Arno Forsius

Pernarutto eli anthrax

Kirjoittajan huomautus: Tämä kirjoitus on laadittu historiallisena katsauksena. Siinä mainitut tutkimukset ja hoitomenetelmät ovat esimerkkejä vallinneesta käytännöstä, eikä niitä saa toteuttaa omaehtoisesti ilman laillistetun ammatinharjoittajan potilaskohtaiseen harkintaan perustuvaa määräystä ja ohjetta.

Pernarutto on antanut lääketieteen kehitykselle monia tärkeitä virikkeitä. Nimi pernarutto (saks. Milzbrand, ruots. mjältbrand) johtuu siitä, että eläimillä perna oli taudin seurauksena turvonnut, mustanpunaiselta ja palaneelta (brand) näyttävä. Kreikankielisen nimensä anthrax (hiili) tauti on saanut, koska ihotartunnan kohtaan muodostuva pustula maligna on kirvelevä kuin tuli ja sen keskellä on sinisenmusta nekroosi. Pernarutto tai eläinrutto on vanhimpia eläinten kulkutauteja, joka mainitaan mm. Raamatussa ja Homeroksen Iliaassa. Taudin tiedettiin jo antiikin aikana tarttuvan ihmisiin vuodista tai villasta.

Karjanhoidon kehittyessä pernarutto aiheutti laajoja epidemioita 1700- ja 1800-luvuilla koko Euroopassa, myös Suomessa. Siihen kuoli paikoin tuhansittain hyötyeläimiä ja toisinaan satoja ihmisiä. Italialainen Bernardino Ramazzini piti 1700-luvun alussa pernaruttoa tarttuvana tautina ja loi siten eläinten tartuntatautien epidemiologian. Hän esitti myös ajatuksen tartuttaa tauti lievänä terveisiin eläimiin vastustuskyvyn hankkimiseksi. (Katso kirjoituksia Eläinlääkinnän kehitys Suomessa, osa 1 ja osa 2.)

Pernaruton aiheuttaja ja tartuntatapa olivat kauan aikaa tuntemattomat. O. Fr. Müller näki mikroskoopillaan vuonna 1786 pernaruttoon kuolleen eläimen veressä sauvoja, joille hän antoi nimen Vibrio bacillus. Hän ei kuitenkaan oivaltanut löytönsä merkitystä. Barthelémy osoitti vuonna 1823, että pernarutto voidaan siirtää tartuttamalla eläimestä toiseen.

Mikroskooppien parantuessa useat tutkijat havaitsivat aikaisemmin kuvatun tapaisia sauvoja pernaruttoa sairastavien eläinten veressä. Saksalainen Franz Aloys Pollender ja tarttolainen Brauell tekivät havaintonsa vuonna 1849 sekä ranskalaiset Pierre-François-Olive Rayer ja Casimir-Joseph Davaine (1812–1882) vuonna 1850. Pollender esitti kuvauksen havaitsemistaan sauvoista vasta vuonna 1855 ja Davaine vuonna 1863.

Pollender oli värjännyt löytämiään sauvoja jodilla ja muilla kemikaaleilla ja piti niitä reaktioiden perusteella kasvikuntaan kuuluvina. Kuvauksen mukaan sauvat olivat aivan samanlaisia kuin Müllerin jo vuonna 1786 näkemä Vibrio bacillus. Ranskalainen H. M. O. Delafond jatkoi vuonna 1856 Pariisin eläinlääketieteellisessä korkeakoulussa Pollenderin tutkimuksia tartuttamalla pernaruton useihin kaniineihin. Delafond toi siten "koekaniinit" mukaan bakteriologiseen työhön. Hän alkoi käyttää koe-eläinten tartuttamista diagnostisena menetelmänä tartuntatautien toteamisessa ja hän myös osoitti ensimmäisenä bakteereita kudosnäytteissä.

Yhä edelleen oli olemassa epäilyksiä sairaiden eläinten veressä nähtyjen sauvojen osuudesta taudin syntyyn. Koska sauvat olivat liikkumattomia, pitivät useat tutkijat, kuuluisa patologi Rudolf Virchow heidän joukossaan, niitä kiteinä, jotka syntyivät taudin seurauksena. Davaine löysi vuonna 1863 samanlaisia sauvoja ihmisen pustula malignasta ja osoitti taudin olevan sama kuin eläinten pernarutto. Hän onnistui myös siirtämään taudin mikroskooppisia sauvoja sisältävän veren avulla sairaista eläimistä terveisiin. Se oli jo melko varma todiste, että sauva oli todella pernaruton aiheuttaja.

Epävarmuutta aiheutti yhä havainto, että tauti saattoi tarttua myös sellaisen veren mukana, jossa basilleja ei ollut nähtävissä. Ferdinand Cohn antoi havaituille sauvoille vuonna 1875 nimen Bacillus anthracis. Robert Koch pystyi lopulta vuonna 1876 osoittamaan, että pernaruttobasilli muodostaa tietyissä oloissa itiöitä, jotka myös olivat tartuttavia. Hän saattoi itse nähdä härän silmän lasiaisnesteessä, miten basillit muuttuivat itiöiksi ja ne taas uusiksi basilleiksi.

Koch toteutti myös pernaruttobasillien puhdasviljelmän ja pystyi sillä aiheuttamaan koe-eläimissä kuolettavan pernaruttotaudin. Näin oli ensimmäisen kerran varmuudella osoitettu, että jonkin sairauden aiheuttaja oli tietty mikro-organismi.

Pernarutto oli ensimmäinen bakteerien aiheuttama tauti, jota vastaan kehitettiin rokote kotieläinten suojaamiseksi. Sen kehitti Louis Pasteur vuonna 1871. Työ perustui Toussaint'in ja Jean-Baptiste-Auguste Chauveau'n tekemiin havaintoihin. Toussaint oli heikentänyt pernaruttobasilleja kuumentamalla ja Chauveau oli osoittanut, että niiden tartuttamiskyky oli alentunut samassa suhteessa kuumentamisasteen kanssa. Pasteur otti yleiseen käyttöön sanat vaccin (rokote) ja vaccination (rokotus), joilla oli aikaisemmin tarkoitettu pelkästään lehmärokon (vaccinia) istuttamista isorokolta suojaamiseksi.

Pernaruton itiöt voivat säilyä maaperässä tartuttamiskykyisinä vuosikausia, jopa 17 vuoden ajan. Sen vuoksi pernarutosta on kehitetty myös biologisen sodankäynnin väline. Sen valmistamiskustannukset ovat muihin sotamenoihin verrattuna vähäiset. Pernaruton itiöiden levittäminen voi tapahtua aerosolipommien ja muiden aerosolisumuttimien avulla, mutta myös aivan yksinkertaisesti pölyn mukana tai vaikkapa kirjeissä lähetetyn jauheen välityksellä. Hengitysilman mukana keuhkoihin jouduttuaan pernaruton itiöt aiheuttavat nopeasti hengenvaarallisen keuhkotulehduksen. Katso myös Biologinen sodankäynti.

Pernaruttoa vastaan on olemassa kohtalaisen tehokas rokote. Tautiin tehoavat monet bakteerilääkkeet kuten penisilliini ja sen johdannaiset, kloramfenikoli, tetrasykliini ja erytromysiini sekä uusista lääkkeistä mm. siprofloksasiini. Pernaruton aiheuttamassa keuhkotulehduksessa hoito on aloitettava nopeasti. Nykyään pernaruton hoitoon suositellaan ensisijaisesti siprofloksasiinia, ofloksasiinia ja levofloksasiinia. Parhaita vaihtoehtoja ovat doksisykliini, penisilliini ja amoksisilliini.

Ensimmäisen maailmansodan aikana saksalaiset tartuttivat Yhdysvalloissa pernaruttoa ja räkätautia karjaan sekä eläinten rehuun, joka oli tarkoitettu laivattavaksi Eurooppaan liittoutuneden joukkoja varten. Samoin saksalaiset lähettivät sabotöörejä, suomalaisia jääkäriaktivisteja heidän joukossaan, kuljettamaan pernaruttobakteereja Pohjois-Skandinaviaan, jossa oli tarkoituksena aiheuttaa tuhoa hevosten ja porojen keskuudessa Venäjälle tapahtuvien huoltokuljetusten vaikeuttamiseksi.

Kemiallisten aseiden käyttö kiellettiin jo vuonna 1925 Geneven sopimuksella, mutta siitä huolimatta on jatkuvasti ollut olemassa epäilyksiä sen kehittämisestä eräissä maissa. Kemiallisten aseiden rinnalle tuli pian biologisten aseiden kehittäminen, jossa pernarutolla oli merkittävä osa. Englannissa perustettiin vuonna 1940 salainen laboratorio Portonin nummelle tutkimaan bioaseen mahdollisuuksia. Sitä perusteltiin lähinnä puolustusnäkökohdilla. Gruinardin saari Skotlannin rannikolla on ollut 60 vuotta maihinnousukiellossa pernaruttopommin koeräjäytyksistä aiheutuneen tartunnanvaaran vuoksi.

Sopimus bioaseen kansainvälisestä käyttökiellosta on tehty Genevessä vuonna 1972 (Biological and Toxic Weapons Convention). Se sallii kuitenkin bioaseen hyökkäyskäytön tutkimisen sikäli kuin se on tarpeen puolustuksen suunnittelemiseksi. Sopimusten ongelmana on se, että ne ovat voimassa lähinnä vain rauhan aikana. Sota merkitsee sopimuksetonta tilaa, jolloin on varauduttava kaikkiin vaihtoehtoihin.

Näyttöä bioaseen käyttökiellon rikkomisesta rauhan aikana on vain Neuvostoliitossa pernaruttoasetehtaalla tapahtuneen onnettomuuden vuoksi. Siellä oli nimittäin Uralin alueella Sverdlovskissa (nyk. Jekaterinburg) biologisia aseita valmistavasta tehtaasta levinnyt vuonna 1979 pernaruttoepidemia, jota väitettiin pilaantuneen lihan aiheuttamaksi. Todellinen syy ilmoitettiin vasta vuonna 1992. Bakteerit oli kiinnitetty mikrohiukkasiin ja ne aiheuttivat keuhkoanthraxin, johon menehtyi hieman yli 60 ihmistä.

Syyskuussa 2001 Yhdysvaltoihin kohdistuneen terrorihyökkäyksen ja sitä lokakuussa seuranneen Afganistanin lentopommituksen jälkeen Yhdysvalloissa on todettu useita pernaruttotartuntoja, jotka ovat aiheutuneet postin mukana lähetetystä, pernaruttoitiöitä sisältävästä jauheesta. Sairastumisia on ollut uutistietojen mukaan alkuvaiheessa (16.10.2001 mennessä) vain kolme, joista yksi keuhkotartunta johti nopeasti kuolemaan. Myös muissa maissa on todettu joitakin tartuntoja.

Suomessa tauti on ollut parantuneen hygienian ja rokotusten ansiosta eläimissä harvinainen viime aikoina. Joitakin tapauksia on todettu vuonna 1988 ja marraskuun alussa 2004. Tauti ei ole päässyt leviämään epidemiaksi tehokkaiden torjuntatoimien vuoksi. Taudin tarttuminen eläimistä ihmisiin on nykyään erittäin harvinaista.

Julkaistu aikaisemmin lyhennettynä: Suomen Lääkärilehti 1995: 34: 3761. Tarkistettu ja lisätty lokakuussa 2001. Lisäyksiä marraskuussa 2004.

Kirjallisuutta:

Kontio, K.: Suomalaiset jääkärit pioneereina pernaruton levityksessä. Etelä-Suomen Sanomat 25.10.2001, s. 7

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1950

Mäkelä, O. ym. (toim.): Lääketieteellinen mikrobiologia. 6. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Jyväskylä 1993

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON