Arno Forsius

Aristoteles (noin 384–322 eKr.) – filosofi ja luonnontutkija

Aristoteles syntyi noin vuonna 384 eKr. Makedonian Stageiroksessa. Hänen isänsä oli kuningas Amyntas II:n henkilääkäri Nikomakhos, jonka kerrotaan polveutuneen Makhaonista, lääkintätaidon jumalan Asklepioksen pojasta. Aristoteles sai varhaisimman opetuksen isältään, joka perehdytti häntä myös lääketieteeseen ja luonnontieteisiin.

Aristoteles lähti 18 vuoden ikäisenä Ateenaan isänsä kuoltua. Siellä hänen kerrotaan harjoittaneen aluksi lääkärinammattia. Pian hän liittyi Platonin akatemiaan, jossa hän oleskeli seuraavat 20 vuotta. Kun Platon kuoli vuonna 347 eKr., Aristoteles siirtyi opettajaksi sotapäällikkö Hermeiaksen hallintokeskukseen Vähän Aasian Assuksessa. Kolmen vuoden kuluttua Aristoteles muutti Lesboksen saarelle Mityleniin, jossa hän yhdessä Theophrastoksen (372–287 eKr.) kanssa harrasti erityisesti luonnontieteitä.

Makedonian kuningas Filippos II kutsui Aristoteleen vuonna 343 eKr. antamaan opetusta 13-vuotiaalle pojalleen Aleksanterille, myöhemmälle Aleksanteri Suurelle. Aristoteles palasi vuonna 339 eKr. Stageirokseen jatkamaan filosofista työskentelyään. Hän lähti sieltä vuonna 335 eKr. Ateenaan ja perusti Lykeionin, akatemian kanssa kilpailevan koulun, jota nimitettiin katetulla kävelypihalla (peripatos) annetun opetuksen vuoksi peripateettiseksi. Lykeionissa opiskeltiin myös lääketiedettä ja sen historiaa.

Aleksanteri Suuren kuoltua vuonna 323 eKr. Aristoteles siirtyi makedonialaisvastaisuuden lisääntyessä Ateenasta Euboian saarella olevaan Khalkhisiin, mutta hän kuoli siellä jo seuraavana vuonna 63 vuoden ikäisenä.

Aristoteleella oli puolisonsa Pythiaksen kanssa tytär, hänkin Pythias nimeltään. Puolisonsa varhaisen kuoleman jälkeen Aristoteleen asuinkumppanina oli stageiroslainen Herpyllis, jonka kanssa hän sai pojan Nikomakhos. Testamentissaan Aristoteles määräsi, että hänen entisen holhoojansa pojan Nikanorin tuli solmia avioliitto hänen tyttärensä Pythiaksen kanssa sekä huolehtia myös hänen pojastaan Nikomakhoksesta. Lisäksi Nikanorin tuli testamentin valvojien kanssa pitää huolta Herpylliksestä, kaivaa esiin Aristoteleen puolison Pythiaksen luut ja polttaa ne tämän toivomuksen mukaan yhdessä Aristoteleen ruumiin kanssa.

Aristoteles oli filosofi, tutkija ja opettaja, mutta sen lisäksi hän oli myös uuttera kirjoittaja. Suuri osa hänen teoksistaan on tosin joutunut kokonaan tai osittain kadoksiin. Aristoteleen käsitykset luonnosta perustuivat oppineiden kertomuksiin, omiin havaintoihin ja ilmeisesti vain eläimillä suoritettuihin leikkelyihin. Sikiön kasvua hän tutki seuraamalla kananpojan kehitystä munan alkiosta lähtien. Aristoteles kuvasi selkärankaisten ja selkärangattomien eläinten lajeja niin runsaasti ja laajasti, että häntä voidaan pitää biologian, eläintieteen ja vertailevan anatomian perustajana.

Aristoteles piti sydäntä ihmisen tärkeimpänä elimenä, joka oli tunteiden ja älyn sijaintipaikka. Keuhkot toimivat viilentävinä palkeina ja säätelivät sydämen lämpöä. Aivot olivat veretön, kylmä ja kostea elin, jonka tehtävänä oli säädellä liman määrää elimistössä. Aristoteles pohdiskeli myös hedelmöitymistapahtumaa. Hänen mukaansa uusi yksilö sai mieheltä muodon, liikkeen ja sielun, naiselta taas aineen ja ruumiin. Jos miehen muotoa antava ominaisuus oli riittävän vahva, syntyi poikalapsi, muussa tapauksessa tyttölapsi. Aristoteles totesi lisäksi, että poika- ja tyttösikiö eivät kehity kohdussa eri lokeroissa, kuten ennen uskottiin.

Aristoteles arvosti Hippokratesta (460–377 eKr.) lääketieteen edustajana. Aristoteles omaksui humoraaliopin sairauksien selityksenä ja hoidon perustana. Hän suositteli suoneniskun tekemistä mahdollisimman läheltä sairauden ilmenemispaikkaa. Koska hän päätteli laskimoiden kulkevan maksasta oikeaan käsivarteen ja pernasta vasempaan käsivarteen, hän suositteli suoneniskua vastaavista paikoista kyseisten elinten sairauksissa.

Aristoteleen mukaan elämää johti ja säilytti tarkoitushakuinen sielu, psykhe. Kasveilla se oli ravitseva, eläimillä myös tunteva ja aistiva sekä ihmisillä lisäksi ajatteleva. Aristoteles oli ensimmäinen, joka käsitteli psykologiaa systemaattisesti. Filosofisen pohdiskelun ohella hän keräsi myös empiiristä aineistoa ja kehitti mm. assosiaatiolait, joiden mukaisesti hän oletti mielteiden yhdistymisen tapahtuvan. Aristoteles piti unia tulevaisuuden enteinä. Hän uskoi fysiognomisten ominaisuuksien, kuten käsien viivojen ja kasvonpiirteiden, liittyvän sielullisiin ominaisuuksiin.

Aristoteles oli merkittävä filosofi, joka ensimmäisenä pystyi luomaan ymmärrettävän järjestelmän tiedosta, jonka määrä oli alkanut paisua kaoottiseksi. Hänen ajattelutapansa oli käytännöllisempi kuin hänen opettajansa Platonin metafyysinen filosofia. Aristoteleen ajattelua hallitsi teleologinen tai finaalinen eli päämäärähakuinen selitystapa, jonka mukaan kaikella oli tarkoitus ja kaikkialla vallitsi pyrkimys täydellisyyteen.

Kristinuskon vakiinnuttua sen piirissä syntyi tarve oman oppijärjestelmän kehittämiseen. Keskiajan lopulla Aristoteleen teokset käännettiin kreikan- ja arabiankielisistä laitoksista latinaksi. Hän olikin antiikin oppineista se, jonka filosofian puhdasoppisuuttaan varjeleva katolinen kirkko saattoi sovittaa osaksi skolastista oppiaan. Siten Aristoteleesta tuli länsimaisessa kulttuurissa filosofian ja luonnontieteen ehdoton auktoriteetti ja hänellä oli suuri vaikutus myös lääketieteen kehitykseen satojen vuosien ajan.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1997: 16: 2023

Kirjallisuutta:

Durant, W.: Kreikan kulttuuri Kreetan esihistoriasta roomalaisvalloitukseen. WSOY. Porvoo 1951.

[The] Encyclopaedia Britannica. Eleventh Edition. Volume 2. New York 1910.

Lundberg, U.: Ur antikens och orientens medicin. C. W. K. Gleerups förlag, Lund. Malmö 1948.

Nordenskiöld, E.: Biologian historiaa yleiskatsauksellisesti esitettynä. I–III. WSOY, Porvoo. Porvoo 1927, 1928, 1929.

Russell, B.: Länsimaisen filosofian historia I–II. WSOY. Porvoo 1967.

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON