Arno Forsius

Umpilisäkkeen tulehduksen historiaa

Kirjoittajan huomautus: Tämä kirjoitus on laadittu historiallisena katsauksena. Siinä mainitut tutkimukset ja hoitomenetelmät ovat esimerkkejä vallinneesta käytännöstä, eikä niitä saa toteuttaa omaehtoisesti ilman laillistetun ammatinharjoittajan potilaskohtaiseen harkintaan perustuvaa määräystä ja ohjetta.

Umpilisäkkeen tulehdus on yhä edelleen vakava sairaus, jonka oireet saattavat muistuttaa monien muiden vatsan alueen äkillisten sairauksien oireita. Se voi myös alkaa ja kehittyä vähäisin oirein puhkeamiseen saakka, jolloin seurauksena on hengenvaarallinen vatsakalvontulehdus. Osa umpilisäkkeen tulehdukseen sairastuneista hakeutuu hoitoon liian myöhään, mutta taudinkuva voi johtaa harhaan myös sairaalan ensiavussa tai osastolla tapahtuvan seurannan aikana. Umpilisäkkeen tulehdukseen sairastuu eläessään noin 6-7 % ihmisistä. Sairastumisen tiheys vaihtelee kulttuurista, ravintotottumuksista ja elintavoista riippuen.

Umpilisäke

Umpilisäke on paksusuolen alkupään eli umpisuolen matomainen lisäke (appendix vermiformis), joka avautuu umpisuolen pohjaan. Umpilisäke sijaitsee vatsaontelon alaosassa oikealla, ellei ihmisellä ole sisäelinten vastasijaintia, situs inversusta, jolloin kaikki elimet ovat tavalliseen verrattuna peilikuvamaisesti vastakkaisella puolella. Umpilisäke on tavallisesti vajaan 10 cm:n mittainen. Joskus se voi kuitenkin olla jopa 20 cm pitkä ja silloin sen vapaa pää voi ulottua kauas normaalista paikasta, esim. pallean alapuolelle tai vatsaontelon vasemmalle puolelle.

Umpilisäkkeellä ei ole ihmisen elintoiminnoissa yleensä mitään tunnettua tehtävää, joten se vaikuttaa tarpeettomalta jäänteeltä. Umpilisäkkeessä on runsaasti imukudosta, joten sillä voi olla merkitystä elimistön puolustusmekanismien toiminnassa.

Umpilisäkkeen varhaishistoriaa

Muinaiset egyptiläiset tunsivat umpilisäkkeen jo noin vuonna 500 eKr. Vanhalta ajalta on säilynyt joitakin selostuksia taudeista, jotka ovat ehkä johtuneet umpilisäkkeen tulehduksesta. Hippokrateen (noin 460—377 eKr.) mukaan suoliston märkimisestä aiheutui pitkäaikaisia kipuja ja sisäisten märkäpesäkkeiden puhkeaminen johti paheneviin kipuihin, oksennuksiin ja tajuttomuuteen. Roomalainen kirjailija Aulus Cornelius Celsus (25 eKr.—50 jKr.) selosti kirjassaan "Libri octo de medicina" (Kahdeksan kirjaa lääketieteestä) umpilisäkkeen tulehdukseen viittaavan sairauden noin vuonna 30 jKr. ja samoin lääkäri Aretaios Kappadokialainen (81—138 jKr.) vuonna 105.

Italialainen Leonardo da Vinci (1452—1519) kuvasi umpilisäkkeen vuonna 1492 ensimmäisenä piirroksin ja sanoin umpisuolen (kreik. typhlon, latin. coecum) osana. Umpilisäkkeen kuvasivat myös Andreas Vesalius (1514—1564) anatomian teoksessaan vuonna 1543 ja Gabriele Falloppio (1523—1562) vuonna 1561. Falloppio vertasi umpilisäkettä muotonsa perusteella matoon. Ambroise Paré (1510—1590) käytti vuonna 1582 umpilisäkkeestä nimeä apophysis (jatke). Gaspar Bauhin (1560—1624) puolestaan antoi umpilisäkkeelle vuonna 1597 nimen appendix lumbricum. Nykyisen nimen Appendix vermiformis umpilisäkkeelle antoi Philippe Verheyen vuonna 1710.

Umpisuolen tulehdus

Umpilisäkkeen tulehdusta ei vielä tunnettu ja sen seurauksena oikealla alhaalla vatsan alueella esiintyviä vaivoja kutsuttiin mitä moninaisimmilla tulehdusta tarkoittavilla nimityksillä, jotka viittasivat suolistoon (suolitulehdus ja typho-enteritis), umpisuoleen (coecitis, typhlitis, paratyphlitis, perityphlitis, ileokekaalinen tulehdus, perikekaalinen märkäpesäke ja ileokekaalinen märkäpesäke), tai vaivan paikkaan (iliakaalinen vaiva ja oikean fossa iliacan märkäajos). Eräät asiantuntijat ovat pyrkineet jo 1500-luvulla määrittämään taudin luonteen ja baselilainen Thomas Erastus (1524—1583) on tuntenut myös McBurneyn myöhemmin kuvaaman kipupisteen.

Uuden ajan alkupuolella vallinneen käsityksen mukaan vatsaontelon alueella oikealla alhaalla havaitut märkäpesäkkeet ja vatsakalvontulehdukset johtuivat umpisuolen eikä umpilisäkkeen tulehduksesta. Saksalaisen Gottfried Goldbeckin (1807—1873) vuonna 1830 käyttämä sana perityfliitti (perityphlitis, umpisuolta ympäröivä tulehdus) vakiintui umpisuolen tulehduksen yleiseksi nimitykseksi. Kuuluisa ranskalainen kirurgi Guillaume Baron Dupuytren (1777—1835) oli umpisuolesta johtuvan tulehduksen kannalla ja hänen käsityksensä hidasti selvästi umpilisäkkeen merkityksen yleistä hyväksymistä.

Perityfliittiä pidettiin seurauksena umpisuolen limakalvossa tapahtuneesta tulehduksellisesta muutoksesta, joka levisi myös limakalvon alla olevaan kudokseen ja umpisuolen ympäristöön. Ulosteen pysähtyminen ja pakkautuminen umpisuolessa sai yhä enemmän kannatusta limakalvon tulehduksen aiheuttajana. Volz kuitenkin selitti vuonna 1846, että perityfliitin syynä olivat yleensä umpilisäkkeen ulostekivettymät eli sterkoraalikivet ja vierasesineet, jotka puhkaisivat umpilisäkkeen seinämän ja aiheuttivat siten tulehduksen.

Tulehdusteorian seurauksena perityfliitin hoitona oli elimistön luonnollisen vastareaktion tukeminen lääkityksen avulla. Erityisen suosituksi tuli Volz'in ehdottama oopiumilääkitys eli "laukaiseva ja rauhoittava menetelmä". Tämä hoitomenetelmä olikin vallalla aina 1800-luvun lopulle saakka. Monet olivat kyllä sitä mieltä, että hoidolla ei ollut todellista merkitystä, vaan että mahdollinen paraneminen tapahtui hoidosta huolimatta.

Perityfliitti oli usein kuolemaan johtava tauti ja kirurgitkin pyrkivät osaltaan tekemään jotakin potilaitten pelastamiseksi. He yrittivät kirurgisin toimenpitein tyhjentää vatsaontelosta sinne vatsakalvontulehduksen seurauksena kertyneen märän, kuten P. Frank vuonna 1792 Mannheimissa ja August Gottlieb Richter (1742—1812) vuonna 1792 Wienissä. Useimmiten märän poistamiseen käytettiin parasenteesiä eli vatsanpeitteiden puhkaisua, kuten mm. van Vrecken teki vuonna 1816.

Umpilisäkkeen tulehdus

Saksalainen kirurgi Lorenz Heister (1683—1758) oli todennut vuonna 1711 ensimmäisenä ruumiinavauksessa märkäpesäkkeen umpilisäkkeessä ja julkaisi tapauksen. Englantilainen sotilaskirurgi Claudius Amyand (k. 1745) poisti vuonna 1735 11-vuotiaalta pojalta umpilisäkkeen, mutta tapaus jäi yli 200 vuoden ajaksi unohduksiin. Amyand poisti myös kivespussityrän leikkauksen yhteydessä eräältä potilaalta puhjenneen umpilisäkkeen, jonka sisällä oli neula ja ulostuskivettymä.

Vähitellen kertyi lisää tietoa umpilisäkkeen tulehduksen merkityksestä ja kirurgisen hoidon tarpeesta. Myös ranskalainen Mestivier totesi vuonna 1759 ruumiinavauksessa tulehduksen umpilisäkkeessä. Silloinkin kysymyksessä oli suolistoon joutuneen neulan umpilisäkkeessä aiheuttama puhkeaminen ja siitä seurannut märkäpesäke, joka oli avattu kirurgisesti ennen potilaan menehtymistä tautiin.

Saksalainen Johann Lieberkühn (1711—1756) oli jo vuonna 1739 osoittanut eläinkokeissa, että perityfliittiin liittyvän vatsakalvontulehduksen syynä oli todellisuudessa puhjenneesta umpilisäkkeestä vatsaonteloon joutunut uloste. Hän totesi, että koirat elivät tuskin päivääkään, kun hän oli aiheuttanut niille keinotekoisesti umpilisäkkeen puhkeamisen.

Lontoolainen James Parkinson (1755—1824) kuvasi vuonna 1812 kuolemaan päättyneen vatsakalvontulehduksen, jonka syynä oli umpilisäkkeen puhkeaminen. Hän piti ilmeisenä, että umpilisäkkeen puhkeaminen oli yleinen syy vastaavissa tapauksissa. Ranskalainen Louyer-Villermay esitti vuonna 1824 kaksikin kuolemaan päättynyttä kuolioisen umpilisäkkeen puhkeamistapausta, joissa ei ollut todettavissa mitään tulehdusta umpisuolessa. Melier kuvasi vuonna 1827 viisi umpilisäkkeen tulehdustapausta. Hän teki myös luultavasti ensimmäisenä oikean diagnoosin potilaan eläessä.

Englantilainen Thomas Addison (1793—1860) julkaisi yhdessä Richard Brightin (1789—1858) kanssa vuonna 1839 teoksen "Elements of the Practice of Medicine", jossa on siihen saakka paras umpilisäkkeen tulehduksen kuvaus "Inflammation of the Caecum and Appendix Vermiformis". Siinä selostetaan taudinkuva ruumiinavauksiin perustuen ensi oireista absessin muodostumiseen ja vatsakalvontulehduksen aiheuttamaan kuolemaan saakka.

Tulehtuneen umpilisäkkeen kirurginen hoito

Nukutusaineiden keksiminen, Joseph Listerin (1827—1912) 1860-luvulla kehittämä antiseptiikka ja 1880-luvulla käyttöön otettu aseptiikka tekivät vatsaleikkaukset aikaisempaa turvallisemmiksi, mikä lisäsi kirurgien kiinnostusta umpilisäkkeen tulehduksen kirurgista hoitoa kohtaan.

Kunnia umpilisäkkeen ensimmäisestä poistamisesta menestyksellisesti oikean diagnoosin jälkeen on annettu useammalle kirurgille. Kanadassa Abraham Groves (1847—1935) ilmoitti vuonna 1934, että hän oli tehnyt umpilisäkkeen poiston 12-vuotiaalle pojalle jo vuonna 1883.

Euroopassa sveitsiläinen Rudolf-Ulrich Krönlein (1847—1910) poisti vuonna 1884 umpilisäkkeen 17-vuotiaalta pojalta, jolla oli umpilisäkkeen puhkeamisesta aiheutunut vatsakalvontulehdus. Hoidosta huolimatta potilas kuoli kaksi päivää myöhemmin. Toinen samana vuonna umpilisäkkeen poiston tehnyt lääkäri oli puolalaissyntyinen Johann von Mikulicz-Radecki (1850—1905). Mikulicz-Radecki oli kiinnostunut varsinkin vatsakalvontulehduksen kirurgisesta hoidosta ja korosti sen yhteydessä epäselvissä tapauksissa umpisuolen seudun tutkimista ja umpilisäkkeen puhkeamisen huomioon ottamista. Kummankin hoitamat tapaukset julkaistiin vuonna 1885.

Yhdysvalloissa philadelphialainen Thomas George Morton (1835—1903) teki vuonna 1887 umpilisäkkeen poiston potilaalle, jolla todettiin ennen leikkausta umpilisäkkeen puhkeamisesta aiheutunut märkäpesäke umpisuolen ympäristössä. Umpilisäkkeen poiston jälkeen märkäpesäke kanavoitiin ja potilas parani kolmessa viikossa. Potilasta yhdessä Mortonin kanssa hoitanut perhelääkäri F. Woodbury julkaisi tapauksen. Henry Berton Sands (1830—1888) oli myös eräs varhaisimpia umpilisäkkeen poiston suorittajia.

Newyorkilainen kirurgi R. J. Hall teki vuonna 1886 vatsaontelon avaamisen yhteydessä puhjenneen umpilisäkkeen poiston 17-vuotiaalta pojalta ja potilas toipui hyvin. Pian mm. kirurgit Albert John Ochsner (1858—1925), John Benjamin Murphy (1857—1916), Charles McBurney (1845—1913) ja Deaver liittyivät tulehtuneen umpilisäkkeen varhaisen poiston puoltajiin ja suorittajiin.

Yhdysvaltalainen Reginald Heber Fitz (1843—1913) perehtyi umpilisäkkeen tulehdukseen perusteellisesti 1880-luvulla ja julkaisi aiheesta tutkimuksen vuonna 1886. Ennen vuotta 1886 oli kuvattu kaikkiaan 141 umpilisäkkeen tulehdustapausta. Fitz antoi taudille nimityksen appendisiitti (appendicitis), määritteli sen taudinkuvan ja analysoi 257 puhkeamiseen johtanutta tapausta.

Charles Talamon (1850—1929) tunnetaan umpilisäkkeen tulehdusta koskevista tutkimuksistaan. Hän laati monografian taudin kliinisistä oireista ja kirurgisesta hoidosta. Sveitsiläinen Charles Krafft (1863—1921) oli merkittävä eurooppalainen umpilisäkkeen tulehduksen taudinkuvan tutkija ja hoidon kehittäjä, joka julkaisi aiheesta omat tutkimuksensa vuosina 1888 ja 1889.

Kirurgisen hoidon läpimurtoon vaikutti ratkaisevasti Charles McBurney'n vuonna 1889 esittämä havainto umpilisäkkeen tulehduksessa lähes poikkeuksetta alavatsassa oikealla todettavan kipupisteen paikasta eli ns. McBurneyn kipupisteestä, joka helpotti ratkaisevasti diagnoosin tekoa. Hän julkaisi vuonna 1892 tautia koskevan tutkimuksensa "Cases of Appendicitis, illustrating different forms of the disease, with remarks". Hän kehitti myös vatsanpeitteiden avaamisessa käytettävän ns. vaihtoviillon, joka helpotti leikkaushaavan sulkemista ja vähensi leikkauskohtaan syntyvän tyrämuodostuman mahdollisuutta.

John Benjamin Murphy (1857—1916) oli eräs niistä yhdysvaltalaisista kirurgeista, jotka tukivat McBurney'tä aikaisen leikkauksen suorittamiseksi. Murphy esitti vuonna 1894, että kaikki tapaukset olisi leikattava niin pian kuin mahdollista. Leikkausta koskien hän sanoi: "Mene pian sisään ja tule vielä nopeammin ulos" (Get in quick and get out quicker).

Kirurgisen hoidon tarpeellisuudesta käytyä keskustelua kuvaa lääket. lis. J. J. Karvosen (1863—1943) Duodecimissa vuonna 1893 esittämä kirjoitus: "Kysymykseen: onko appendisiitti kirurgin vaiko sisämedisiinarin hoidettava täytyy vastata: yleensä sisämedisiinarin. Mutta: 'so fort en appendicit börjar riktigt allvarsamt, bör en kirurg tillkallas för att gemensamt studera fallet' (Lennander). Useat amerikkalaiset ja ranskalaiset (esim. [Paul] Reclus [1847—1914], Routier, Schwartz) tuumivat kyllä näin: koska operatsioni on vaaraton ja alussa ei voi tietää, mistä tulee ankara, mistä lievä tapaus, niin miksi silloin ei operoitaisi joka tapaus? Mutta eipä operationi ole aina niinkään yhdentekevä asia, eikä taas appendisiitti niin kovin vaarallinen, kuin on tahdottu väittää. Niin vakuuttaa semmoinen kirurgi, kuin [Just-Marie-Marcellin] Lucas-Championnière [1843—1913]. Kuvaavaa on myöskin, että ranskalainen [Paul] Berger [1845—1908], joka vielä v. 1890 vaati kaikki tapaukset operoitavaksi, nyt on peräytynyt niin paljo, että operoipi ainoastaan ne tapaukset, joissa paikalliset symptoomit ovat kovin vaativia, tai joista on juontunut peritoniitti. Sanoo oman kokemuksen pakottaneen häntä peräytymään liiallisesta radikaalisuudesta. On hyödytöntä jatkaa väittelyä tästä kysymyksestä. Mielestäni asia selvenee itsestään, kun ruvetaan erikseen tarkastamaan eri appendisiittilajien hoitoa."

Suomessa naistentautiopin professori Otto Engström (1853—1919) suoritti vuonna 1894 ensimmäisenä umpilisäkkeen poiston toistuneen oireilun jälkeen oireettomassa vaiheessa. Vähän myöhemmin kirurgian dosentti Hjalmar von Bonsdorff (1858—1932) teki ensimmäisen umpilisäkkeen poiston äkillisen tulehduksen hoitona, mutta sitä ei ole julkaistu. Kirurgian dosentti Ali Krogius (1864—1939) suoritti Suomessa ensimmäisen julkaistun umpilisäkkeen poiston tulehduksen äkillisessä vaiheessa vuonna 1900.

Umpilisäkkeen kirurgisen hoidon haittoina olivat tulehdusten leviäminen ympäristöön ennen leikkausta tai mahdollisesti leikkauksen yhteydessä sekä leikkaushaavaan ilmaantuvan tulehduksen mahdollisuus. Näiden vaaroja on saatu myöhemmin vähennetyksi kemoterapeuttisilla ja antibioottisilla mikrobilääkkeillä. Leikkauksen suorittaminen voi olla hankalaa anatomisten olosuhteiden, pahojen kiinnikkeiden tai naisilla raskauden johdosta.

Umpilisäkkeen tulehduksen syy, taudinkuva ja diagnoosi

Kun umpilisäkkeitä tutkittiin ruumiinavauksissa ja leikkausten yhteydessä, todettiin niissä usein vierasesineitä, kuten neuloja ja hedelmien "kiviä" sekä ulosteesta muodostuneita kivettymiä eli sterkoraalikiviä. Ravinnon mukana tulleiden vierasesineiden osuus umpilisäkkeen tulehduksen syynä on todellisuudessa vähäisempi, kuin aluksi uskottiin. Ulostekivettymien muodostumisen umpilisäkkeeseen katsotaan johtuvan siitä, että umpilisäkkeeseen joutuvan ulosteen pois pääsy on estynyt umpilisäkkeen anatomisesta rakenteesta tai mutkaisesta asennosta johtuen. Syynä voivat olla myös aikaisempien parantuneiden tulehdusten aiheuttamat arpikuroutumat tai kiinnikkeet.

Umpilisäkkeen tulehdus on bakteerin aiheuttama sairaus, jonka synnyssä umpilisäkkeen sisällön aiheuttamalla ärsytyksellä on merkittävä osuus. Osassa tulehduksia syynä ovat muulla tavalla umpilisäkkeen seinämään joutuneet bakteerit. Märkämuodostuksen ohella tulehdus voi kudoksen turpoamisen seurauksena aiheuttaa umpilisäkkeen verenkierron häiriintymisen siten, että umpilisäke tai osa siitä menee kuolioon. Kuolion mahdollisuus on lisääntynyt varsinkin, jos aikaisemmat tulehdukset ovat aiheuttaneet umpilisäkkeessä arpeutumia tai kiinnikkeitä. Näissä tapauksissa jo lievä tulehdus voi johtaa tavallista nopeammin umpilisäkkeen puhkeamiseen ja vatsakalvon tulehduksen.

Umpilisäkkeen tulehdus on yleensä äkillinen ja usein sen puhkeamiseen johtava sairaus. On kuitenkin olemassa myös lieviä, muutamassa päivässä itsestään parantuvia tapauksia. Aikoinaan on puhuttu paljon kroonisesta umpilisäkkeen tulehduksesta, jolla on selitetty ihmisillä usein esiintyviä epämääräisiä vatsavaivoja. Niitä on jopa pyritty hoitamaan poistamalla umpilisäke. Nykyisen käsityksen mukaan kroonista umpilisäkkeen tulehdusta ei ole, mutta sen sijaan joillakin ihmisillä esiintyy varmasti toistuvia umpilisäkkeen tulehdusvaiheita, joista joku saattaa pahentua leikkaushoitoa vaativaksi.

Umpilisäkkeen tulehdus on yhä vakava sairaus, varsinkin sellaisissa olosuhteissa, joissa leikkaukseen pääsy tarpeen vaatiessa ei ole mahdollista. Silloin on joissakin tapauksissa tehty umpilisäkkeen poisto varmuuden vuoksi etukäteen. Tällaisia "varmuuden vuoksi" -leikkauksia on tehty toisinaan myös muusta syystä alavatsan alueelle kohdistuvien leikkaustoimenpiteiden yhteydessä. Aivan viime aikoina niitä on kuitenkin tehty vähemmän kuin aikaisemmin.

Umpilisäkkeen tulehdus alkaa yleensä vähitellen vatsassa keskellä tai ylhäällä tuntuvalla kivulla, pahoinvoinnilla ja oksennuksilla. Myöhemmin kipu siirtyy alavatsaan oikealle ja voimistuu. Joskus voi esiintyä vilunväristyksiä. Ripuli kuuluu harvoin taudinkuvaan. Yltyvän vatsakivun äkillinen lakkaaminen voi olla merkki umpilisäkkeen puhkeamisesta. Vatsakalvon tulehduksen kehittyessä kipu voimistuu ja leviää koko vatsan alueella, kuume nousee ja potilaan yleiskunto heikkenee.

Umpilisäkkeen tulehdusta koskevan tiedon lisääntymisestä huolimatta sairauden diagnoosi on tuottanut jatkuvasti vaikeuksia etenkin alkavissa tapauksissa. Vähitellen tuli McBurneyn pisteessä tuntuvan arkuuden ohella käyttöön muitakin diagnoosin varmistamisessa apuna olevia tutkimuksia. Ruotsalainen Emil Perman (1856—1946) totesi vuonna 1904, että umpilisäkkeen tulehduksessa tuntuu kipua tulehduspaikassa oikealla myös silloin, kun painetaan vasemman suoliluun kuopan seutua. Tanskalainen Nils Thorkild Rovsing (1862—1927) käytti vuonna 1907 samaa menetelmää, mutta liitti siihen myös otteen nopean irti päästämisen, jolloin paineen vähentyminen aiheutti kivun tulehduspaikassa. Näistä tutkimuksista käytetään tavallisesti nimitystä Rovsingin koe tai Perman-Rovsingin koe. Ns. yskäkokeessa potilas tuntee yskäistessään kipua tulehtuneen umpilisäkkeen kohdassa.

Muita umpilisäkkeen tulehduksen varmistamisessa käytettäviä kokeita ovat ns. lämpöeron tutkiminen ja valkosolujen laskenta. Umpilisäkkeen tulehduksessa kainalosta ja peräsuolesta mitattujen ruumiinlämpöjen ero on yleensä asteen verran tai enemmän, kun se normaalisti on puoli astetta. Veren valkosolujen määrä nousee umpilisäkkeen tulehduksessa noin kaksinkertaiseksi. Tärkeä menetelmä on taudinkuvan kehityksen tarkka seuranta. Jokainen epäilyttävä tapaus kuuluu sairaalaseurantaan, kunnes vatsavaivojen syy selviää.

Sairauksia, joiden oireet voivat olla samantapaisia kuin umpilisäkkeen tulehduksessa, ovat mm. suolitulehdus, suolentukkeuma, Meckelin divertikkelin tulehdus, suoliliepeen imusolmuketulehdus, munuaiskivi, virtsatietulehdus, munasarjatulehdus, munasolun puhkeamisen aiheuttama verenvuoto ja kohdunulkoinen raskaus.

Umpilisäkkeen tulehduksen ensisijainen hoito on leikkaus, niin pian kuin diagnoosi on varmistunut. Usein leikkaus tehdään myös niissä tapauksissa, joissa diagnoosi on jäänyt epävarmaksi, ellei estettä leikkauksen suorittamiselle ole. Jos umpilisäke on päässyt puhkeamaan, tehdään leikkaus mikäli mahdollista. Jos puhkeamisen aiheuttama tulehdus jää paikalliseksi ja paranee esim. antibioottihoidolla, poistetaan umpilisäke tavallisesti muutaman kuukauden kuluttua, ettei tulehdus pääsisi uusiutumaan.

Ajankohtaisena sysäyksenä kirjoitukselle oli äkillisesti tulehtuneen umpilisäkkeen leikkaaminen kirjoittajan tyttärentyttäreltä 13-vuotiaana heinäkuussa 2000. Tämän potilaan sisarelta on leikattu tulehtunut umpilisäke 4-vuotiaana heinäkuussa 1992. Samoin heidän äidiltään, siis kirjoittajan tyttäreltä, on leikattu umpilisäke tulehduksen vuoksi 15-vuotiaana elokuussa 1970.

Kirjoitus on valmistunut heinäkuussa 2000. Lokakuussa 2000 on tehty Thomas Addisonia ja Richard Brightia koskeva lisäys. Tarkistettu huhtikuussa 2001.

Katso lopussa olevaa lisäystä helmikuussa 2006.

Kirjallisuutta:

von Bonsdorff, B.: The History of Medicine in Finland 1828—1918. The History of Learning and Science in Finland 1828—1918. Helsinki 1975

Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993

Gasser, P.: Charles Krafft (1863—1921), ein Pionier der Appendektomie und der Krankenpflege in Europa. Basler Veröffentlichungen zur Geschichte der Medizin und der Biologie, Fasc. XXX. Basel 1977

Karvonen, J. J.: Vähän appendisiitistä ja perityfliitistä. Duodecim 1893: 9: 62—82

Lyons, A. S. and Petrucelli, R. J., II: Medicine, An Illustrated History. Harry N. Abrams, Inc., Publishers, New York, Japan 1978

Mannen bakom syndromet. Artikelserie ur Läkartidningen 1982—1989. Sammanställd av Kristina Räf. Helsinborg 1989.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993]

Lisäys erään kyselyn johdosta helmikuussa 2006:

Seuraavat tiedot perustuvat hajallisiin lähteisiin lääketieteellisessä kirjallisuudessa.

Umpilisäkkeen tulehdusta esiintyy tilastollisesti enemmän väestöissä, jotka käyttävät runsaasti liharuokaa, verrattuna kuitupitoista kasviruokaa käyttäviin. Samoin tulehduksia on enemmän kaupunkimaisissa oloissa elävillä kuin primitiivisissä oloissa elävillä. Se taas voi johtua erilaisesta ruokajärjestyksestä ja myös erilaisesta ulostamiskäytännöstä. Useita kertoja päivässä tapahtuvaan suolen tyhjennykseen tulehduksia liittyy vähemmän kuin kerran päivässä tai harvemmin tapahtuvaan suolen tyhjennykseen. Umpilisäkkeen tulehduksia esiintyy eräissä perhekunnissa enemmän kuin toisissa, mutta asiaan voivat vaikuttaa mahdollisen perinnöllisyyden ohella samankaltainen ravinto ja elämäntapa. Mahan happoisuuden vähentämiseen käytetyt lääkkeet ovat lisänneet umpilisäkkeen tulehduksen esiintymistä, ja mahan normaalin happoisuuden on päätelty vähentävän tulehdusta aikaan saavien bakteerien määrää suolessa.

On esitetty arveluja, että umpilisäkkeen poistaminen voisi suosia haavaisen paksusuolentulehduksen (colitis ulcerosa) ja jopa paksusuolen syövän (carcinoma coli) ilmaantumista. On myös mainittu, että pernisiöösi anemia (anaemia perniciosa) voisi joskus ilmaantua umpilisäkkeen poiston seurauksena. Umpilisäkkeen poistamisen yhteys edellä mainittuihin sairauksiin on epävarma tai satunnainen. Umpilisäkkeen tulehdus voi liittyä umpilisäkkeessä ennestään alkaneeseen Crohnin tautiin (ileitis regionalis), karsinoidikasvaimeen (tumor carcinoides) tai jonkin bakteerin tai muun mikrobin aiheuttamaan tulehdukseen, jolloin perustauti voi tulla myöhemmin esiin ohutsuolen ja paksusuolen yhtymäkohdan seudussa. Tässä mainittujen sairauksien yhteys umpilisäkkeen tulehdukseen on niin harvinainen, että jos umpilisäkkeen poiston yhteydessä ei ole havaittu tavallisuudesta poikkeavaa, ei jatkotoimenpiteisiin tai -seurantaan ole perusteltua syytä ilman uusia oireita.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON