Arno Forsius

Antiikin ajan myrkyistä ja vastamyrkyistä

Varhaisimpia tunnettuja myrkkyjä lienevät olleet käärmeiden ja muiden eläinten sekä eräiden kasvien ja sienten myrkyt, joiden yhteys vakaviin oireisiin tai kuolemaan oli ilmeinen. Myrkyllisiksi kasveiksi osoittautuivat erityisesti belladonna, hullukaali, myrkkykatko, myrkkykeiso, oopiumunikko ja ukonhattu.

Myrkyttäminen oli keino raivata pois ihmisiä, jotka olivat vihattavia poliittisista tai taloudellisista syistä tai jotka olivat aiheuttaneet henkilökohtaisia loukkauksia tai mustasukkaisuutta. Myrkkyjä käytettiin myös itsemurhan tekoon tai kuolemantuomion täytäntöön panoon. Sodissa myrkytettiin kaivoja ja siveltiin myrkkyjä nuolten kärkiin tehon lisäämiseksi.

Myrkkyjen historian ymmärtämiseksi on tarkasteltava niiden nimityksiä eräissä kielissä. Kreikan kielessä pharmakon (mon. pharmaka) tarkoitti lääkettä, myrkkyä ja taikakeinoa, mikä osoittaa, että rajat niiden välillä ovat olleet epämääräiset. Vastaavasti pharmakeia merkitsi lääkkeenvalmistusta, myrkynsekoittamista ja taikomista. Kreikassa sana dosis tarkoitti lahjaa ja lahjoitusta.

Latinan kielessä myrkky on venenum tai virus. Kreikkalaisperäisillä sanoilla dos ja dotus on latinassa mm. merkitykset lahja ja myötäjäiset. Vähitellen dosis alkoi tarkoittaa lääkeannosta, mutta dotum sai merkityksen myrkky ja antidotum vastamyrkky. Myös pharma-alkuiset sanat ovat siirtyneet latinaan, osaksi lääkeaineiden käyttöä ja käsittelyä koskevaa sanastoa. Latinassa potio merkitsee juomaa ja erityisesti myrkkyjuomaa. Se on puolestaan muuntunut vanhassa ranskassa ja englannissa muotoon puisun ja myöhemmin poison, joka tarkoittaa nimenomaan myrkkyä. Ranskassa ja englannissa sanalla potion on edelleen merkitys lääkejuoma. Saksan kielessä myrkyn nimeksi tuli Gift, muunnoksena sanasta Gabe (geben, antaa), joka tarkoittaa lahjaa ja lääkeannosta. Vastaava kehitys tapahtui myös hollannin kielessä.

Myrkkyjä on joskus käytetty myös syyllisyyskokeen toteuttamiseen. Vanhassa Intiassa saatettiin Brahman lakien mukaan antaa syytetylle juotavaksi ukonhatun (Aconitum napellus) erittäin myrkyllisestä juurakosta tehtyä keitettä, ja hänet julistettiin syyttömäksi, jos hän ei saanut siitä myrkytyksen oireita.

Vanhassa Intiassa eläneen Šanaq'in myrkkykirjassa kerrotaan häränveren käytöstä myrkkynä: "Lampaansuoli täytetään verellä, joka otetaan mustan härän vasemmasta kaulavaltimosta, suoli suljetaan, kuivataan perusteellisesti varjossa ja sisältö jauhetaan hienoksi. Jos jauhetta pannaan ruokaan tai juomaan, se aiheuttaa kuoleman kolmen päivän kuluessa." J. Ruska, joka selosti asiaa vuonna 1932, piti syynä botulismia eli "lihamyrkytystä". Lampaansuolessa on aina anaerobisia bakteeri-itiöitä, jotka aiheuttavat suljetussa suolessa anaerobisen pilaantumisen sen pitkän ajan kuluessa, joka tarvitaan suolen sisällön kuivumiseen varjossa. Lisäksi kuoleman tapahtuminen kolmen päivän kuluttua sopii botulismiin. Sama aiheuttaja lienee ollut vanhoina aikoina tunnetussa tappavassa häränveressä, jonka myrkyllisyyttä ei osattu aikaisemmin selittää millään tavalla. Tappavasta häränverestä on esiintynyt mainintoja tarinoissa, jotka liitetään mm. Fryygian kuninkaaseen Midakseen (n. 720 eKr.), Egyptin faaraoon Psammetik III:nteen (noin 525 eKr.) ja Ateenan sotapäällikköön Themistokleehen (n. 527–460 eKr.). Tappava häränveri lienee varhaisimpia biologisesti valmistettuja myrkkyjä.

Vanhoina aikoina myrkytyksen vaaraa pidettiin todellisena. Silloin myrkkyjä vastaan voitiin suojautua vain jumalien ja taikakeinojen avulla. Antiikin ajan humoraalioppi ja -patologia antoivat pohjan teorialle myrkkyjen vastustamiseksi. Sen mukaisesti alettiin valmistaa lääkkeitä, joilla uskottiin olevan vastakkaisia ominaisuuksia kuin myrkkyinä pidetyillä aineilla.

Länsimaisen lääketieteen isän Hippokrateen (n. 460–n. 377 eKr.) lääkärinvalassa tulee esiin myrkkyjen käyttöön liittyviä eettisiä näkökohtia, sillä valan antaja lupaa, että hän ei anna kenellekään tappavia myrkkyjä ja sikiötä tuhoavia aineita. Tällä valan kohdalla ei välttämättä tarkoiteta myrkyn antamista vain potilaille. Siihen aikaan ei nimittäin ollut erillisiä apteekkeja, vaan lääkärit valmistivat itse lääkkeensä, joiden raaka-aineita he saivat erityisiltä yrttienkerääjiltä. Sen vuoksi myrkkyjä käyttöönsä havittelevat ihmiset kääntyivät lääkärien puoleen niiden saamiseksi. Valassa haluttiin estää myrkkyjen joutuminen vääriin käsiin ja murhamiesten käyttöön, sillä myös myrkyn luovuttaja saattoi joutua siitä vastuuseen. Kielto luovuttaa myrkkyä toisille ei sulkenut pois sitä mahdollisuutta, että lääkäri voi käyttää myrkylliseksi tiedettyä ainetta potilaansa hoitamiseen esimerkiksi rajun kuolinkamppailun helpottamiseksi, siis eutanasian (eu, hyvä; thanatos, kuolema) toteuttamiseksi.

Myöskään raskauden keskeyttäminen ei ollut antiikin Kreikassa kiellettyä lääkkeillä, esim. myrkyllistä emätinpalloa eli pessaaria käyttämällä, tai mekaanisin keinoin. Päinvastoin mm. Platon ja Aristoteles hyväksyivät sen lapsirajoituksen toteuttamiseksi. Raskauden keskeyttäminen edellytti kuitenkin perhekunnan hyväksymistä eikä siihen käytettäviä keinoja voitu antaa naiselle pelkästään hänen pyynnöstään. Valasta ei voida suoraan päätellä, että lääkäri ei voinut suorittaa raskaudenkeskeytystä, kun se oli harkittu ja hyväksytty.

Nikandros Kolofonilainen (k. n. 135 eKr.) oli lääkäri, runoilija ja kielentutkija, joka on kirjoittanut heksametrillä kaksi runoa myrkyistä. Hän seurasi niissä lääkäri Apollodoroksen esittämiä oppeja. Nikandroksen "Theriaka" kertoo myrkyllisistä eläimistä (kreik. theriakos, myrkyllisiin eläimiin liittyvä) ja niiden aiheuttamista vammoista sekä "Alexipharmaka" myrkyistä ja vastamyrkyistä (kreik. alexis, auttava).

Noihin aikoihin myrkytykset olivat suuren mielenkiinnon kohteena. Pontoksen kuningas Mithridates VI Eupator (121–64 eKr.) kehitti henkilääkärinsä Krateuaksen (noin 80 eKr.) kanssa mitridaattina tunnetun vastamyrkyn, jossa oli yli 40 eri rohdosta. Myrkytyksen pelossa Mithridates määräsi myrkkyjä ja vastamyrkkyjä kokeiltavaksi orjilla ja rikollisilla. Hänen kerrotaan kokeilleen niitä myös itseensä ja ottaneen vastamyrkkyä joka päivä. Myöhemmin hän joutui syrjäytettynä vankeuteen ja halusi itse päättää päivänsä myrkyillä, mutta tarun mukaan hän osoittautui vastustuskykyiseksi niille. Hänen poikansa lähettämät murhaajat surmasivat vihdoin hänet miekalla.

Vanhan ajan maineikas lääkäri ja lääkkeiden tuntija Dioskorides (n. 40–n. 90 jKr.) kirjoitti: "Suojautuminen myrkkyjä vastaan on vaikeaa, sillä ne, jotka myrkkyä salaisesti antavat, järjestävät sen niin että kaikkein kokeneimmatkin tulevat petetyiksi. He poistavat myrkyistä karvauden lisäämällä siihen makeutta, ja pahan hajun he peittävät hajuaineiden avulla. He sekoittavat myös, kuten tiedämme, myrkkyjä lääkkeisiin, joita annetaan parantamistarkoituksessa. He lisäävät niitä juomiin, viiniin, keittoihin, hunajaveteen, papuruokiin ja muuhun syötävään."

Rooman keisarin Claudiuksen (10 eKr.–54 jKr.) puoliso Agrippina (k. 59 jKr.) murhautti vuonna 54 aviopuolisonsa myrkyllisellä sieniruoalla saadakseen poikansa Lucius Domitianuksen valtaistuimelle. Poika, joka tunnetaan keisarina nimellä Nero (37–68), oli antiikin ajan tunnetuin myrkyillä murhauttaja. Hän järjesti myös äitinsä Agrippinan murhaamisen vuonna 59, mutta se ei tapahtunut kuitenkaan myrkyttämällä. Neron lääkäri Damocrates kehitti hallitsijaansa varten yli 60 yrtistä koostuvan vastamyrkyn, Mithridatum Damocratis.

Keisarin seuraava lääkäri Andromachos (noin 60) paranteli vastamyrkkyä lisäämällä siihen käärmeenlihaa, jotta se vaikuttaisi paremmin myös käärmeenpuremissa. Hänen vastamyrkkynsä saikin nimen Theriaca Andromachi. Teriakin ainekset oli sekoitettu yleensä hunajaan, mutta siitä tehtiin myös pillereitä. Roomalainen lääkäri Claudios Galenos (n. 129–200), joka oli taitava lääkkeiden valmistaja, suunnitteli yksilölliset vastamyrkyt palvelemilleen keisareille, jotka pelkäsivät vihamiestensä aiheuttamaa myrkytystä. Galenos lisäsi teriakin eri ainesten määrän 70:een.

Teriakki ja muut vastamyrkyt jäivät välillä unohduksiin, mutta niiden käyttö yleistyi jälleen keskiajalla Euroopassa, kun antiikin lääkintätaito palautui sinne arabialaisen kulttuurin mukana. Teriakki saavutti suuren suosion kaikkiin tauteihin sopivana ennalta ehkäisevänä ja parantavana lääkkeenä. Pietro Andrea Mattioli (1501–1577) ja monet muut lääkärit esittivät ankaraa arvostelua teriakkia kohtaan. Siitä huolimatta se säilytti pitkään asemansa ja se poistettiin farmakopeoista vasta 1700-luvun lopulla. [Lisäys: Teriakista on käytetty myös nimiä triacle (vanha ranska ja englanti), treacle (englanti), Treakel (saksa) ja treakel (ruotsi).]

Antiikin ajoista lähtien lääkeyrteistä ja muista lääkeaineista oli laadittu luetteloita, joiden nimenä oli yleensä "Materia medica". Tekijöistä tunnetuin oli Dioskorides. Salernon koulussa julkaistiin vähän ennen vuotta 1200 "Antidotarius magnus seu universalis" ja 1200-luvun alkupuolella Nikolaus Salernolainen laati kokoelman "Antidotarius magnus". Antidotarius (Vastamyrkyistä) olikin pitkän aikaa lääkeluetteloiden yleisenä nimenä.

Myrkkyjen historia jatkuu kirjoituksessa Keskiajan myrkyistä ja vastamyrkyistä.

Kirjoitus on valmistunut huhtikuussa 2002. Botulismia, syyllisyyskoetta ja Hippokrateen valaa koskevat osat lisätty lokakuussa 2002. Keisari Claudiuksen murhaamista koskeva kohta lisätty lokakuussa 2003.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 2002: 22: 2452.

Kirjallisuutta:

Bergmark, M.: Lust och lidande. Om droger på gott och ont. Prisma. Sjätte bearbetade upplagan september 1981. Malmö 1981. [1. painos Natur och Kultur, 1956.]

Brummer, P.: Mitridaatti ja teriakki. Lääketieteen historiaa tarinoina II. Huhtamäki Oy, Lääketeollisuus. Juväskylä 1988.

[The] Encyclopædia Britannica. Eleventh Edition. Vol. 5, 20 and 21. New York 1911.

Mez-Mangold, L.: A history of drugs. Editiones Roche, Basle, 1971. Reprint 1989, Basle.

Müller, R.: Hygiene. Vierte verbesserte Auflage. Nördlingen 1949

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993].

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON