Arno Forsius

 

Arkkiatri lääkärikunnan vanhimman roolissa

 

Arkkiatrin arvonimi Suomessa

 

Jo Kreikan antiikin ajoilta periytynyt arkkiatrin virkanimike (latin. archiater, ylilääkäri, kreik. arkhe-, ylin; iatros, lääkäri) otettiin Ruotsissa käyttöön 1600-luvun alussa, jolloin myös Suomi oli osa Ruotsia. Arkkiatrin arvo myönnettiin aluksi hallitsijan henkilääkäreille sekä sittemmin myös lääkäreille, jotka toimivat puheenjohtajina Collegium medicumissa, valtakunnan lääkintätoimen keskuselimessä, sekä eräille muille ansioituneille lääkäreille. (Forsius 1992, Kouvalainen 1997) [Katso myös kirjoitusta Arkkiatrin arvonimi ja Suomen arkkiatrit.]

 

Suomesta tuli vuonna 1809 Venäjän keisarikunnan autonominen suuriruhtinaanmaa. Suomen Collegium Medicumin puheenjohtaja, anatomian ja fysiologian professori Gabriel von Bonsdorff (1762–1831) sai meillä vuonna 1817 ensimmäisenä arkkiatrin arvon. Se oli Suomessa uuden hallitsijan suopeuden osoitus ansioituneelle lääkärille, sillä asiasta ei ollut määräystä ohjesäännössä.

 

Seuraavat arkkiatrin arvonimen saajat olivat kirurgian ja synnytysopin professori, vt. lääkintätoimen pääjohtaja Johan Agapetus Törngren (1772–1859) vuonna 1833, kirurgian ja synnytysopin professori Lars Henrik Törnroth (1796–1864) vuonna 1844, anatomian professori Evert Julius Bonsdorff (1810–1898) vuonna 1859, patologisen anatomian ja valtiolääketieteen professori Otto Edvard August Hjelt (1823–1913) vuonna 1885 sekä lääkintöhallituksen osastopäällikkö, lääkintöneuvos Johan Isak Björkstén (1828–1912) vuonna 1896. Heidän aikanaan arkkiatreja oli joskus samanaikaisesti kaksi ja lyhyen aikaa jopa kolme. Mainituista Gabriel von Bonsdorff, Lars Törnroth ja Evert Bonsdorff olivat arvonimen saadessaan virassa ja muut eläkkeelle siirtyviä. (Forsius 1992)

 

Eräät lääkärikunnan johtavista edustajista osoittivat 1900-luvun alkutaitteessa mieltään venäläisiä vallanpitäjiä kohtaan. Lääkintöhallituksen pääjohtajaksi vuonna 1890 nimitetty kirurgian professori, todellinen valtioneuvos Fredrik Saltzman erosi virastaan vuonna 1902 vastalauseena suomalaisten laittomille asevelvollisuuskutsunnoille, ja pääjohtajana vuodesta 1906 toiminut sisätautiopin dosentti, ylilääkäri ja myöh. professori Klas Richard Sievers (1852–1931) puolestaan erotettiin virastaan vuonna 1911, seurauksena Tampereen yleisen sairaalan uudisrakennuksen käyttöön ottamiseen liittyneistä kiistoista. Vallanpitäjien suopeus johtavia lääkäreitä kohtaan väheni eikä uusia arkkiatrin arvonimiä myönnetty enää vuosina 1897–1917. (Forsius 1992)

 

Suomen itsenäistyttyä Tasavallan presidentti sai vuonna 1919 oikeuden myöntää arvonimiä ja ansiomerkkejä. Ensimmäisen arkkiatrin arvonimen sen jälkeen sai jo mainittu Richard Sievers vuonna 1928, jolloin edellisestä arkkiatrin arvonimen myöntämisestä oli kulunut 32 vuotta ja viimeisen arkkiatrin kuolemasta 15 vuotta. Arkkiatrin arvonimi on nykyään käytössä vain Suomessa. Latinankielinen virkanimike archiater on edelleen mm. paavin henkilääkärillä Vatikaanivaltiossa. (Forsius 1992, Pelkonen 2010)

 

Vuodesta 1929 alkaen arkkiatrin arvonimen ovat saaneet entinen ihotautiopin ja syfilidologian professori, lääkintöhallituksen pääjohtaja Juho Jaakko Karvonen (1863–1943) vuonna 1933, entinen bakteriologian ja serologian professori Werner Oswald Renkonen (1872–1951) vuonna 1943, lastentautiopin professori Arvo Henrik Ylppö (1887–1992) vuonna 1952, entinen virologian professori, yliopiston rehtori ja kansleri  Nils Christian Edgar Oker-Blom (1919–1995) vuonna 1992 ja sisätautiopin dosentti, professori Risto Lauri Agathon Pelkonen (s. 1931) vuonna 1995. Arkkiatrin arvonimen saajia on siis ollut vuoden 1809 jälkeen kaikkiaan 12. Edellä mainituista vain Richard Sievers ja Risto Pelkonen eivät ole olleet yliopiston professorin virassa. (Oker-Blom 1987, Forsius 1992)

 

Arkkiatrin arvonimi nykyään

 

Tasavallan presidentti myöntää arvonimet valtioneuvostossa tunnustuksena kansalaisansioista. Ehdotuksen arvonimen saajasta tekee yleensä valtion, kunnan tai kirkon viranomainen, korkeakoulu, laitos tai yhdistys, joskus jopa yksityinen kansalainenkin. (Forsius 1992)

 

Arkkiatrin arvonimi myönnettiin vallinneen käytännön mukaan itsenäisyyden aikana samanaikaisesti vain yhdelle lääkärille, ja Richard Sieversin jälkeen se tapahtui aina pian edellisen arkkiatrin kuoltua. Arkkiatrin arvonimi on elinaikainen. Myönnettävistä arvonimistä säädetään nykyään Tasavallan presidentin asetuksella. Vuonna 2000 annetun asetuksen (381/20.4.2000) mukaan arkkiatrin arvonimi voi olla samanaikaisesti vain yhdellä henkilöllä. Sitä ei ole toistaiseksi myönnetty naiselle, vaikka mahdollisuus siihen on tietenkin olemassa. (Forsius 1992)

 

Arkkiatrin arvonimeen ei liity mitään tehtäviä tai muita velvollisuuksia, mutta siitä huolimatta arkkiatrin arvonimen haltijalle asetetaan tavanomaisesta poikkeavia odotuksia niin lääkärikunnan jäsenten kuin suuren yleisönkin keskuudessa. Siihen on vaikuttanut erityisesti Arvo Ylpön 40 vuotta kestänyt arkkiatrikausi, joka toi hänet yleiseen tietoisuuteen lastentautien tutkimuksen ja hoidon uranuurtajana, erittäin suosittuna terveydenhuollon asiantuntijana sekä lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnin puolesta puhujana. Häntä kutsuttiin osuvasti myös ”lääkärikunnan vanhimmaksi”. Ylpön monipuolista toimintaa lääkärinä ja arkkiatrina on kunnioitettu muistomerkillä ”Hopeinen puu”, joka paljastettiin 26.2.2010 Suomen Lääkäriliiton 100-vuotisjuhlien yhteydessä. (Kouvalainen 1997, Hopeinen puu 2009)

 

Ylpön jälkeen oli tarvetta saada arkkiatrin arvonimen haltijaksi lääkäri, joka voisi jatkaa hänen viitoittamallaan uralla. Nils Oker-Blomin vuonna 1992 menestyksellisesti alkanut kausi arkkiatrina keskeytyi kuitenkin jo vajaan kolmen vuoden kuluttua sairauden johdosta. Sen vuoksi vuonna 1995 arkkiatrin arvonimen saanut Risto Pelkonen on kuluneiden 15 vuoden aikana saanut kantaa ne monet odotukset ja paineet, joita arvonimen haltijaan on liitetty. (Forsius 1992)

 

Arkkiatrin arvonimen erityisasema oli johtanut siihen, että sen myöntämisen yhteydessä seurattiin tavallisuudesta poikkeavaa käytäntöä. Parina viime kertana Suomalainen Lääkäriseura Duodecim, Finska läkaresällskapet (Suomen lääkäriseura) ja Suomen Lääkäriliitto ovat tehneet arkkiatrin arvonimen saajasta yhteisen ehdotuksen. Tämä on ollut mahdollista sen johdosta, että Suomen lääkärikunta on pysynyt jatkuvasti varsin yhtenäisenä. Arvonimilautakunta on lisäksi pyytänyt lausunnot maamme kaikilta lääketieteellisiltä tiedekunnilta ennen asian esittelemistä Tasavallan presidentille. Menettely on ollut Tasavallan presidentin hyväksymä. (Forsius 1992)

 

Arkkiatri lääketieteen asiantuntijana

 

Koska arkkiatrin arvonimen saamiseen ei liity mitään erityisiä velvollisuuksia eikä vaatimuksia, arkkiatrin toiminta ja julkinen kuva muotoutuvat hänen oman luonteensa ja aktiivisuutensa mukaisesti. Nykyään meillä on vertailukohteena se lääketieteen ja terveydenhuollon asiantuntijan rooli, jonka Risto Pelkonen on 15 vuoden kuluessa antanut arkkiatrin arvonimen haltijalle.

 

Pelkonen on itse sanonut: ”Arkkiatrin arvonimi on arvokkain tunnustus, minkä valtiovalta voi myöntää lääkärille isänmaalle tehdyistä ammatillisista palveluista. Arkkiatrille itselleen tärkein tunnustus on virkasisarten ja virkaveljien osoittama kunnioitus – ja lääkärikunnan vanhimman statuksen saavuttaminen.” Jo arvonimen myöntämismenettely antaa arkkiatrille keskeisten lääkärijärjestöjen tuen ja lääkärikunnan luottamuksen. ”Arkkiatrin asema on vakiintunut yhteiskunnassa”, arvioi Pelkonen kokemansa perusteella, ja jatkaa: ”ehkäpä se on merkki jostain vaikeasti määriteltävissä olevasta tarpeesta, ja ainakin se kertoo lääkärikunnan arvostuksesta kansalaisten palvelijana.” Arkkiatrin arvonimen haltija rinnastetaankin maassamme eri ammattiryhmien ylimpiin viranhaltijoihin. (Pelkonen 2009a)

 

Lääkärikunnan vanhimmalla ymmärretään lähinnä ammattikunnan kokenutta neuvonantajaa. Arkkiatrin kokemukseen liittyvä asiantuntemus on lääkärikunnan kannalta tärkeää, sillä juuri sitä tarvitaan niissä asioissa, jotka koskevat lääkärin ammatillisen toiminnan ongelmia ja tulkintoja. Pelkonen onkin käsitellyt esityksissään erityisesti niitä kysymyksiä, joiden tarkoituksena on vahvistaa lääkärien tutkimustyön ja ammatinharjoittamisen eettisiä perusperiaatteita.

 

Pelkonen on toiminut urallaan lääkärinä, lääketieteen opiskelijoiden opettajana ja tiedemiehenä. Hän on ollut myös varapuheenjohtajana Valtakunnallisessa terveydenhuollon eettisessä neuvottelukunnassa (ETENE). Sen lisäksi hän on ollut pitkään mukana terveydenhuollon valistustyössä ja yleisölle tarkoitettujen julkaisujen toimitustyössä, mm. Hyvä Terveys -lehden (aik. Terveydenhoitolehti) toimitusneuvoston puheenjohtajana vuosina 1985–1996 eli 13 vuoden ajan.

 

Lääkärikunta on pitänyt erityisen arvokkaana sitä, että Pelkonen on arkkiatrina osoittanut sitoutumisensa ammattiyhteisöön, olemalla läsnä ja käyttämällä sisäisen eheyden merkitystä korostavia puheenvuoroja niin suurissa juhlissa kuin vähäisemmissäkin kokoontumisissa. Hän on kirjoittanut tärkeinä pitämistään aiheista lukuisia artikkeleita lääketieteellisiin aikakauskirjoihin ja lehtiin sekä juhlakirjoituksia yhdistysten historiikkeihin ja muihin julkaisuihin. Lääkärien valmistumiseen aikaisemmin kuulunut lääkärinvala on otettu hänen aloitteestaan jälleen käyttöön vapaaehtoisena vuodesta 1997 lähtien. Tällä on haluttu vahvistaa erityisesti lääkärien sitoutumista ammatin eettisten periaatteiden noudattamiseen. (Pelkonen 1998, Pelkonen 2009b)

 

Pelkonen on myös todennut tehtävästään: ”Arkkiatri on puolueeton lääketieteen asiantuntija ja ammattikuntansa nöyrä palvelija. Lääkärikunnan palvelijana arkkiatrin on kuunneltava herkällä korvalla, mitä ammattikunta odottaa ja vastattava odotuksiin, mutta edunvalvoja hän ei ole. Siksi tietty etäisyys on tarpeen itsenäisyyden ja uskottavuuden säilyttämiseksi. On oltava yhtä aikaa ammattikunnan sisällä ja sen ulkopuolella. Vain tällä tavalla arkkiatri voi uskottavasti osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tuoda esille lääkärikunnan näkökohtia. Näin hän voi tukea ammattikuntansa tavoitetta luoda sellainen toimintaympäristö, jossa lääkäri voi harjoittaa ammattiaan eettisesti kestävällä tavalla ja puolustaa potilaan oikeuksia. Puolueettomuus ja itsenäisyys ovat tarpeen myös soviteltaessa keskinäisiä ristiriitoja omassa piirissämme.” (Pelkonen 2009a)

 

Arkkiatri terveydenhuollon valistajana

 

Pelkosella on arkkiatrikautenaan ollut merkittävä osuus myös terveydenhuoltoa koskevan valistuksen jakajana kansalaisille. Väestön kannalta ajatellen eettisten kysymysten merkitys on korostunut terveydenhuollon järjestelmän ja potilaan välisissä suhteissa. Aikaisemmin tutkimus- ja hoitotapahtumassa olivat osallisina ensisijaisesti lääkäri ja potilas. Nykyään terveydenhuolto on lähes aina osaksi tai kokonaan yhteiskunnan tai muun yhteisön järjestämää tai tukemaa, jolloin hoidon toteuttamisessa on otettava huomioon myös sen saatavuus, oikeudenmukaisuus ja kustannusvaikutukset. Näiden lääkärinammatin itsenäisyyttä eli autonomiaa rajoittavien tekijöiden huomioon ottaminen kuuluu nykyään osana kaikkien lääkärien toimintaan, mutta erityisesti niiden valvonnasta joutuvat vastaamaan hallinnollisissa tehtävissä toimivat lääkärit. (Forsius 2003, Lääkärin etiikka 2005)

 

Potilaan asemaa terveydenhuollon järjestelmissä on pyritty parantamaan lakien ja säännösten avulla. Suomessa maaliskuussa 1993 voimaan tullut laki potilaan asemasta ja oikeuksista on aiheuttanut usein mielipiteiden vaihtoa eettisistä kysymyksistä terveyden- ja sairaanhoidon piirissä. Maaliskuussa 2005 voimaan tulleen hoitotakuulain mukaiset määräykset hoitoon pääsyn määräajoista eivät ole myöskään toteutuneet vielä monissa hoitolaitoksissa. Lisäksi talouden laskukausi on aiheuttanut tarvetta karsia niin valtion kuin kuntienkin kustannuksia, mikä on johtanut myös henkilökunnan vähentämiseen ja toisinaan myös hoitotason madaltumiseen. Julkiset sairaanhoitolaitokset ovat tarpeen niin vaatiessa ostaneet palveluja muilta julkisilta tai yksityisiltä laitoksilta ja jopa ulkomailta, mikä vaikeuttaa mm. vastuukysymysten määrittelyä. (Lääkärin etiikka 2005)

 

Nykyaikana sekä kansalaiset että julkinen sana odottavat ongelmatilanteissa asiantuntijoilta tietoa ja valistusta. Tässä tehtävässä vaaditaan myös arkkiatrilta terveydenhuollon monipuolista tuntemusta, kykyä hahmottaa elämänkokemuksen ja tietämyksen perusteella keskustelujen kohteeksi kohonneiden ilmiöiden merkitystä sekä löytää niiden käsittelymallit. Asiantuntijana arkkiatrin on seurattava koko ajan terveydenhuollon kehitystä ja sen nopeasti muuttuvia aihepiirejä. Lehdistö, radio ja televisio tuovat jatkuvasti esiin terveydenhuollon alueelta yllättäviä tai kohua herättäneitä tapahtumia ja menettelytapoja.

 

Asioita, joiden johdosta julkinen sana tai yksityiset kansalaiset ovat usein pyytäneet kannanottoja  arkkiatrilta, ovat olleet mm. lasten rituaaliset ympärileikkaukset, kuoleman jouduttaminen eli aktiivinen eutanasia, potilaiden surmaaminen, potilasturvallisuuden parantaminen hoitovirheitä välttämällä, ensisijaisuuden määrittäminen eli priorisointi, vanhusten laitoshoito, potilaiden ja ammattihenkilökunnan väliset suhteet, pakkotoimenpiteiden soveltaminen terveydenhuollossa, vaihtoehtoiset hoidot eli uskomuslääkintä ja valelääkärit. (Pelkonen 2010)

 

Arkkiatrin suuren yleisön keskuudessa saavuttama luottamus on johtanut siihen, että hänen puoleensa käännytään usein myös yksityisissä asioissa apua ja neuvoja toivoen. Suuri osa yhteydenotoista on asiallisia ja Risto Pelkonen on arkkiatrina pyrkinyt kiitettävästi ottamaan kantaa niihinkin mahdollisuuksien mukaan. Mutta toisaalta hän on tyytymättömien, pettyneiden ja katkeroituneiden ihmisten keskuudessa personoitunut samalla terveydenhuollossa johtohahmoksi, jota voidaan vaatia vastuuseen järjestelmässä tapahtuneista väärinkäytöksistä ja virheistä. Sen seurauksena hän ei ole myöskään säästynyt moitteilta, syytöksiltä ja jopa uhkauksilta. (Pelkonen 2010)

 

Arkkiatrin asema tulevaisuudessa

 

Kun pohtii arkkiatrin työkenttää sellaisena kuin se ilmenee arvonimen nykyisen haltijan aikana, voi vain ihmetellä, miten tällainen ”instituutio” voi ylipäätään olla mahdollinen pelkästään harrastuspohjalla, ilman kaikkia säännöksiä ja ulkoisia toimintaedellytyksiä. Risto Pelkosen toteuttaman toimintamallin mukaan arkkiatrilta edellytetään varsin mittavaa työpanosta ja jatkuvaa toimintakykyä. Arkkiatrin arvonimi on myönnetty tavallisesti vakinaisesta työstä eläkkeelle siirtyessä tai eläkkeellä ollessa. Siinä elämänvaiheessa tarkoituksena on työstä luopuminen ja silloin on myös yleensä varauduttava terveydentilan heikkenemiseen ikääntymisen seurauksena. Useilla on kuitenkin eläkeikään tullessaan edessä vielä 15–20 vuotta suuren henkisen vireyden aikaa.

 

Suomessa on ollut tähän saakka varsin yhtenäinen lääkärikunta, jonka jäsenistä vain hyvin pieni osa on Suomen Lääkäriliittoon kuulumattomia. Kun arkkiatrin arvonimen myöntäminen tulee seuraavan kerran ajankohtaiseksi, olisi toivottavaa, että keskeiset lääkärijärjestöt voisivat yhä edelleen sopia yhteisestä ehdokkaasta. Miten lääkärikunta arkkiatrin arvonimen saajaan suhtautuu, riippuu paljon hänen kyvyistään ja toimintatavoistaan.

 

Vuosien varrella on tuotu joitakin kertoja esiin ajatus, että arkkiatrin arvonimi voitaisiin myöntää samanaikaisesti useammalle kuin yhdelle lääkärille. Se vaatisi voimassa olevan asetuksen muuttamista, mikä taas on Tasavallan presidentin tehtävään valitun henkilön vallassa. Jos arkkiatreja on samanaikaisesti useampia, joudutaan luopumaan arvonimeen nykyisin liitetystä ”lääkärikunnan vanhimman” käsitteestä. Tämä ratkaisu vähentäisi kuitenkin selvästi arkkiatrin arvostettua asemaa sekä lääkärikunnan että luultavasti myös suuren yleisön ja julkisen sanan keskuudessa. (Pelkonen 2009a)

 

Asiaa pohtiessani olen päätynyt siihen käsitykseen, että arkkiatrin arvonimen myöntäminen voisi säilyä ennallaan ja että instituution muotoutuminen saisi tapahtua kulloinkin vallitsevan tilanteen mukaisesti, arkkiatrin henkilökohtaiset ominaisuudet sekä ajankohdan tarpeet ja mahdollisuudet huomioon ottaen.

Kirjoitus on valmistunut vuonna 2010.

 

Kirjallisuutta ja lähteitä:

 

Forsius A. Arkkiatrin arvonimi ja Suomen arkkiatrit. Suomen Lääkärilehti 1992; 9: 845–9.

 

Forsius A. Lääkärin ammatillisen itsenäisyyden kehitysvaiheita. Suomen Lääkärilehti 2003; 25–26: 2887–91.

 

Hopeinen puu. Arvo Ylppö – koko kansan arkkiatri. Teoksessa: Hopeinen puu. Arvo Ylpön muistomerkki – Suomen arkkiatrit. Suomen Lääkäriliitto. Helsinki 2009, s.14–18.

 

Kouvalainen K. Suomen arkkiatrit kautta aikojen. Suomen Lääkärilehti 1997; 17: 2065–80.

 

Lääkärin etiikka, 6. painos. Suomen Lääkäriliitto. Joensuu 2005.

 

Oker-Blom, N.: Arkkiatri – arvonimi ja sen kantajat. Duodecim 1987, 103: 1153–56.

 

Pelkonen R. Arkkiatrin arvonimi ja asema. Teoksessa: Hopeinen puu. Arvo Ylpön muistomerkki – Suomen arkkiatrit. Suomen Lääkäriliitto. Helsinki 2009a, s. 4–5.

 

Pelkonen R. Arkkiatrin tervehdys, Hyvän toveruuden asialla. Teoksessa: Kyminlaakson Lääkäriseurasta Päijät-Hämeen Lääkäriseuraksi 1909–2009. Toim. Arno Forsius ym. Helsinki 2009b, s. 9–11.

 

Pelkonen R. Juniorit ja seniorit – oppimisesta ja opettamisesta. Teoksessa: Vuosisata terveydeksi. Tampereen Lääkäriseura. Toim. Pauli Ylitalo, Raimo Seppälä, Timo Pitkäjärvi ym. Jyväskylä 1998, s. 248–56.

 

Pelkonen R. Suullisia ja kirjallisia tietoja, helmi-maaliskuu 2010a. 

 

Pelkonen, R. Radiohaastattelu Yleisradion YLE1:n ohjelmassa Reseptori 11.3.2010b: Arkkiatri Risto Pelkonen ja Leena Mattila keskustelevat.

 

Kirjoittajan (Arno Forsius) samaa aihetta käsittelevä kirjoitus ”Arkkiatri – ihmiset ja instituutio” on julkaistu Lääketieteellisessä Aikakauskirjassa  Duodecimissa 2010; 126: 1930–1935.


TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON