Arno Forsius

Hirtetyn Anne Greenin tarina

Anne Greenin surullinen elämäntarina, joka päättyi lopulta onnellisesti, on jäänyt historiaan 1600-luvun kahden tunnetun lääkärin huolellisten muistiinpanojen ansiosta. Toinen heistä, William Petty (1623—1687), on julkaissut tapahtumaa koskevan kertomuksen joulukuussa 1650.

Anne Green oli vuonna 1650 piikana jalosukuisen Sir Thomas Readin tilalla Oxfordshiressä, Etelä-Englannissa. Isännän pojanpoika Geoffrey Read vietteli Annen, joka tuli raskaaksi. Nuoriherra Read ei pitänyt piikaa arvolleen sopivana ja hylkäsi tämän. Anne yritti salata raskautensa, joka päättyi ennen aikojaan. Anne kätki kuolleen poikalapsen, mutta ruumis löydettiin ja onneton äiti joutui oikeuteen syytettynä lapsensa murhasta. Viruttuaan kolme viikkoa Oxfordin vankilassa Anne tutkittiin ja tuomittiin silloisen käytännön mukaan kuolemaan hirttämällä.

Anne Greenin tuomio pantiin täytäntöön julkisella teloituspaikalla Oxfordin Cattle Yardissa 14.12.1650. Aluksi veisattiin virsi ja sen jälkeen esitetyssä lausunnossa oikeuden edustaja toi julki, että kauhistuttavan rikoksen taustalla oli todettu kaikesta huolimatta myös lieventäviä asianhaaroja. Tämän jälkeen Anne sai kiivetä hirsipuulle johtaville tikkaille. Hirttosilmukka pantiin hänen kaulaansa ja hänet tönäistiin alas tikkaiden askelmalta. Tällöin ei siis ollut käytössä pudottaminen korkeammalla olevalta lavalta köysisilmukan varaan.

Kun ruumis riippui ja heilui hirttonarun päässä, muutamat lähellä olevat katsojat iskivät sitä rintaan ja vatsaan. Toiset huvittelivat nostamalla ensin ruumista ylöspäin ja sen jälkeen riippumalla siinä kaikella painollaan, niin että syntyi äkillinen nykäisy alaspäin. Tarkoituksena oli, että hirtetty raukka kuolisi mahdollisimman pian eikä joutuisi kärsimään tarpeettoman kauan.

Silloin valvova oikeusviskaali alkoi pelätä, että hirttoköysi katkeaisi, ja hän käski katsojien antaa ruumiin roikkua rauhassa. Puolen tunnin kuluttua köysi katkaistiin ja hirtetty otettiin alas. Ruumis pantiin arkkuun, joka kuljetettiin tohtori William Pettyn työhuoneeseen anatomista tutkimusta varten. Hän oli nimittäin silloin anatomian opettajana Oxfordin yliopistossa ja hän oli kutsunut avukseen virkaveljensä Thomas Willisin (1621—1675).

Lääkärit ryhtyivat samantien toimeen. Arkun avatessaan he huomasivat kauhukseen, että sieltä kuului korahdus ruumiin vetäessä henkeä. Ruumiinleikkauksen sijasta lääkärit ryhtyivät kiireesti elvyttämään hirtettyä ja hänet nostettiin arkussa istuvaan asentoon. Sen jälkeen hänen leukansa avattiin levälleen ja hänen suuhunsa kaadettiin lämmintä juotavaa, mistä oli seurauksena yskänpuuska. Se innosti lääkäreitä jatkamaan elvytystä ja he hieroivat tarmokkaasti potilaansa sormia, käsiä, käsivarsia ja jalkoja. Neljännestuntia myöhemmin, kun potilaalle oli annettu enemmän lämmintä juomaa ja hänen kurkkuaan oli kutitettu sulalla, hän avasi hetkeksi silmänsä.

Kuvauksen mukaan Anne oli rakenteeltaan vanttera ja paksu niska oli ilmeisesti suojannut häntä kaularangan murtumiselta. Elvytystä jatkettiin suoneniskulla ja asettamalla puristussiteet potilaan käsivarsiin ja jalkoihin, tarkoituksena saada mahdollisimman suuri määrä verta kiertämään aivoissa. Sen lisäksi potilaan rinnalle asetettiin lämpimiä ja kosteita hauteita ja hänelle annettiin lämpimiä peräruiskeita ruumiinlämmön kohottamiseksi. Lopuksi potilas pantiin vuoteeseen ja hänen viereensä pantiin toinen nainen, jonka tehtävänä oli pitää potilaan ruumista lämpimänä.

Elvytyspöytäkirjaan on merkitty tarkkaan potilaan pulssin tiheys ja suuruus, verenpaine, hengityksen tiheys ja tyyppi sekä autonomiset toiminnat. Siinä todetaan, että kasvot olivat aluksi turvottuneet, voimakkaan punoittavat ja runsaasti hikoilevat. Potilaan kuuloa, näköä ja ymmärrystä kontrolloitiin toistuvasti. Alussa, jolloin potilas ei vastannut puhutteluun, lääkärit yrittivät saada hänet noudattamaan kehotuksia, kuten nostamaan tai nyrkistämään kättä, avaamaan silmät tai nyökkäämään päällään.

Kaksitoista tuntia hirttämisen jälkeen Anne sanoi yksittäisiä sanoja ja vuorokauden kuluttua hän jo vastasi asiallisesti puhutteluun. Kaksi vuorokautta tapahtuman jälkeen todettiin muistin palautuneen lukuunottamatta hirttämistapahtuman ja elvyttämisen aikaa. Neljän vuorokauden kuluttua Anne saattoi syödä kiinteää ruokaa. Hänen muistiaan seurattiin tarkoin koko ajan. Pöytäkirjassa todettiin, että muisti tuntui käyttäytyvän kuin kello, josta oli otettu punnus pois. Kun punnus oli pantu jälleen paikoilleen, kello oli lähtenyt taas käyntiin. Kahden viikon kuluttua hirttämisestä Annen muisti oli palannut kohtalaisesti ja kuukauden kuluttua hän vaikutti kaikin tavoin toipuneelta.

Tämän ainutlaatuisen tapahtuman jälkeen hirttämistä valvonut oikeusviskaali kääntyi Oxfordin vankilanjohtajan ja rauhantuomareiden puoleen esittäen, että Anne Green armahdettaisiin. Niin myös tapahtui. Vapauduttuaan Anne muutti maaseudulle ystäviensä luokse ja vei muistoksi arkun, jossa hän oli maannut hirtettynä. Anne avioitui myöhemmin, synnytti kolme lasta ja eli 15 vuotta kuuluisaksi tulleen hirttämisensä jälkeen.

Julkaistu aikaisemmin Suomen Lääkärilehdessä 1994: 3: 246. Tarkistettu heinäkuussa 1999 ja uudelleen maaliskuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Ljunggren, B.: Var det Anne Greens död och återupplivning som sporrade hans circulationsstudier. Thomas Willis och hjärnans blodförsörjning. Teoksessa: Mannen bakom syndromet, artikelserie ur Läkartidningen 1982—1989.

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON