Arno Forsius

Arseeniyhdisteet lääkeaineina

Arseeniyhdisteillä on pitkä ja vaiherikas historia lääketieteessä. Ne tunnettiin uudelle ajalle saakka nimellä arsenikki, joka tarkoittaa nykyään vain arseenitrioksidia. Tämän kirjoituksen alkuosassa arsenikilla tarkoitetaan kaikkia lääketieteessä käytettyjä arseeniyhdisteitä, jotka erotetaan toisistaan väriensä perusteella.

Arsenikki tunnettiin jo antiikin aikana kellertävinä tai punertavina mineraaleina, jotka sittemmin osoittautuivat kemiallisesti sulfideiksi. Theophrastos (370–286 eKr.) käytti keltaisesta arsenikista nimeä arsenikon (arab. zerni, kultainen), kun taas Aristoteles (384–322 eK.) käytti punaisesta (tai oranssinvärisestä) arsenikista nimeä sandarkha (kreik. sandarakhinos, mönjänpunainen). Kreikkalainen alkemisti Olympiodoros tunsi myös valkoisen arsenikin eli arseenitrioksidin, jota hän oli valmistanut kuumentamalla sulfideja. Arabialainen alkemisti Geber (702–765) mainitsi valkoisen arsenikin ensimmäisen kerran 700-luvun puolivälin aikoihin.

Saksalainen Albertus Magnus (n. 1200–1280) totesi, että valkoinen arsenikki sisälsi metallinkaltaista ainetta. Se osoittautui myöhemmin puolimetalliksi, jota kutsuttiin usein nimellä arsenicum rex. G. Brandt osoitti vuonna 1733, että valkoinen arsenikki oli kyseisen puolimetallin palamistuote eli tuhka (calx). Alkuaineeksi todettu puolimetalli sai sittemmin nimen arseeni. Kemian kehittyessä arseenista muodostettiin runsaasti sekä epäorgaanisia että orgaanisia yhdisteitä. Monia niistä on käytetty lääkkeinä vuosisatoja, mutta käyttö päättyi kokonaan 1960-luvulla.

Arsenikkivalmisteet vanhalla ajalla ja keskiajalla

Vanhalla ajalla lääketieteessä käytettiin kahta arsenikkilääkettä, keltaista arsenikkia (edellä arsenikon), josta käytettiin nimitystä auripigmentum (latin. aurum, kulta; pigmentum, väri) ja sen muunnoksia orpiment ja operment, sekä punaista arsenikkia (edellä sandarkha), josta käytettiin nimityksiä sandarcha ja realgar (arab. rehj alghar, kaivospulveri). Nimien käyttö oli horjuvaa, sillä se ei perustunut aineiden kemialliseen kokoomukseen vaan epäpuhtaiden mineraalien väriin. Samalla on huomautettava, että arabialaiset tarkoittivat sandarakilla Pohjois-Afrikassa kasvavan havupuun (Callitis quadrivalvis) pihkaa.

Keltainen arsenikki oli kemiallisesti arseenitrisulfidia (As2S3) ja punainen arseenidisulfidia (As2S2). Arsenikkia esiintyi luonnossa edellä mainittujen mineraalien lisäksi monien muiden metallisulfidien yhteydessä, arseenitrioksidina sekä puhtaana puolimetallina mm. hopean ja antimonin joukossa. Antiikin aikana realgaria käytettiin punaisena väriaineena kankaan värjäämiseen ja auripigmentum oli Kiinassa keisarien kullankaltainen vallan väri.

Roomalainen Gaius Plinius vanhempi (23–79 jKr.) kertoi arsenikin nimen johtuvan kreikan kielen sanasta arsen (miehekäs, vahva). Arsenikin myrkyllisyys tunnettiin yleisesti ainakin myöhäisantiikin aikana. Historioitsija Strabon (n. 60 eKr.– n. 20 jKr.) kertoi, että eräällä Etu-Aasian (nyk. Turkin) Paflagoniassa olevalla arsenikkikaivoksella (sandarakhourgion) maalohkareista lähtevä haju teki ilman kuolettavaksi, minkä vuoksi sinne rikollisina orjuuteen tuomitut kuolivat ennen aikojaan. Jo Dioskorides Pedanios (n. 40–n. 90 jKr.) kuvasi arseenivalmisteiden aiheuttamina myrkytysoireina mm. kasvojen ja käsien turvottumista.

Aulus Cornelius Celsus (n. 25 eKr.–n. 50 jKr.) luokitteli punaisen arsenikin ulostaviin ja keltaisen syövyttäviin aineisiin. Claudios Galenoksen (129–n. 200) muokkaaman humoraalipatologisen opin mukaan arsenikki oli lämmintä ja kuivaa neljännessä asteessa. Myrkyllisyydestään huolimatta keltaista arsenikkia suositeltiin käytettäväksi myös sisäisesti, joskin Dioskorides ja useat muut lääkärit vain siten, että heti sen perään otetaan vastamyrkkynä teriakkia.

Keltaisen arsenikin ulkonaisen käytön aiheita olivat mm. karvojen poisto salvan avulla iholta siten, etteivät ne kasva uudelleen, syyhytauti, lepran aiheuttamat iholäiskät sekä kynnen poisto sormesta tai varpaasta öljyyn sekoitettuna laastarina. Punaista arsenikkia käytettiin pihkan kanssa rosokynsien poistamiseen, öljyyn sekoitettuna satiaisten hävittämiseen sekä ihraan sekoitettuna kasvaimien ja syylien poistoon. Ruusuveden kanssa se sopi sierainten ja suun haavoihin, ja siman kanssa niille, joilla oli paljon räkää. Vanhaa yskää vastaan sitä poltettiin pihkan kanssa ja savua vedettiin piipun avulla suuhun. Punainen arsenikki auttoi myös (käheään) ääneen, jos sitä nuoleskeli hunajan kanssa. Ne joilla oli raskas hengitys, voivat käyttää sitä juomana pihkan kanssa.

Antiikin Kreikan humoraalioppi ja Galenoksen siitä muokkaama temperamenttioppi olivat lääkityksen ohjeena koko keskiajan, osittain uudelle ajalle aina 1800-luvulle saakka. Kemiallisten lääkkeiden osuus sairauksien hoidossa kasvoi, mutta niidenkin käyttö perustui yhä spekulaatioihin ja hajanaisiin kokemuksiin. Aivan ilmeisesti arsenikkiyhdisteiden käyttö jäi vähitellen taka-alalle ja niitä käytettiin lähinnä vain kasvaimien hoidossa ulkonaisesti.

Ainakin keskiajan lopulla valkoista arsenikkia eli arseenitrioksidia on käytetty sekä kuolemaantuomittujen myrkyttämiseen että salamurhien toteuttamiseen. Viime mainittuun tarkoitukseen se soveltui mauttomuutensa vuoksi. Italialainen Pietro Andrea Mattioli (1501–1577) kertoi vuonna 1570, että eräälle kuolemaantuomitulle annettiin kokeeksi arsenikkia. Hän alkoi ensin vapista, turposi kasvoistaan ja sai kaatumatautia muistuttavia kohtauksia. Kun hänelle sitten annettiin myrkkyjä vastaan tarkoitettua pulveria, ilmeisesti teriakkia, hän oksensi arsenikin pois. Palkkiona kokeeseen osallistumisesta mies sai säilyttää henkensä.

Epäorgaaniset arseenivalmisteet uudella ajalla

Uudella ajalla säilyi vanhoista arseeniyhdisteistä lääkekäytössä vain arseenitrioksidi eli (valkoinen) arsenikki. Sen lisäksi tuli käyttöön joitakin uusia epäorgaanisia arseeniyhdisteitä, kuten arseenihapon natrium- ja kaliumsuoloja.

Thomas Fowler (1736–1801) kehitti vuonna 1786 nimellään tunnetun liuoksen (Solutio arsenicalis Fowleri eli Liquor kalii arsenitis), jonka voimakkuus vastasi noin 1 %:n arsenikkipitoisuutta. Liuoksen valmistuksessa oli käytetty arseenitrioksidia eli arsenikkia, kaliumkarbonaattia ja lavendelispriitä, joten se voitiin tunnistaa viime mainitun hajun perusteella. Lääkettä otettiin 2–3:sti päivässä, aluksi 3 tippaa kerrallaan, ja annosta lisättiin vähitellen 15 tippaan kertaa kohden. Yksi tippa vastasi noin 0,3 mg arsenikkia, 32 tippaa noin 10 mg. Tippojen sijasta voitiin käyttää arsenikkipitoisia pillereitä, Pilulae Asiaticae eli Pilulae arseni trioxidi, jotka sisälsivät pilleriä kohden 1 mg:n arsenikkia. Myös näitä pillereitä käytettiin usein nousevin annoksin.

Arsenikkia kohtaan kehittyi lisääntyvää sietokykyä suun kautta käytettynä, jos annoksia lisättiin vähitellen. Silloin ihminen saattoi ottaa ilman myrkytysoireita arsenikkia määrinä, jotka ylittivät kuolettavan annoksen jopa kymmenkertaisesti. Jo myrkyttämistä pelänneiden renessanssiruhtinaiden väitetään olleen tietoisia asiasta. Suurta kuuluisuutta saivat osakseen Steiermarkin ja Tirolin alueiden arsenikin syöjät, jotka olivat lapsesta pitäen käyttäneet säännöllisesti pieniä määriä arsenikkia parantaakseen ruokahaluaan, yleiskuntoaan, voimaansa ja suorituskykyään. Lopuksi he voivat ottaa arsenikkia jopa 400 mg:n kerta-annoksina, kun farmakopean enimmäisannos oli 5 mg.

Eräät asiantuntijat olivat 1800-luvun alkupuolella sitä mieltä, että arsenikkia ei pitäisi myrkyllisyytensä vuoksi käyttää lainkaan lääkkeenä. Siitä huolimatta sillä hoidettiin varsin monenlaisia oireita ja tauteja. Tärkeimmät niistä olivat yleinen heikkous ja siihen liittyvät ruoansulatuksen ja verenkierron häiriöt, melankolia, epilepsia ja kouristelutaipumus, eräät ihosairaudet, syöpäkasvaimet, vesikauhu eli rabies, malaria ja pilkkukuume.

Arsenikkilääkityksen aiheina pidettiin 1800-luvun puolivälin jälkeen edelleen erilaisia henkisiä ja ruumiillisia väsymystiloja. Käytetyissä liuoksissa ja pillereissä oli usein muina aineina strykniiniä, kiniiniä, rautaa ja kalsiumfosfaattia. Ihotaudeista hoidettiin arseenivalmisteilla erityisesti psoriaasia, punajäkälää ja kroonista ekseemaa. Se oli yleinen lääkitys myös monissa anemioissa, mm. pernisiöösissä anemiassa aina 1920-luvun lopulle saakka. Lissauer sai vuonna 1865 hyviä tuloksia myeloisen leukemian hoidossa, ja Forknerin keksittyä hoidon uudelleen vuonna 1931, sitä käytettiin 1950-luvun alkuun saakka. Muita lääkityksen aiheita olivat vielä 1930-luvulla vaikea malaria ja malarian ehkäisy sekä alkava keuhkotuberkuloosi. Lisäksi arsenikkia käytettiin eräissä sairauksissa, joihin ei ollut mitään tehoavaa lääkettä, kuten vaikeat hermosäryt, Hodgkinin tauti, nivelreuma, chorea (tanssitauti), keuhkoastma ja heinänuha. Ulkonaisesti arseenivalmisteita käytettiin mm. lupus vulgariksen (ihotuberkuloosin) ja ihosyövän hoidossa. Hammaslääkärit käyttivät arsenikkia hampaan juurihermon kuolettamiseen. (Katso lisäystä kirjoituksen lopussa.)

Dimetyyliarsiinin eli kakodyylin natriumsuolaa käytettiin toisinaan arseenin antamiseen injektioina suoraan sarkoomiin tai muihin kasvaimiin. Antamalla sitä ruiskeina ihon alle voitiin korvata suun kautta käytettävät arseenivalmisteet, mutta mitään selviä etuja siitä ei ollut.

Englantilainen James Braid (1795–1860) kokeili natriumarsenaattia vuonna 1858 trypanosoman aiheuttaman afrikkalaisen unitaudin hoitamisessa, samoin kuin tutkimusmatkailijana tunnettu David Livingstone (1813–1873). Vaihtoehtona oli Fowlerin kaliumarsenaattiliuos, jota käytettiin hoitona myös vaikeassa malariassa ja malarian ehkäisyssä.

Kemiallisen teollisuuden kehittyessä arseenipitoisia aineita alettiin käyttää myös mm. kasvitautien ja tuhoeläinten torjuntaan sekä väriaineiden valmistamiseen. Esim. viininviljelijät ruiskuttivat vuosisatojen ajan rypäleitä homeen estämiseksi Scheelen vihreän eli kupariarsenaatin ja kalkin seoksella. Metzissä toiminut apteekkari Bécœr alkoi käyttää arsenikkia vuonna 1750 säilytysaineena eläinten täyttämisessä. Näistä vapautuneiden arseenipitoisten aineiden tiedetään aiheuttaneen myrkytysoireita museoiden henkilökuntaan kuuluville. Arsenikkia käytettiin myös rotanmyrkkynä sekä kärpäsmyrkkynä lisäämällä sitä syötteihin. Arseenista tuli vähitellen merkittävä ympäristömyrkky, jolle altistui paljon teollisuudessa ja työssä sen kanssa kosketuksiin joutuneita ihmisiä. Teollisuuden ympäristöönsä levittämät arseenipitoiset savukaasut aiheuttivat myrkytysoireita myös lähialueiden karjalle, villieläimille ja mehiläisille.

Vaaroja aiheutui myös kodin piirissä arseenipitoisista väriaineista, joita olivat kupariarsenaatti eli Scheelen vihreä tai espanjanvihreä, ja kupariasetoarsenaatti eli Schweinfurter Grün tai kasselinvihreä tai pariisinvihreä tai keisarinvihreä. Nämä kuparin arseenisuolat olivat erittäin myrkyllisiä ja niistä johtuu mm. sana myrkynvihreä. Myrkyllisyydestä huolimatta niitä käytettiin voimakkaan värinsä vuoksi mm. tapettien painamisessa, olkien värjäämisessä sekä maaleissa. Olkihatuista ja erityisesti tapeteista vapautunut arseeni aiheutti usein myrkytysoireita. Gosio totesi vuonna 1893, että kosteissa huoneissa tapettiliisterissä pesinyt homesieni Penicillium brevicaule hajotti arseenipitoista väriä, jolloin huoneilmaan haihtui arseeniyhdisteitä AsH3 ja AsH(C2H5)2.

Saksan Preussissa Scheelen vihreän käyttö väriaineena kiellettiin jo vuonna 1815. Suomessa lääkintätoimen pääjohtaja Carl Daniel von Haartman (1792–1877) ilmoitti senaatille vuonna 1841, että seinäpapereiden värjäämiseen käytetyt väri sisälsivät arsenikkia, joka saattoi olla vaaraksi huoneissa asuville. Vuonna 1868 annettiin asetusehdotusta varten lausunto, jonka mukaan mm. arsenikkipitoisia värejä sisältävien seinäpaperien, kierrekaihtimien, kankaiden ja leikkikalujen tuonti, valmistus ja myynti oli kiellettävä. Myrkyllisten aineiden käyttöä koskeva kielto annettiin Suomessa kuitenkin vasta vuoden 1888 asetuksessa "Myrkkyjen kaupitsemisesta sekä mitä muutoin on otettava huomioon koskien myrkyllisiä aineita ja tavaroita".

Orgaaniset arseenivalmisteet uudella ajalla

Arseeniyhdisteillä, jotka tunnettiin tehokkaina myrkkyinä ja väriaineiden rakenneosina, oli tärkeä osuus kemoterapian kehityksessä. James Braidin ja David Livingstonen rohkaisevat kokeilut 1800-luvun puolivälin jälkeen afrikkalaisen unitaudin hoitamiseksi natriumarsenaatilla johtivat myöhemmin lisätutkimuksiin. Ranskalainen Béchamp oli valmistanut vuonna 1863 atoksyylia kuumentamalla aniliinia natriumarsenaatin kanssa, mutta vasta vuonna 1902 Charles-Louis-Alphonse Laveran (1845–1922) ja Mesnil havaitsivat, että atoksyyli hävitti nagana-trypanosomat rottien, hiirien ja koirien verestä. W. Thomas totesi vuonna 1904, että atoksyyli oli myös vähemmän myrkyllistä kuin usein käytetty kaliumarsenaattiliuos. Myös Robert Koch tutki unitautia Afrikassa vuonna 1906 ja havaitsi, että atoksyyli tehosi tautiin samalla tavoin kuin kiniini malariaan.

Kun Fritz Schaudinn (1871–1906) ja Erich Hoffmann (1868–1959) olivat löytäneet vuonna 1905 kuppatautia aiheuttavan spirokeetan (Treponema pallidum), ryhtyi Paul Ehrlich (1854–1915) etsimään lääkettä sitä vastaan. Paul Uhlenhuth (1870–1957) oli työtovereineen havainnut vuonna 1907, että atoksyyli tehosi koe-eläimillä myös kuppatautiin sekä erään toisen spirokeetan (Borrelia recurrentis) aiheuttamaan toisintokuumeeseen. Sen vuoksi Ehrlich suuntasi tarmonsa erityisesti arseeniyhdisteisiin.

Ehrlich ja Bertheim selvittivät vuonna 1907 atoksyylin rakenteen ja totesivat, että se oli para-amino-fenyyli-arsonihappo. Lääkeaine ei kuitenkaan pystynyt parantamaan suuria eläimiä eikä ihmisiä, minkä lisäksi Franke, Röhl ja Browning havaitsivat samoin vuonna 1907, että lääkitys menetti hiirilläkin usein nopeasti tehonsa, taudinaiheuttajan muuttuessa vastustuskykyiseksi sitä kohtaan. Tämä olikin ensimmäinen kerta, jolloin taudinaiheuttajan lääkeresistenssi havaittiin. Töittensä yhteydessä Ehrlich kehitti atoksyylistä vuonna 1909 arseno-fenyyli-glysiinin, jolla saatiin parempia tuloksia trypanosoma -tautien hoidossa. Jacobsin ja Heidelbergerin vuonna 1919 valmistama arseeniyhdiste fenyyli-glysiini-para-amido-arseeni eli Tryparsamid® osoittautui parhaaksi lääkkeeksi eläinten ja ihmisten trypanosomiaasin loppuvaiheessa. Neljännes trypanosoma -lajeista oli kuitenkin vastustuskykyinen myös tätä lääkettä kohtaan, ja sitä paitsi lääke aiheutti usein näköhermon vaurioita. Sveitsiläinen lääkäri ja kemisti Friedheim kehitti jälleen vaarattomamman arseenivalmisteen nimeltään melarsoprol. Arseenittomia trypanosomiaasin lääkkeitä saatiin kehitetyksi 1920-luvun alusta lähtien.

Ehrlichin suurena haaveena oli kehittää mikrobitautien hoitoon kemiallisia "taika-ammuksia", jotka elimistöön annettuina osuisivat suoraan taudinaiheuttajiin, aiheuttamatta haittaa tautia sairastavalle ihmiselle. Kuppataudin lääkkeen löytämiseksi Ehrlich tutki työtoveriensa kanssa satoja kemiallisia yhdisteitä. Hänen onnistuikin yhdessä japanilaisen Shatshiro Hatan (1873–1938) kanssa kehittää vuonna 1907 kuppataudin lääkkeeksi arsfenamiini (Salvarsan®, myös Diarsenol®), joka oli myös arseenin johdannainen. Se patentoitiin samana vuonna, mutta se otettiin käyttöön vasta vuonna 1909 tehokkuuden varmistamisen jälkeen. Aineen käyttöön liittyi hankaluuksia, sillä se oli liuotettava juuri ennen laskimoon antamista. Ehrlichin vuonna 1911 arsfenamiinista kehittämä neoarsfenamiini (Neo-Salvarsan®, myös Neo-Diarsenol®) voitiin sen sijaan säilyttää ampulleissa valmiina liuoksena. Neoarsfenamiini olikin kuppataudin ensisijainen lääke aina 1950-luvun alkuun saakka, jolloin penisilliini syrjäytti sen. Arsfenamiini ja neoarsfenamiini saavuttivat legendaarisen aseman mikrobilääkityksen historiassa. Niistä kehitettiin myös lihakseen annettavia muotoja, kuten Myo-Salvarsan® ja Solu-Salvarsan®. Arsfenamiinin vaikuttavaksi osaksi todettiin yhdiste nimeltään arsfenoxyd (kauppaniminä Mafarsen®, Trepopal®), jota käytettiin arsfenamiinin sijasta varsinkin Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Raiziss’in ja muiden vuonna 1934 kehittämä valmiste aldarson tehosi suoneen annettuna keskushermoston kuppatautiin paremmin kuin neoarsfenamiini.

Neoarsfenamiinilla saatiin kuppataudin lisäksi tuloksia myös frambesian, toisintokuumeen ja Plaut-Vincentin angiinan hoidossa. Sen lisäksi lääkettä kokeiltiin unitautiin (trypanosomiasis), malariaan, paiseruttoon, keuhkogangreenaan sekä stafylokokin aiheuttamaan keuhkokuumeeseen. Vanhaa perua olivat yritykset hoitaa sen avulla choreaa (tanssitauti) ja anemioita.

Ranskalaiset Fourneau, Tréfouel ja Levaditi kehittivät vuosina 1921–1925 acetarsonin, (kauppaniminä Stovarsol® ja Spirocid®), joka tehosi useihin spirokeettoihin ja soveltui mm. frambesian hoitoon. Lisäksi sitä voitiin käyttää hoitona amebadysenteriassa ja emättimen trichomonasinfektiossa. Ehrlich syntetisoi myös carbarson -nimisen yhdisteen, jonka Reed, Anderson, David ja Leake ottivat vuonna 1932 amebadysenterian hoitoon. Edellä jo mainittu aldarson oli myös tehokas paikallinen emättimen trichomonaslääke.

Arseenimyrkytys

Arseenivalmisteiden käytön yhteydessä selvisivät vähitellen myös arsenikin sivuvaikutukset ja myrkytysoireet. Seuraavassa lyhyt katsaus niihin. Arseenimyrkytys voidaan tarkastelua varten jakaa äkilliseen ja pitkäaikaiseen, joskin raja niiden välillä voi olla liukuva.

Äkillinen arseenimyrkytys voi syntyä tarkoituksella itsemurhan tai murhan yrityksessä tai aiheuttamisessa, tai vahingossa arseeniyhdisteitä syödessään tai muuten niiden kanssa tekemisiin joutuessaan. Äkillisen myrkytyksen oireita ovat ankarat vatsakivut, voimakkaat oksennukset ja runsas ripuli. Lisäksi esiintyy huimausta, päänsärkyä, kouristuksia, sekavuutta ja lopuksi keskushermoston lamaantuminen. Kuolema seuraa yleensä toisena tai kolmantena päivänä myrkyn saamisesta. Oireet syntyvät arseenin estäessä kudosten entsyymitoimintoja.

Krooninen arseenimyrkytys syntyy ympäristön tai työolojen seurauksena tai pitkäaikaisen liian runsaan lääkityksen seurauksena. Tyypilliset oireet ovat pitkäaikainen ripuli, ihon sarveutuminen (hyperkeratoosi) sekä ruskeaksi värjäytyminen (melanodermia). Muita oireita ovat punoitus ja turvotus silmien sidekalvoissa, nuha, keuhkokatarri, suutulehdus, lihasheikkoutta ja tuntohäiriöitä aiheuttavat hermotulehdukset, näön heikkeneminen, maksavauriot ja luuydinvauriot.

Myrkytyksen oikeuslääketieteellinen varmistaminen tuli mahdolliseksi vasta kemian kehityttyä riittävästi. Brittiläinen kemisti James Marsh (1790–1846) julkaisi vuonna 1836, neljän vuoden työskentelyn tuloksena, menetelmän ja laitteiston pientenkin arseenimäärien osoittamiseksi kudoksista. Reinschin koe oli yksinkertaisempi, mutta ei niin herkkä. Tutkimusmahdollisuuksien parannuttua arseenivalmisteiden käyttö murhakeinona väheni huomattavasti. Myöhemmin on kehitetty uusia ja herkempiä menetelmiä. Arseenia varastoituu elimistössä mm. ihoon, kynsiin ja hiuksiin, joista kahta viime mainittua voidaan käyttää arseenin toteamiseen kauan aikaa myrkyn saamisen jälkeen sekä elävillä että vainajilla. Vakavasta arseenimyrkytyksestä toipuneille ilmaantui kynsiin 1 mm:n levyinen vaalea poikkiraita, ns. Mees’in raita, joka siirtyi kynsien kasvaessa tyvestä kärkeen päin.

Lisäys helmikuussa 2006: Kiinalaiset tiedemiehet ovat todenneet hiljattain, että arseenitrioksidi (ATO) eli arsenikki on tehokkain yksittäinen lääke akuutin promyelosyyttileukemian (APL) hoidossa. (Lähde: Remes, K.: Sisätaudit/Hematologia. Duodecim (2006); 122: 407.)

Katso myös kirjoitusta Keskiajan myrkyistä ja vastamyrkyistä.

Kirjoitus on valmistunut huhtikuussa 2003. Kuparin arseenipitoisia väriaineita koskevaa kappaletta on selvennetty ja tarkistettu marraskuussa 2006.

Kirjallisuutta:

Bergmark, M.: Lust och lidande, Läkeörter, giftdroger och kärleksdrycker. Natur och kultur, Stockholm. Fjärde utökade och aktualiserade upplagan, Stockholm 1966.

Brummer, P.: Lääketieteen historiaa tarinoina. Lääketehdas Leiras, Turku. Helsinki 1983.

Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

[The] Encyclopædia Britannica. Eleventh Edition. Vol. 1–28. New York 1910–1911.

Forsius, S. A. F.: Minerographia, Thet är Mineralers/ åthskillighe Jordeslags/ Metallers eller Malmars och Edle Steenars Beskrifwelse. I Stockholm/ hoos Ignatium Meurer/ Åhr 1643.

Mann, J.: Murha, taikuus ja lääkintä. Lääkeaineiden historiaa. Art House. Helsinki 2002.

Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleidung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte, verbesserte Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin–München 1949.

Møller, K. O.: Farmakologi. Det teoretiske grundlag for rationel farmakoterapi. 3. Udgave. Nyt Nordisk Forlag Arnold Busk. Kjøbenhavn 1946.

[The] New Encyclopædia Britannica. 15 th Edition. Vol. 1–29. Reprinted 1990.

Renander, A.: Aretaios, De akuta och kroniska sjukdomarnas symptomatologi och behandling. Oversättning från grekiskan med biografi, grekisk medicin på Aretaios' tid, materia medica oc kommentarer, Almqvist & Wiksell, Stockholm, Uppsala 1959.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993].

Suomen Farmakopea, Kuudes painos. Pharmacopoea Fennica, Editio sexta. Helsinki 1937.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON