Arno Forsius

Arkkiatrin arvonimi ja Suomen arkkiatrit

Suomi oli kauan aikaa ainoa maa, jossa lääkärille myönnettiin arkkiatrin (aikaisemmin arkiaatteri tai arkkiateri) arvonimi. Itsenäisyyden aikana vallinneen käytännön mukaisesti se on ollut samanaikaisesti vain yhdellä henkilöllä. Arkkiatrin arvonimi oli neljän vuosikymmenen ajan tammikuussa 1992 edesmenneellä Arvo Ylpöllä (1887—1992), jolle se oli myönnetty vuonna 1952. Hänen jälkeensä arvonimen haltijana oli Nils Oker-Blom (1919—1995) vuosina 1992—1995. Nykyinen (1999) arkkiatri on Risto Pelkonen (S 1931) vuodesta 1995.

Helleenisen ajan arkkiatrit

Arkkiatri-nimitys juontuu kreikkalaisesta sanasta arkhiatros (arkhi-, yli-, pää,-; iatros, lääkäri), suomeksi lähinnä ylilääkäri tai lääkärikunnan esimies. Varhaisimmat arkkiatrit tunnetaan piirtokirjoituksista helleenisen kulttuurin itäisiltä alueilta. Heistä Krateros Antiokialainen oli Syyrian kuninkaan Antiokhos IX Philopatorin (116—95 eKr) henkilääkäri. Toinen samanaikainen arkkiatri oli Papias Amisalainen, Pontoksen kuninkaan Mithridates VI Eupatorin (132/120—63 eKr) henkilääkäri. Aivan ilmeisesti arkkiatreiksi alettiinkin nimittää alunperin ruhtinaiden ja hallitsijoiden henkilääkäreitä.

Jo ennen ajanlaskumme alkua arkkiatrin arvonimi myönnettiin myös joillekin muille lääkäreille. Kirjallisen perimätiedon mukaan Asklepiadeksen (124—56 eKr) kuuluisaa oppilasta Themisonia nimitettiin arkkiatriksi. Helleenisen kulttuurin pääpaikaksi sittemmin muodostuneessa Aleksandriassa mainittiin arkkiatreina Athenagoras (100—50 eKr) ja muitakin lääkäreitä. Kysymyksessä saattaa kuitenkin olla vain tulkinta, joka perustuu egyptin kielen ylilääkäriä tarkoittavan termin wr sinw kreikankieliseen käännökseen.

Roomalaisen kauden arkkiatrit

Rooman valtakunnassa nimityksen arkkiatri mainitsi varhaisimmin lääkäri ja grammaatikko Erotianos (noin 50 jKr), joka oli omistanut lääketieteellisen sanastonsa keisari Neron (37—68) arkkiatrille Andromachos vanhemmalle. Vähän myöhemmin arvonimen mainitsi myös lääkäri Aretaios Kappadokialainen (81—138). Aluksi Roomassakin arkkiatrin arvo myönnettiin vain keisarin henkilääkärille ja hovilääkäreille, joista käytettiin nimitystä archiatri palatini.

Myöhemmin arkkiatrin arvonimiä ryhdyttiin myöntämään muillekin korkea-arvoisille virkamieslääkäreille ja lääketieteen opettajille, joista käytettiin nimitystä archiatri populares eli kansan tai yhdyskunnan ylilääkärit. Valtakunnan itäisissä, kreikankielisissä osissa vastaavana nimityksenä oli archiatros poleos, kaupunginylilääkäri. Alunperin näiden arvonimien myöntäminen oli yhdyskunnan tehtävänä, mutta Konstantinus Suuren (n. 274—337) ajasta lähtien arvonimien vahvistaminen tuli keisarin tehtäväksi.

Keisarin ja muiden korkeiden henkilöiden henkilääkäreiden lisäksi Roomassa kutsuttiin arkkiatreiksi pääasiallisesti kaupunkiyhdyskuntien ylilääkäreitä, Vestan neitsyeiden lääkäreitä ja atleettien kylpylälääkäreitä. Käytäntö tuntuu olleen epävakainen ja epävirallisiakin arkkiatrin nimityksiä oli käytössä. Yleisemmin arkkiatrilla tarkoitettiin lääkäreitä, jotka erottuivat muista yhteiskunnallisen asemansa tai taitojensa puolesta.

Roomalaisen kaupunginlääkärijärjestelmän mukaan kaupunkiyhdyskunnissa oli niiden koon mukaan 5—10 lääkäriä. Kaupunkialueen lääkärit muodostivat kollegion, jonka vanhimpana oli muutamissa kaupungeissa arkkiatri. Roomassa oli 14 lääkärialuetta ja jokaisessa niistä oli yksi arkkiatri, jotka puolestaan muodostivat arkkiatrien kollegion. Konstantinopolissa, joka oli keisarikunnan itäisen osan hallintokaupunki vuodesta 330 alkaen, oli samantapainen lääkäriorganisaatio kuin Roomassa.

Muodollisesti kansalaiset valitsivat alueensa lääkärit. Valinta tapahtui kuitenkin sen jälkeen, kun kollegio ja Roomassa arkkiatrien kollegio oli tehnyt heistä ehdotuksensa, ja valittavien kandidaattien oli todettu omaavan riittävästi tietoja kollegioon hyväksymistä varten. Toisinaan keisari vahvisti arkkiatrin valinnan. Arkkiatrit valvoivat muita lääkäreitä ja taitamattomuudesta aiheutuneista virheestä rangaistiin ankarasti. Kaupunginlääkäreillä oli myös tiettyjä velvollisuuksia ja heidän oli hoidettava köyhiä maksutta sekä toimittava lääketieteen opettajina.

Ruotsin arkkiatrit

Rooman valtakunnasta arkkiatrin arvonimi siirtyi muualle Eurooppaan frankkien ja goottien kuninkaiden henkilääkäreiden myötä. Tästä on muistona saksan kielessä lääkäriä yleisesti tarkoittava sana Arzt, joka on johdos juuri sanasta archiatros. Uuden ajan alussa oli myös Ranskan kuninkaan ensimmäisellä henkilääkärillä arkkiatrin arvonimi ja Englannissa sitä käyttivät kuninkaan lääkäri (King's doctor) sekä myöhemmin lääketieteellisten korkeakoulujen dekaanit. Nimitys kulkeutui myös Venäjälle ja sitä kautta se tuli edelleen Ruotsiin.

Ruotsin kuningashovin lääkäreitä oli nimitetty 1600-luvun alkuun saakka henkilääkäreiksi tai hovilääkäreiksi. Kaarle IX (1550—1611) kutsui vuonna 1609 henkilääkärikseen saksalaissyntyisen Kasper Fidlerin eli Casparus Fidleruksen (1570—1613). Tämä oli aikaisemmin toiminut vuonna 1605 kuolleen Venäjän tsaarin Boris Fedorovitsh Godunovin (1551—1605) henkilääkärinä ja saanut siinä ominaisuudessa Venäjällä arkkiatrin arvonimen. Ruotsiin siirryttyään Fidler käytti sitä edelleen. Hän oli Kaarle IX:n henkilääkärinä vuosina 1609—1611 ja Kustaa II Aadolfin (1594—1632) henkilääkärinä vuosina 1611—1613.

Fidler kuoli Tukholmassa vuonna 1613 ja ruumiinsiunaus tapahtui Gråmunkeholmenin eli Riddarholmenin kirkossa, jonka kirkkoherrana tuolloin oli suomalainen Sigfridus Aronus Forsius. Ruumiissaarna julkaistiin painettuna ja vihkosessa oli ajan tavan mukaan ystävien ja tuttavien latinankielisiä muistorunoja. Forsius on kirjoittanut erään niistä ja siinäkin mainitaan Fidleruksen Moskovassa saamasta arkkiatrin arvonimestä.

Fidlerin jälkeen Tukholmassa nimitettiin arkkiatreiksi 1600-luvun alkupuolella vain kuninkaan ja kuningattaren henkilääkäreitä. Hovin henkilääkärit ja muut Tukholmassa toimineet lääkärit perustivat vuonna 1663 lääkärikunnan etuja valvomaan yhdistyksen, jonka nimeksi tuli Collegium medicorum. Sen esimieheksi tuli ranskalaissyntyinen Grégoire François Du Rietz (1607—1682), joka oli kutsuttu aikaisemmin vuonna 1642 kuningatar Kristiinan (1626—1689) henkilääkäriksi ja jolle kuningas Kaarle X Kustaa (1622—1660) oli myöntänyt arkkiatrin arvonimen vuonna 1655. Kuningatar Hedvig Eleonora (1636—1715, holhoojahallituksen puheenjohtaja 1660—1672) vahvisti kollegiumin säännöt, joiden mukaan arkkiatri oli sen esimies.

Alunperin paikallisesta Collegium medicorumista tuli vuodesta 1688 alkaen Collegium medicum, Ruotsi-Suomen valtakunnan lääkintätoimen keskushallitus, joka johti myös Suomen lääkintätointa vuoteen 1809 asti. Vuoden 1688 sääntöjen mukaan sen puheenjohtajana oli hallitsijan henkilääkäri tai lääketieteellisen tiedekunnan dekaani. Collegium medicumin esimieheksi määrätty lääkäri sai arkkiatrin arvon, ellei hänellä ollut sitä ennestään. Jollakin hallitsijalla saattoi olla henkilääkäreinä jopa neljäkin arkkiatria. Lisäksi tätä arvonimeä alettiin pian myöntää yliopiston professoreillekin, joista tosin useimmat olivat olleet myös hovin henkilääkäreitä tai sotalääkäreitä. Näin valtakunnassa oli yleensä samanaikaisesti useita arkkiatreja.

Kirurgia oli akateemisen lääketieteen ulkopuolella Ruotsi-Suomen valtakunnassakin 1700-luvun lopulle saakka. Toiminta Collegium medicumin alaisena aiheutti lisääntyvästi tyytymättömyyttä Kirurgiseurassa, joka pyrki 1750-luvulla perustamaan itsenäisen Collegium chirurgicumin. Sen lisäksi Kirurgiseuran tavoitteena oli saada aikaan kummankin Collegiumin valvontaa varten yhteinen valtionarkkiatrin virka. Nämä hankkeet eivät kuitenkaan toteutuneet. Todettakoon samalla, että Ruotsissa sai kaksi kirurgia arkkiatrin arvonimen, toinen vuonna 1753 ja toinen vuonna 1803. Heidän lisäkseen oli arkkiatrin arvonimen saanut kolmaskin henkilääkäri, joka oli vain lääketieteen kandidaatti.

Ruotsissa otettiin käyttöön vuonna 1809 ensimmäisen arkkiatrin arvonimi. Sen sai tuolloin arkkiatri David Schulz von Schulzenheim (1732—1823), josta tuli vuonna 1813 Collegium medicumin toimintaa jatkaneen Sundhetskollegiumin puheenjohtaja. Vuonna 1818 ensimmäisen arkkiatrin arvonimen saivat Christian Ehrenfried von Weigel (1776—1848), Sundhetskollegiumin seuraava puheenjohtaja vuodesta 1822, sekä Upsalan yliopiston lääketieteen professori Per von Afzelius (1760—1843). Ensimmäisen arkkiatrin arvonimen sai vielä vuonna 1842 hovilääkäri Eric af Edholm (1777—1856), josta oli edellisenä vuonna tullut Sundhetskollegiumin puheenjohtaja. Eric af Edholmin kuoltua vuonna 1856 Ruotsissa luovuttiin arkkiatrin arvonimen myöntämisestä.

Kaiken kaikkiaan Ruotsissa oli noin 250 vuoden aikana 36 arkkiatria ja ensimmäistä arkkiatria. Suurin osa heistä oli hallitsijan henkilääkäreitä tai valtakuntaa ansiokkaasti palvelleita sotalääkäreitä. Toisen merkittävän ryhmän muodostivat Collegium medicumin esimiehet ja Sundhetskollegiumin puheenjohtajat. Sen lisäksi arkkiatrin arvonimen saajien joukossa oli muutama etevä, hovipiiriä lähellä ollut tiedemies.

Katso lisäystä kirjoituksen lopussa!

Arkkiatrin arvonimi Suomessa

Kun Suomi oli vuonna 1809 liitetty Venäjän keisarikuntaan autonomisena suuriruhtinaanmaana, perustettiin myös Suomeen vuonna 1811 Collegium medicum. Sen vuonna 1816 vahvistetun ohjesäännön mukaan kollegiumin esimiehenä oli Turun akatemian virkaiältään vanhin lääketieteen professori. Ohjesäännössä ei ollut mitään viittausta arkkiatrin arvonimeen.

Pian Collegium medicumin ohjesäännön vahvistamisen jälkeen Suomessa otettiin käyttöön vuonna 1817 arkkiatrin arvonimi ja sen sai tuolloin Collegium medicumin esimies. Näin ruotsalainen perinne jatkui Suomessa ennen kuin arvonimikäytäntö järjestettiin uudelleen Venäjän vallan aikana vuonna 1826. Arkkiatrin arvonimen myöntäminen vuonna 1817 liittyi siihen runsaskätisten suosionosoitusten kauteen, jonka aikana Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Aleksanteri I (1777—1825) pyrki lisäämään maassamme suopeutta itseään ja Venäjän hallitusvaltaa kohtaan.

Suomen autonomian ajan arkkiatrit

Ensimmäisenä arkkiatrin arvonimen sai vuonna 1817 Collegium medicumin esimies, Turun akatemian anatomian ja fysiologian professori Gabriel Bonsdorff (1762—1831, vuodesta 1819 aateloituna von Bonsdorff). Hän oli ollut Turun akatemian luonnonhistorian ja eläinlääketieteen professori vuosina 1786—1794, anatomian, fysiologian ja eläinlääketieteen professori vuosina vuosina 1794—1811 sekä anatomian ja fysiologian professori vuodesta 1811. Akatemian lääketieteellisen tiedekunnan professorina G. Bonsdorff oli ollut Collegium medicumin jäsen vuosina 1811—1815 ja hänestä tuli sen esimies vuonna 1815. Hän oli arkkiatrin arvonimen saadessaan 55-vuotias. Gabriel von Bonsdorff luopui professorin virasta vuonna 1823, mutta hän sai jatkaa Collegium medicumin esimiehen tehtävässä vuoteen 1825.

Kaksi vuotta edellisen arkkiatrin kuoleman jälkeen arvonimen sai vt. lääkintätoimen pääjohtaja Johan Agapetus Törngren (1772—1859) vuonna 1833 virasta luopuessaan. Hän oli alunperin koulutukseltaan kirurgi ja valmistui lääkäriksi vuonna 1800. Hän toimi Turun kaupungin ja lasaretin kirurgina vuosina 1800—1811 sekä kaupunginlääkärinä vuosina 1811—1816. Hän oli Turun akatemian kirurgian ja synnytysopin professori vuosina 1816—1829, Collegium medicumin jäsen vuosina 1816—1829 ja esimies vuosina 1825—1829. Sen jälkeen hänestä tuli vuosiksi 1829—1833 ensimmäinen lääkintätoimen pääjohtaja, tosin virkaatekevänä. Pääjohtajan virkaan kuului myös Collegium medicumin puheenjohtajan tehtävä. Törngren oli 61-vuotias arkkiatrin arvonimen saadessaan. Eläkkeelle siirryttyään hän hoiti Laukon kartanoa Vesilahdella.

Seuraava arkkiatri oli Helsingin yliopiston kirurgian ja synnytysopin professori Lars Henrik Törnroth (1796—1864), joka sai arvonimen vuonna 1844. Silloin edellinen arkkiatri Törngren oli vielä elossa, joten arkkiatreja oli nyt kaksi. Törnroth oli toiminut monissa käytännön lääkärin tehtävissä, kunnes hänet nimitettiin vuonna 1834 Helsingin yliopiston kirurgian ja synnytysopin apulaiseksi ja vuonna 1838 samojen alojen professoriksi. Hän oli taitava käytännön kirurgi ja kliinikko. Hän oli myös vuonna 1835 perustetun Finska Läkaresällskapetin keskeisiä henkilöitä. Törnroth oli arkkiatrin arvonimen saadessaan vasta 48- vuotias. Hänet kutsuttiin lääkintätoimen vt. pääjohtajaksi vuonna 1855 ja vakinaisena viranhaltijana hän hoiti tätä tehtävää vuosina 1857—1863.

Helsingin yliopiston anatomian professori Evert Julius Bonsdorff (1810—1898) sai arkkiatrin arvonimen vuonna 1859. Kun Törngren kuoli samana vuonna, oli edelleen olemassa samanaikaisesti kaksi arkkiatria. E. J. Bonsdorff oli nimitetty Helsingin yliopiston anatomian ja fysiologian apulaiseksi vuonna 1837 ja professoriksi vuonna 1846. Lääketieteen ohella hän harrasti vertailevaa anatomiaa sekä eläintiedettä ja keräsi Helsingin yliopistolle erittäin laajat eläinkokoelmat. Hän oli 49-vuotias arkkiatrin arvonimen saadessaan ja piti sitä hallussaan melkein 40 vuoden ajan. E. J. Bonsdorff siirtyi eläkkeelle vuonna 1871, jolloin hänelle myönnettiin myös valtioneuvoksen arvonimi. Hän eli loppuikänsä maanviljelyä harrastaen Eriksbergin kartanossa Muurlassa. Törnrothin kuoltua E. J. Bonsdorff oli ainoa arkkiatri vuodesta 1864 lähtien, kunnes vuodesta 1885 arkkiatreja oli taas kaksi.

Seuraavana arkkiatrin arvonimen sai Helsingin yliopiston patologisen anatomian ja valtiolääketieteen professori Otto Edvard August Hjelt (1823—1913) vuonna 1885 eläkkeelle siirtyessään. Valtiolääketieteellä tarkoitettiin silloin oikeuslääkeoppia ja hygieniaa. Hjelt oli aikaisemmin toiminut Helsingin yliopistossa yliopiston kirjaston amanuenssina, anatomian dosenttina vuosina 1852—1856, anatomian prosektorina vuosina 1856—1859 ja viimeksi patologisen anatomian ja valtiolääketieteen professorina vuodesta 1859. Tutkimustyön ja opetustehtävän ohella Hjelt loi perustan Suomen terveydenhuollon lainsäädännölle. Sen lisäksi hän oli Helsingin Diakonissalaitoksen johtajana vuosina 1867—1874 ja lääkärinä vuoteen 1881. Hjelt oli arkkiatrin arvonimen saadessaan 62 vuoden ikäinen. Hän oli harrastanut lääketieteen ja luonnontieteiden historian tutkimusta 1860-luvun alusta lähtien. Eläkkeelle siirryttyään Hjelt omistautui kokonaan terveydenhuollon historian tutkimukselle ja häntä on pidettävä Suomen lääketieteen historian isänä.

Autonomian ajan viimeinen arkkiatri oli lääkintöhallituksen osastopäällikkö, lääkintöneuvos Johan Isak Björkstén (1828—1912), joka sai arvonimen vuonna 1896 eläkkeelle siirtyessään. Hän oli toiminut aikaisemmin lääninsairaalan lääkärinä ja piirilääkärinä, kunnes hänet kutsuttiin vuonna 1878 juuri perustetun lääkintöhallituksen lääkintöneuvokseksi. Björkstén oli arkkiatrin arvonimen saadessaan 68-vuotias. Käytännön lääkärin työn lisäksi hänen merkittäviä ansioitaan oli terveydenhuollon uudelleen järjestäminen lääkintöhallituksen virkamiehenä. Eläkkeelle siirryttyään Björkstén kirjoitti tutkimustensa perusteella Suomen isorokon vastustamistyön historian. Björksténin saatua arkkiatrin arvonimen oli kahden vuoden ajan olemassa kolme arkkiatria, kunnes E. J. Bonsdorff kuoli vuonna 1898. Sen jälkeen kun Björkstén kuoli vuonna 1912 ja Hjelt vuonna 1913, ei autonomian aikana arkkiatrin arvonimiä enää myönnetty.

Edellä selostetusta käy ilmi, että autonomian ajalla arkkiatrin arvonimen saajilla viimeistä lukuunottamatta oli pääasiallisena perustana akateeminen virkaura. Kolme ensimmäistä arkkiatria olivat toimineet myös korkeilla lääkintätoimen hallinnon virkapaikoilla. Arkkiatreista viimeisellä oli ansionaan käytännön lääkärin työn lisäksi hallinnon virkaura. Arkkiatreista kolme oli saanut arvonimen virkauransa aikana 48—55 vuoden iässä ja kolme eläkkeelle siirtyessään 61—68 vuoden iässä.

Suomen itsenäisyyden ajan arkkiatrit

Itsenäisyyden aikana katkos arkkiatrin arvonimen myöntämisessä jatkui vielä hieman yli 10 vuoden ajan. Seuraavan kerran arkkiatrin arvonimen sai professori Klas Richard Sievers (1852—1931) vasta vuonna 1928, jolloin edellisen myöntämisestä oli kulunut jo 32 vuotta. Sievers oli toiminut aikaisemmin Helsingin yliopiston sisätautiopin dosenttina vuosina 1888—1906, Helsingin Diakonissalaitoksen sairaalan ylilääkärinä vuosina 1890—1903 ja Marian sairaalan ylilääkärinä vuosina 1895—1906. Sievers oli vuosina 1906—1911 lääkintöhallituksen pääjohtajana, mutta hän joutui poliittisista syistä eroamaan tästä virasta. Sen jälkeen hän oli Helsingin kaupungin kansakoulujen lääkärinä vuosina 1911—1927 ja Vakuutusyhtiö Kalevan ylilääkärinä vuosina 1914—1929. Sievers osallistui monin tavoin terveydenhuollon vapaaehtoiseen järjestötoimintaan, erityisesti tuberkuloosin vastustamistyöhön. Hän oli Raajarikkoisten Huoltoyhdistyksen puheenjohtaja vuosina 1899—1923, Nummelan tuberkuloosiparantolan hallituksen puheenjohtaja vuosina 1903—1906 ja 1911—1931 sekä Tuberkuloosin Vastustamisyhdistyksen puheenjohtaja vuosina 1907—1928. Sievers sai professorin arvonimen vuonna 1923, ja arkkiatrin arvonimen hän sai 76 vuoden ikäisenä erotessaan Tuberkuloosin Vastustamisyhdistyksen puheenjohtajan tehtävästä vuonna 1928. 

Kaksi vuotta edellisen arkkiatrin kuoleman jälkeen arvonimen sai vuonna 1933 vakuutusylilääkäri Juho Jaakko Karvonen (1863—1943). Hän oli arkkiatrina ensimmäinen suomalaiskansallisen aatesuunnan kannattaja ja Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin piirissä kasvanut lääkäri, joka oli kutsuttu vuonna 1923 Duodecimin kunniajäseneksi ja vuonna 1931 seuran kunniapuheenjohtajaksi. Karvonen oli Helsingin yliopiston syfilidologian ja ihotautiopin ylimääräinen professori vuosina 1903—1917, minkä jälkeen hän toimi lääkintöhallituksen pääjohtajana vuosina 1917—1920. Hän oli ollut aikaisemmin Tapaturmavakuutusyhtiö Kullervon ylilääkäri vuosina 1894-1913 ja sittemmin hän toimi Jälleenvakuutusyhtiö Varman ylilääkärinä vuosina 1919—1935 ja henkivakuutusyhtiö Suomen ylilääkärinä vuosina 1926—1936. Karvonen oli arkkiatrin arvonimen saadessaan 70 vuoden ikäinen.

Seuraavana arkkiatrin arvonimen sai vuonna 1943 eläkkeellä oleva professori Werner Oswald Renkonen (1872—1951, vuoteen 1940 Streng). Hän oli Helsingin yliopiston bakteriologian dosentti vuosina 1903—1911, bakteriologian ja serologian ylimääräinen professori vuosina 1911—1921 ja vakinainen professori vuosina 1921—1940. Hän oli myös ollut valtion väliaikaisen seerumlaboratorion johtajana vuosina 1911—1916. Renkosen suuria ansioita oli maamme serobakteriologisen ja immunologisen tutkimuksen luominen ja kehittäminen. Yliopistollisen uran ohella Renkonen toimi Henkivakuutusyhtiö Pohjan ylilääkärinä vuosina 1928—1945. Hän oli arkkiatrin arvonimen saadessaan 71 vuoden ikäinen.

Arkkiatrin arvonimen sai Renkosen jälkeen vuonna 1952 Helsingin yliopiston lastentautiopin professori Arvo Henrik Ylppö (1887—1992). Hän oli ollut Berliinissä Kaiserin Auguste-Victoria Hausissa apulaislääkäri vuosina 1913—1918 ja saman laitoksen ylilääkäri vuosina 1918—1920. Suomeen palattuaan Ylppö oli Helsingin yliopistossa lastentautien klinikan apulaisopettaja vuosina 1920—1921, lastentautiopin ylimääräinen professori vuosina 1921—1925 ja varsinainen professori vuodesta 1925 alkaen. Ylppö oli myös Helsingin Lastenlinnan ylilääkäri vuodesta 1920 lähtien. Sen lisäksi hän oli Lääketehdas Orionin johtoelimissä puheenjohtajana vuodesta 1929 aina vuoteen 1971 saakka. Ylppö oli arkkiatrin arvonimen saadessaan 65-vuotias. Hänen ansioitaan olivat pitkä tieteellinen ura ja maailmanlaajuinen lääketieteellinen arvostus sekä vuosikymmeniä kestänyt opetustoiminta, merkittävä yhteiskunnallinen panos lasten terveydenhuollon kohottamisessa ja työ suomalaisen lääketeollisuuden kehittämiseksi. Ylppö siirtyi eläkkeelle professorin virasta vuonna 1957 ja Lastenlinnan ylilääkärin virasta vuonna 1963. Senkin jälkeen hän vaikutti pitkään aktiivisesti ja innostavasti yhteiskunnan eri aloilla erityisesti lasten parhaaksi.

Seuraavana arkkiatrin arvonimen sai Nils Christian Edgar Oker-Blom (1919—1995) vuonna 1992, jolloin hän oli 73 vuoden ikäinen. Oker-Blom oli Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa serolobakteriologian dosenttina vuodesta 1950 alkaen. Hänet nimitettiin vuonna 1957 yliopistoon perustettuun virologian professorin virkaan, jota hän hoiti vuoteen 1983 saakka. Professorikautensa aikana hän oli lääketieteellisen tiedekunnan dekaani vuosina 1968—1969, yliopiston vararehtori vuosina 1973—1978 ja rehtori vuosina 1978—1983. Hänet nimitettiin vuonna 1983 Helsingin yliopiston kansleriksi, josta tehtävästä hän siirtyi eläkkeelle vuonna 1988. Oker-Blom oli arvostettu tutkija, kouluttaja ja hallintomies. Hänet tunnettiin humanistina sekä kuvataiteiden harrastajana, jonka tekemät veistokset ja mitalit osoittivat hänen suurta taiteellista lahjakkuuttaan. Oker-Blomin pyrkimyksenä oli luoda arkkiatrin arvonimen haltijasta entistä selvemmin lääkärikunnan henkinen johtohahmo. Nopeasti edenneen sairauden vuoksi hänen kautensa arkkiatrina oli vain vajaan kolmen vuoden mittainen.

Nykyinen (1999) arkkiatri Risto Lauri Agathon Pelkonen (S 1931) sai arvonimen vuonna 1995, ollessaan silloin 64 vuoden ikäinen. Hän toimi Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa sisätautiopin dosenttina vuodesta 1967 ja Helsingin yliopistollisen keskussairaalan osastonylilääkärinä vuodesta 1981 vuoteen 1994, jolloin hän siirtyi eläkkeelle. Hänelle myönnettiin professorin arvonimi vuonna 1990. Usean aikaisemman arkkiatrin tavoin hän on ollut vakuutusyhtiön palveluksessa, sillä hän toimi Jälleenvakuutusyhtiö Oy Varmassa asiantuntijalääkärinä vuosina 1964—1972 ja ylilääkärinä vuosina 1972—1996. Helsingin yliopiston opettajana Pelkonen on kiinnittänyt erityistä huomiota lääkärien koulutukseen ja lääkärin toiminnan eettiseen perustaan. Hän on myös osallistunut aktiivisesti terveyskasvatusta edistävän tiedon jakamiseen väestölle sekä kirjoittamalla että luennoimalla. Arkkiatrina Pelkonen on jatkanut erityisesti lääketieteen eettisten kysymysten käsittelyä ja hänen aloitteestaan on mm. valmistumiseen aikaisemmin liittynyt lääkärinvala otettu vapaaehtoisena uudelleen käyttöön vuonna 1997. Pelkonen on Oker-Blomin esimerkkiä seuraten osallistunut näkyvästi ja kantaa ottaen sekä ammattikuntaa että yhteiskuntaa koskevien asioiden käsittelyyn.

Itsenäisyyden ajan ensimmäisellä arkkiatrilla oli taustanaan ensisijaisesti terveydenhuollon käytännön toiminta ja sen lisäksi lyhyt hallinnon virkakausi. Muilla viidellä arkkiatrilla on ollut taustanaan pääasiallisesti akateeminen virkaura, kahdella heistä myös lyhyt hallinnon virkakausi terveydenhuollon tai yliopiston palveluksessa. Neljä arkkiatria on saanut arvonimen eläkkeellä ollessaan 70—76 vuoden ikäisenä. Arvo Ylppö sai arvonimen 65 vuoden ikäisenä virassa ollessaan ja Risto Pelkonen 64 vuoden ikäisenä pian eläkkeelle siirryttyään. Itsenäisyyden aikana arkkiatrin arvonimi on siten ollut entistä selvemmin tunnustus tehdystä elämäntyöstä.

Arkkiatrin arvonimen myöntäminen

Arkkiatrin arvonimen myöntää tasavallan presidentti valtioneuvostossa tunnustuksena kansalaisansioista. Arvonimiä myöntäessään tasavallan presidentti ei ole harkinnassaan sidottu mihinkään ennakkoehtoihin. Arkkiatrin arvonimeä ei toistaiseksi myönnetty naiselle, mutta mahdollisuus siihen on tietenkin olemassa. Tasavallan presidentti voi myös jättää arkkiatrin arvonimen kokonaan myöntämättä tai myöntää sen useammallekin kuin yhdelle henkilölle samanaikaisesti.

LISÄYS helmikuussa 2010: Myönnettävistä arvonimistä on nyt olemassa Tasavallan presidentin asetus 381/20.4.2000. Sen mukaan arkkiatrin arvonimi voi olla samanaikaisesti vain yhdellä henkilöllä.

Koska arkkiatrin arvonimi on itsenäisyyden aikana myönnetty vain yhdelle lääkärille kerrallaan, liittyy asiaan ammattikunnankin arvostusta ajatellen erityistä mielenkiintoa. Arkkiatrin arvonimen myöntäminen ei kuitenkaan voi palvella lääkärikunnan ammattiyhdistystoimintaan liittyviä etuja.

Kansalaisansioiden käsite on yleensä laajempi kuin tiedemiehenä, virkauralla tai ammatissa saavutetut ansiot. Arvonimen saamiseksi edellytetään tavallisesti myös yhteiskunnallisia ansioita, joita saattaa eräillä toiminta-aloilla liittyä riittävästi varsinaiseen ammattityöhönkin. Eräänä arvonimen myöntämisen edellytyksenä on nuhteettomuus.

Arkkiatrin arvonimelle ei ole mitään säädettyjä kelpoisuusehtoja, mutta keskusteluissa arkkiatrilta edellytettäviä ominaisuuksia nousee tietenkin helposti esiin. Arvonimen mahdollisen saajan odotetaan nauttivan sekä yhteiskunnan että lääkärikunnan luottamusta ja arvonantoa. Hänen tulisi voida olla lääkärikunnalle esikuvana terveydenhuollon ja lääketieteen oikeudenmukaisuutta, ihmisarvon puolustamista, tutkimuksen vapautta ja tinkimätöntä eettisyyttä koskevissa asioissa. Ansioiden arviointia ajatellen voitaneen ehdokkaalta edellyttää riittävän pitkää elämänkaarta.

Ehdotuksen tekemisestä arvonimen saajaksi ei ole sitovia sääntöjä. Yleensä sen tekee valtion, kunnan tai kirkon viranomainen, korkeakoulu, laitos tai yhdistys, joskus jopa yksityinen kansalainenkin. Asialle on katsottu olevan eduksi, jos ehdotuksen tekijänä on useampia eri tahoja. Myös muunlainen menettely saattaa tulla kysymykseen. Parina viime kertana Suomalainen Lääkäriseura Duodecim, Finska Läkaresällskapet ja Suomen Lääkäriliitto ovat tehneet yhteisen ehdotuksen arkkiatrin arvonimen saajaksi.

Ehdotukset jätetään valtioneuvoston kansliaan tasavallan presidentille osoitettuna. Esityksen valmistelussa valtioneuvoston kansliaa avustaa arvonimilautakunta. Ehdotuksesta pyydetään aina lausunnot ehdotetun arvonimen saajan kotipaikan mukaiselta lääninhallitukselta ja verohallitukselta sekä tarvittaessa muilta viranomaisilta tai asiantuntijoilta. Ennen arkkiatrin arvonimen saajan esittelyä on pyydetty lausunnot kaikilta viideltä lääketieteelliseltä tiedekunnalta.

Lisäys huhtikuussa 2010:

Kauko Kouvalainen kertoi alempana mainitussa kirjoituksessaan "Suomen arkkiatrit kautta aikojen" (Suomen Lääkärilehti 1997: 17: 2065—2080), että Ruotsissa oli alettu myöntää 1990-luvulla jälleen arkkiatrin arvoja, mutta niiden luonteesta ei ollut tarkempaa selvyyttä. Kirjoittaessani keväällä 2010 uutta artikkelia arkkiatrin arvonimen vaiheista Suomessa sain kuulla arkkiatri Risto Pelkoselta ja dos. Markku Äärimaalta lisätietoja Ruotsin 1990-luvun arkkiatreista. Kyseessä oli ruotsalaisen "Svenska överläkarföreningen" –yhdistyksen käyttöön ottama tapa kutsua eräitä arvostettuja kunniajäseniään nimellä "arkiater". Näitä arkkiatreja ei voida asemansa puolesta rinnastaa Suomessa valtiovallan myöntämän arkkiatri –arvonimen saaneisiin henkilöihin. Siten voidaan hyvällä syyllä sanoa, että arkkiatri tunnetaan nykyään virallisena arvonimenä vain Suomessa. Arkkiatrin virkanimikettä käytetään kyllä edelleen eräin paikoin, ja mm. paavin henkilääkäri Vatikaanivaltiossa on  "archiater pontificis".

"Svenska Överläkarföreningen" on yhdistynyt, ilmeisesti vuonna 2002, "Sjukhusläkarföreningen"iin ja jälkimmäisen yhdistyksen säännöissä ei ole (internetissä) mainintaa kunniajäsenistä.

Lähteitä:

Callmer, C.: Ur arkiater-titelns historia. Sydsvenska medicinhistoriska sällskapets årsskrift 1980: 40—48

Forsius, A.: Arkkiatrin arvonimi ja Suomen arkkiatrit. Suomen Lääkärilehti 1992: 9: 845—849

Fredbärj, T.: Svenska arkiatrar. Opuscula Medica 1961; 10: 2—12. Julkaistu uudelleen: Medicinhistorisk årsbok 1962.

Hjelt. O. E. A.: Svenska och finska medicinalverkets historia 1663—1812. Första delen. Helsingfors 1891.

Korpela, J.: Arkkiatri — lääkäri myöhäisantiikin aikana. Hippokrates, Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja 1987; 4: 46—56.

Kouvalainen, K.: Suomen arkkiatrit kautta aikojen. Suomen Lääkärilehti 1997: 17: 2065—2080

Memento mori. Eine Christliche Leichpredigt Bey der Sepultur Des Weiland/ Edlen/ Ehrenvesten vnd Hochgelerten Herren DN. CASPARI FIDleri, Philosophiae & Medicinae Doctoris &c. Reg Suec. Majest. &c. Archiatri quondam celeberrimi. [---] Gehalten durch M. Ioachimum Seilerum der Teutschen Gemeinde daselbsten Prediger. Gedruckt zu Stockholm bey Christoff Reusner. Anno 1613.

Oker-Blom, N.: Arkkiatri — arvonimi ja sen kantajat. Duodecim 103: 1153—1156 (1987)

Paakkanen, P.: Suomen arkkiatrit. Suomen Lääkärilehti vol. 36 (1981): 771, 1230, 1373, 1732, 2864—2865

Perret, L.: Maamme lääkintähuollon johtajat ja lääkärikuntamme arkkiatrit. Lääkeuutiset (julk. Farmos-Yhtymä Oy) 1985: 64—69, 144—148, 193—197, 271—276; 1986: 67—73

Sievers, K. R.: Läkare under gångna tider. Medicinalchefer och arkiatrar i Finland under 1800-talet. Finska Läkaresällskapets Handlingar, 1932; 74: 30—109

Soininen, G.: Arkkiatrin arvonimestä. Aesculapius 1957; 5: 6—7.

Soininen, G.: Om arkiatersvärdigheten i Finland — ett arv från antiken. Nordisk Nedicin 1944; 21: 453—455.

Soininen, G.: Suomen arkkiatrit. Helsingin lääkärilehti 1957; 5: 114—123.

Haastattelu: Professori Matti Klinge 1992

 

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1992: 9: 845—849. Tarkistettu ja täydennetty heinäkuussa 1999. Lisäys helmikuussa 2010 jaksossa Arkkiatrin arvonimen myöntäminen. Huhtikuussa 2010 poistettu virheelliseksi osoittautunut tieto arkkiatrin arvonimien myöntämisestä Ruotsissa vuoden 1856 jälkeen.

 

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON