Arno Forsius

Arabien islamilainen lääketiede keskiajalla

Muhammedin vuonna 632 perustama islaminusko muodostui arabikansoja yhdistäväksi tekijäksi. Koraani oli uskon, elämän ja oikeuden perusta. Lisäksi noudatettiin sunnaa, kokoelmaa Muhammedin lausumia määräyksiä. Islamin usko levisi sotien seurauksena Arabian alueelta nopeasti laajalle Lähi-Itään, Keski-Itään, Pohjois-Afrikkaan ja vieläpä Länsi-Eurooppaan, nykyiseen Espanjaan.

Koraanissa on terveydenhuoltoa sivuavia määräyksiä, joista eräät perustuvat juutalaisten omaksumiin puhtaussääntöihin. Sianliha on saastaista ja verta ei saa käyttää ravintona. Nainen on saastainen kuukautisvuodon aikana ja tietyt päivät sen jälkeen. Miehet on ympärileikattava ja naisten ympärileikkaus on useissa uskonsuunnissa hyväksytty. Alkoholin käyttö on kiellettyä. Ramadan -kuukauden aikana on paastottava, mutta paasto koskee vain vuorokauden valoisaa aikaa.

Arabien tiede nojasi antiikin Kreikan kulttuuriin ja lääketiede perustui humoraalioppiin Galenoksen (n. 129–200 jKr.) esittämässä muodossa. Astrologialla oli suuri merkitys varsinkin hoitomenetelmien valinnassa. Anatomia ei uudistunut arabien keskuudessa juuri lainkaan, sillä ruumiiden leikkely oli kielletty, koska islamin uskon mukaan ruumis herätettiin henkiin viimeisellä tuomiolla. Sen sijaan kemiassa tapahtui merkittävää kehitystä. Arabien uusia menetelmiä olivat mm. tislaaminen, härmistäminen, kiteyttäminen, liuottaminen, pelkistäminen ja hapettaminen. Sellaiset sanat kuin alkali, alkoholi, eliksiiri ja siirappi ovat peräisin arabeilta. Uusien menetelmien seurauksena lääkkeiden valmistus siirtyi vähitellen lääkäreiltä apteekkarien ammattikunnalle.

Muslimit uskoivat Allahin rankaisevan ihmisiä sairaudella, mutta sairauteen ei tavallisesti liittynyt moraalista tuomiota. Sairauksia voivat lisäksi aiheuttaa paha silmä sekä dzinnit, ihmiseen tunkeutuvat henkiolennot. Taudinmäärityksessä käytettiin apuna potilaan oireilua, eritteiden määrää ja laatua sekä turvotusten esiintymistä. Valtimonsykkeen voimaa ja nopeutta tarkkailtiin eri ruumiinosissa. Virtsaa tutkittiin uroskopialla, tarkastelemalla sen väriä ja sameutta lasipullossa valoa vasten.

Sairaan auttaminen oli hyvä teko ja myötätuntoa sairaita kohtaan arvostettiin. Parantamisen ihmettä voitiin rukoilla Allahilta, mutta apu voi tulla myös lääkärin välityksellä. Koraanin lukemista käytettiin parannuskeinona. Itseoppineita parantajia oli runsaasti varsinkin varhaisempina aikoina. Lääkärin ammattia harjoittavilta alettiin vaatia tutkinto 900-luvulla Bagdadissa ja myöhemmin muuallakin. Aluksi lääkärit olivat useimmiten kristittyjä tai juutalaisia. Muslimilääkärit yleistyivät, kun islamilaisen maailmanvallan kaupunkikeskuksiin syntyi koulutuskeskuksia. Huomattavimmat islamilaisen arabikulttuurin lääkärit olivat Rhazes ja Avicenna, joista kerrotaan lähemmin jäljempänä.

Arabien sairaanhoitolaitokset olivat aikanaan korkeatasoisia ja esimerkiksi Bagdadissa, Damaskoksessa ja Kairossa oli mallikelpoiset sairaalat. Miespuolisen lääkärin mahdollisuudet suorittaa naisille tutkimuksia ja hoitoja olivat rajoitetut sukupuolten kohtaamista ja alastomuutta koskevien kieltojen vuoksi. Siitä syystä sairaaloissa oli naisia varten omat osastonsa ja naislääkäreitä, minkä lisäksi naiset huolehtivat kätilön tehtävistä. Arabeilla oli sairaaloita myös mielisairaiden hoitamista varten.

Muhammedin mukaan kolme tärkeintä parannuskeinoa olivat hunajanjuonti, suonenisku ja kuumalla raudalla polttaminen. Ihon käsittelyä polttoraudalla käytettiin aikaisemmin hoitona myös sisätaudeissa. Lääkehoito oli yleistä ja lääkevalikoima oli suuri. Cannabis indicaa (hashis) ja hyoskyamiinia käytettiin päihdyttävinä ja nukuttavina aineina. Kirurgeja arvostettiin vähemmän kuin lääkäreitä, vaikka leikkauksia suoritettiin runsaasti, mm. tyrä- ja peräpukamaleikkauksia sekä kaihinpistoja. Leikkausten kipua lievitettiin narkoottisella aineella, jota oli imeytetty suuta ja nenää vasten pidettävään sieneen. Haavojen katsottiin vaativan märkimistä parantuakseen.

Rhazes (n. 865 – n. 925) eli Abu-Bakr Muhammed Ibn-Zakariya Al-Razi syntyi Persiassa (nyk. Iranissa) Rai'ssa lähellä Teherania. Hän toimi aluksi sairaalan johtajana kotikaupungissaan ja noin vuodesta 907 alkaen Bagdadissa (nyk. Irakin alueella). Hän laati eri aiheista yli 200 kirjoitusta, joista noin kolmasosa on säilynyt. Suuri osa niistä oli antiikin teorioiden selitystä, mutta hänellä oli myös merkittävä omia havaintoja. Tunnetuimmat hänen teoksistaan ovat Kitab al-Mansuri (lat. Liber Almansoris) ja suuri kaksiosainen käsikirja Kitab al-hawi (lat. Continens). Rhazes kuvasi silmäterän reaktion valolle sekä ilmiön, josta nykyään käytettäisiin nimitystä ehdollistunut refleksi. Hän esitti ensimmäisenä tuhkarokon ja isorokon taudinkuvat sekä kirjoitti ensimmäisen lastentauteja kuvaavan kirjan. Lisäksi hän kuvasi keväällä ruusujen kukkiessa esiintyvän heinänuhan. Rhazes määräsi sairaille mieluummin ruokavalion kuin lääkehoitoa. Toisaalta hän otti käyttöön mm. elohopeayhdisteet ulostuslääkkeinä, kokeiltuaan niitä ensin apinoilla. Hän käytti kylmää vettä kuumeen alentamiseksi, sitoi verisuonia eläimen suolesta valmistetulla langalla ja valmisti lyijystä taipuisan välineen vierasesineen poistamiseksi ruokatorvesta. Rhazes tuomitsi ankarasti puoskarit ja silmänkääntäjät ja antoi neuvoja hyvän lääkärin valinnasta. Vuoden 880 aikoihin hän valitti, että "ne jotka tekevät leikkauksia, ovat enimmäkseen typeryksiä ja tyhjäntoimittajia". Rhazes tuli tunnetuksi myötätuntoisena ja köyhiä avustavana ihmisenä, joka kuoli itse köyhänä suurista palkkioista huolimatta. Hän kieltäytyi leikkauttamasta omaa kaihiaan, koska oli nähnyt niin paljon maailmaa ja väsynyt siihen.

Avicenna (980–1037) eli Abu-Ali Al-Husayn Ibn-Sina oli myös syntynyt Persiassa lähellä Bukharan kaupunkia, joka kuuluu nykyään Uzbekistaniin. Hänellä oli sekä muslimien että kristittyjen keskuudessa Galenokseen verrattava asema. Hän oli monipuolinen oppinut, teosten toimittaja ja kommentaattori, joka yritti yhdistää Aristoteleen ja Galenoksen opit. Erityisesti Avicennan vaikutuksesta Galenoksen oppien valtakausi jatkui uuden ajan alkuun saakka. Avicenna teki myös omakohtaisia havaintoja ja kuvasi niitä kirjoituksissaan. Hän totesi silmän verkkokalvon olevan näkemisen kannalta tärkeä elin, kuvasi aivokalvojen tulehduksen, erotti keltataudin eri muotoja, päätteli eräiden tulehdusten voivan levitä istukan kautta äidistä sikiöön, kuvasi trakeostomian (henkitorven avauksen) sekä totesi ukonhatun (Aconitum napellus) narkoottiset ominaisuudet. Tunnetuin Avicennan noin 100 teoksesta on Al-Quanun (lat. Canon), jossa hän esitti järjestelmällisesti silloisen lääketieteen kokonaiskuvan. Latinaksi käännetty "Canon" oli keskiaikaisen lääketieteen perusteoksia Euroopassa ja sitä käytettiin vielä 1600-luvun puolivälissä lääketieteen opetuksessa Euroopan vanhoillisissa yliopistoissa. Kirjapainotaidon keksimisen jälkeen teos painettiin myös arabiaksi ja hepreaksi ja latinan kielellä siitä julkaistiin kolmekymmentä painosta. Avicennan laajalla filosofisella teoksella Kitab ash-shifa ("Parantamisen kirja") oli merkittävä vaikutus useihin keskiajan eurooppalaisiin oppineisiin. Avicenna kuoli Hamadanissa, missä hänen hautansa on pyhiinvaelluksen kohteena.

Edellä mainittujen lisäksi on aiheellista mainita lyhyesti eräitä muitakin aikakauden lääkäreitä. Avenzoar eli Abu Mervan ibn Zohr (n. 1091–1161), Sevillassa syntynyt juutalaisen lääkärin poika, tuomitsi astrologian ja mystiikan lääketieteessä. Hän oli myös joistakin asioista eri mieltä Galenoksen kanssa ja korosti omaa kokemusta perimätietoon verrattuna. Hän kuvasi ensimmäisenä mm. syyhyn sekä sydänpussin tulehduksen oireet.

Cordobassa toiminut Albucasis (936–1013) eli Abul Quasim Chalaf ben Abbas al-Zarhawi oli espanjalais-arabialainen lääkäri, joka kirjoitti ensimmäisen kuvallisen kirurgisen teoksen at-Tasrif ("Metodi"), jolla oli Euroopassa laaja ja kauan kestävä vaikutus. Hän kiinnitti myös huomiota hampaiden hoitoon sekä kuvasi tekohampaiden ja hammassiltojen valmistusta.

Mesue vanhempi eli Jahja ben Maseweih (777–857) piti kodissaan lääketieteellistä akatemiaa. Serapion eli Jahka ibn Serafium (800-luvun alku) oli syntyperältään syyrialainen lääkäri, jonka kirjoittamaa aforismikokoelmaa käytettiin oppikirjana keskiajalla. Ali Rabban at Tabari (k. vuoden 855 jälkeen) esitteli kirjoituksissaan sekä antiikin Kreikan että vanhan Intian lääketieteen lähteitä.

Alkindus eli Abu Jusuf Jakub el-Kindi (kuollut 873) oli lääkäri, filosofi ja kirjailija, joka kirjoitti kirjan n.s. yhdistetyistä lääkkeistä. Johannitius eli Honein ibn Ishak (809–878) käänsi suuren joukon kreikkalaisten lääkärien ja filosofien käsikirjoituksia arabian kielelle. Isaac Judaeus eli Ishak ben Soleiman el-Israeli (noin 850–923) käänsi useita lääketieteellisiä teoksia kreikan kielestä arabiaksi. Hän laati arabian kielellä kirjoituksia silmätaudeista, hygieniasta, kuumetaudeista (latin. Liber de febribus) ja uroskopiasta (latin. Liber de urinis). Lisäksi hän kirjoitti teoksen "Mûsar ha-rôfe'im" (Lääkärin opas), jossa on myös "aforismeja" (ohjeita) lääkärin käyttäytymisestä potilasta kohtaan. Isaac Judaeuksen kirjoituksilla oli suuri vaikutus länsimaiseen lääketieteeseen sen vuoksi, että Constantinus Africanus (n. 1020–n. 1087) käänsi hänen teoksiaan latinaksi. Ishaq ibn Imran (900-luku) korosti psyykkisten tekijöiden merkitystä sairauksien yhteydessä. Haly Abbas eli Ali Ibn a-Abbas al Majusi (930–994) kirjoitti laajan yhteenvedon aikansa parannustaidosta. Mesue nuorempi eli Jahja ben Maseweih (k. noin 1015) kirjoitti laastareista, salvoista ja siirapeista.

Averroes eli Abu Welid Muhammed Ibn Rushd (1126–1198), joka polveutui huomattavasta espanjalais-juutalaisesta perheestä Cordobassa, toimi aikaisemmin tuomarina ja käskynhaltijana. Hän julkaisi lääketieteellisen käsikirjan Kitab el-Killijat (länsimaissa "Colliget"). Hänellä oli suuri vaikutus länsimaisen filosofian kehityksessä.

Maimonides (1134–1204) eli Abu Amram Moses Ben Maimon syntyi arabien silloin hallitsemassa Cordobassa, mutta koska hän ei halunnut kääntyä islaminuskoon, hänen oli paettava Kairoon, jossa lain tulkinta oli vapaamielisempi. Kairossa Maimonides, joka oli saraseenipäällikkö Saladinin lääkärinä, kirjoitti lääketieteestä ja ensisijaisesti filosofiasta. Hän kannatti Galenoksen neljän nesteen oppia, mutta seurasi muuten arabialaisen lääketieteen keinoja. Hän käänsi Avicennan "Canonin" hepreaksi sekä Hippokrateksen ja Galenoksen aforismeja arabiaksi. Joitakin hänen kirjoituksiaan käännettiin myös latinaksi. Parhaiten niistä tunnetaan Yad-Hachaz-akah ("Maimonideen lakikokoelma"), eettinen ohjekirja, jota pidetään yhä arvossa juutalaisen lääketieteen piirissä. Maimonideen vuonna 1198 arabiaksi kirjoittama tutkielma "Myrkyt ja niistä parantaminen" käännettiin sekin hepreaksi ja latinaksi, ja sen tietoja käyttivät apunaan mm. ranskalaiset Henri de Mondeville (1260–1320) ja Guy de Chauliac (1298–1368). Tärkeitä olivat myös Maimonideen kirjoitukset elämän pituudesta ja astmasta. Maimonides esitti huomautuksia juutalaisten Talmudin johdosta ja hänen opetustensa ansiosta juutalaiset yhteisöt varjeltuivat monilta kulkutaudeilta. Maimonideen välityksellä juutalaisten hygieniasäännökset levisivät läntiseen maailmaan ja hänen kirjoituksensa vaikuttivat italialaisten hygieeniseen kirjallisuuteen 1200–1400 -luvuilla. Hänen ohjeillaan hiljaisen ja kohtuullisen elämän viettämisestä oli merkitystä aina uudelle ajalle saakka. Maimonides oli El-Hakimin esikuvana Walter Scottin romaanissa Talisman.

Abdelletif eli Abu Muhammed Abd el-Letif (1162–1231) esitteli ensimmäisenä Galenoksen ihmisen anatomiassa tekemiä virheitä. Ibn el-Baitar (1197–1248) kirjoitti laajan teoksen aikakautensa parannuskeinoista. Oseibia eli Ibn Abi Usabia Muwaffik el-Din (n. 1203–1269) laati kirjoituksen islamilaisesta lääketieteen historiasta. Ibn an Nafis (1210–1288) arveli, että valtimoiden ja laskimoiden välillä oli pieniä reikiä keuhkoissa ja muissa elimissä. Siihen nojaten hän päätteli pienen verenkierron olemassaolon, joskin todisteet puuttuivat vielä.

Arabialaisen kulttuurin suuria ansioita oli antiikin Kreikan ja Rooman lääketieteellisten kirjoitusten kääntäminen arabiaksi. Islamin uskon leviämisen mukana antiikin lääketiede palautui jälleen Länsi-Eurooppaan, jossa se oli joutunut unohduksiin sotien ja kansainvaellusten aikoina. Arabiankielisinä säilyneet tekstit käännettiin keskiajalla latinaksi, jolloin ne muokkasivat voimakkaasti eurooppalaisen tieteen perusteita ja vaikuttivat renessanssin nousuun.

Julkaistu lyhyempänä aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1997: 10: 1223. Lisätty ja tarkistettu huhtikuussa 2001. Lisätty tekstiin Maimonideen myrkkyjä käsittelevä teos ja kirjallisuuteen hänen biografiansa syyskuussa 2002. Isaac Judaeusta koskevia tietoja täydennetty maaliskuussa 2005.

Kirjallisuutta:

Companion Encyclopedia of the History of Medicine, Volumes 1–2. Edited by W. F. Bynum and R. Porter. First published 1993, Reprinted 1994. London.

Dumesnil. R. und Schadewaldt, H.: Die Berühmten Ärzte. 2. deutsche Auflage. (Köln, ilman painovuotta)

Hayoun, M.-R.: Maimonides, Arzt und Philosoph im Mittelalter. Eine Biographie. Verlag C. H. Beck, München. Freiburg im Bresgau 1999.

Schott, H. (und Mitarbeiter): Die Chronik der Medizin. 1. Auflage 1993, Printed in Belgium 1997

Sigerist, H. E.: Grosse Ärzte. Eine Geschichte der Heilkunde in Lebensbildern. München 1932

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON