: 52: 2717–2719.

Tammisto, T. ja Tammisto, Chr.: Suomen ensimmäinen anestesia jäljitetty. Suomen Lääkärilehti 1998: 25: 2742.

Tammisto, T. ja Tammisto, Chr.: Typpioksiduulianalgesia 200 vuotta. Miten ilokaasu tuli Suomeen. Suomen Lääkärilehti 2000: 46: 4731–1736.

Lisäys kirjallisuuteen toukokuussa 2014:

Tammisto, T. & C.: Ether-Rausch, Eetteristä erikoisalaksi, From Ether to Medical Specialty. Toim. ja julk. Virve Mäkelä. Saarijärvi 2012. 255 s.

 

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON