Arno Forsius

Alustus Kyminlaakson Lääkäriseuran kokouksessa 16.9.1975.

Mistä meitä arvostellaan?

Kun muistelen elämääni,
totean, että
potilaalle sanottu asia
olisi usein pitänyt sanoa
toisin sanoin
ja monet sanat
toisin äänenpainoin
ja jotkut sanat jättää sanomatta.
(Kirjoittajan runosta vuodelta 1970)

Sairaalat ja muut terveydenhuollon laitokset ovat kokemuksen mukaan varsin alttiita moitteille. Suhteita tiedotusvälineisiin on arvosteltu moneen otteeseen. Tiedotusvälineiden halu ja tarve saada tietoja yksityisistä henkilöistä ovat tavallisesti ristiriidassa vaitioloon liittyvien periaatteiden kanssa. Suuri osa julkisesti ja yksityisesti esitetystä tyytymättömyydestä kohdistuu henkilökunnan ja potilaiden tai heidän omaistensa välisten ihmissuhteiden ja tiedonvälityksen vaikeuksiin.

Virheet ovat luultavasti harvinaisempia kuin muualla inhimillisen kanssakäymisen yhteydessä. Terveydestään ja ehkä elämästäänkin kamppailevan potilaan ja hänen huolestuneiden omaistensa kokemuksina ne tuntuvat kuitenkin tavallista tylymmiltä. Huomattava osa vaikeuksista olisi vältettävissä, jos asiaan kiinnitettäisiin riittävästi huomiota. Näin voitaisiin myös parantaa terveydenhuollon ja julkisuuden suhteita, mikä koituisi ehdottomasti kaikkien parhaaksi.

Toisaalta saattavat valitukset olla myös aiheettomia. Jopa virallisiakin kanteluja on tehty kostoksi, kun valittaja ei ole saanut täytetyksi toivomuksiaan tai vaatimuksiaan, joita on pidettävä asiattomina tai kohtuuttomina. Silloinkin on tarpeellista ja hyödyllistä perehtyä kanteluun johtaneisiin tapahtumiin. On muistettava, että psyykkinen poikkeavuus asettaa inhimillisen vuorovaikutuksen onnistumiselle tavallista suurempia vaatimuksia. Myös sielullisesti häiriintyneiden palveleminen kuuluu kuitenkin olennaisena osana kaikkien terveydenhuollon alojen tehtäviin.

Kitkaa aiheuttavia tekijöitä

Terveydenhuollon toiminnassa on eräitä hankaluuksia, jotka heikentävät henkilökunnan ja palvelujen käyttäjien yhteisymmärrystä. Esimerkkinä mainittakoon sairaansijojen puute, joka toisaalta haittaa potilaiden sairaalaan pääsyä ja toisaalta kiirehtii heidän poistamistaan sieltä. Lyhyet hoitoajat ovat sinänsä esteenä riittävälle keskinäiselle tutustumiselle. Lisäksi henkilökunnan vajauksesta ja sijaisten riittämättömästä kokemuksesta tai pätevyydestä johtuva kiire ja työpaine estävät usein potilaan persoonallisuuteen ja sen erikoispiirteisiin syventymisen. Terveydenhuollon työntekijät joutuvat valitettavasti toimimaan jatkuvasti eri piirien välisinä puskureina. Lääkäriin kohdistuu paine riittämättömistä sairaansijoista, sairaanhoitajaan lääkärin viipymisestä, apuhoitajaan sairaanhoitajan kiireistä jne. Lisäksi lääkärin asema on olennaisesti muuttunut, sillä hän joutuu nykyään toimimaan usein välimiehenä tai tuomarina potilaan ja eri korvausjärjestelmien välillä.

On todettavissa ajoittain myös palvelualttiuden väsymistä. Potilaiden ja heidän omaistensa asioihin ei osoiteta tarvittavaa kiinnostusta ja ymmärtämystä. Tehtävien suorittamisessa tapahtuu tarpeetonta viivästymistä. Yhä edelleen esiintyy käsityksiä, että potilailla ja heidän omaisillaan on kyllä aikaa odottaa. Joskus vaikuttaa siltä, että terveydenhuollon tarkoitus on hämärtynyt henkilökunnan keskuudessa. Tehtävät koetaan pelkästään välttämättömäksi rasitukseksi, joka on kestettävä palkan saamiseksi.

Potilaiden kohtelu

Potilaat valittavat usein, ettei heihin suhtauduta riittävän kohteliaasti. He tuntevat itseään puhuteltavan epäkunnioittavasti ja komenneltavan kuin sotaväessä. Potilaiden kanssa keskustellessa käytetään helposti ns. alatyyliä ja heitä käsketään esim. 'hengittäkääs nyt' tai 'menkääs tonne' jne. Osastoilla omaiset saattavat kuulla, miten potilaita nimitetään etunimillä tai Sen ja sen 'muoriksi' tai 'ukoksi'. Erityistä tahdikkuutta vaaditaan silloin, kun henkilökohtaisista asioista joudutaan keskustelemaan muiden kuullen esim. kierrolla useamman henkilön potilashuoneessa.

Potilaat tuntevat herkästi, että heitä kohdellaan persoonattomina tapauksina. Eräs naispotilas kuvasikin sairaalaosaston olevan kuin lihakauppa, jossa on täällä keuhkoa, tuolla maksaa, siellä sydäntä ja tuolla taas munuaista. Melko tyypillinen valitus on, ettei henkilökunta ota potilaan asiaa omakseen, vaan jättäytyy ikään kuin ulkopuoliseksi. Vaikka terveydenhuollonkaan piirissä ei voida kokonaan välttyä ns. leipääntymiseltä, ei potilaaseen suhtautuminen saisi muodostua välinpitämättömäksi. On selvää, ettei henkilökunta oman mielenterveytensä säilyttämiseksi voi ryhtyä kantamaan potilaan huolia. Hänelle olisi kuitenkin pystyttävä osoittamaan riittävästi myötätuntoa hyvään hoitosuhteeseen tarvittavan luottamuksen saavuttamiseksi.

Vaivat ja sairaudet ovat potilaalle omakohtaisia ja ainutkertaisia. Häntä ei kiinnosta se, että jollakin toisella potilaalla tai ehkä lääkärillä on ollut aivan samanlaisia tai paljon pahempia vaivoja. Potilaan on voitava tuntea itsensä ja sairautensa hoitotapahtuman pääasiaksi. Potilaskeskeisyydellä voidaan vahvistaa sairaan minä tunnetta, millä on etenkin psyykkisistä häiriöistä kärsiville usein tärkeä merkitys. Sairaalassa tulisi kierroilla keskustella erityisesti potilaiden kanssa. Varsin yleisesti he nimittäin tuntevat jäävänsä sivuseikaksi, kun lääkäri puhuu hiljaa mumisten muiden lääkäreiden tai sairaanhoitajien kanssa. Yksi tapa osoittaa huomaavaisuutta on kädestä tervehtiminen, johon ei sairaalassa kuitenkaan aina ole mahdollisuuksia hygieenisistä syistä.

Omaisten osuus

Sairaalassa muodostuvat omaisten tiedustelut joskus melkoiseksi rasitukseksi, elleivät nämä pysty järjestämään tietojen välittämistä toisilleen. Vaikka omaisten kysymykset ehkä vaikuttavatkin henkilökunnasta turhan aikaisilta, saattaa niillä olla heidän mielenrauhansa kannalta tärkeä merkitys. Sen vuoksi niihinkin on pyrittävä vastaamaan asiallisesti ja ystävällisesti.

Omaiset eivät aina ymmärrä vaitiolovelvollisuuden sitoman henkilökunnan niukkasanaisuutta silloin, kun potilaalta ei ole erityisesti pyydetty suostumusta tietojen antamiseen. Tämä koskee yhtäläisesti muita tiedustelijoita, joita saattavat olla tuttavat, naapurit tai työnantaja. Vaikeudet korostuvat puhelimitse asioitaessa, jolloin kyselijän henkilöllisyyden varmistaminen on hankalaa. Oman ongelmansa muodostavat aviopuolisot, lapset, vanhemmat ja ystävät, jotka ottavat salaa yhteyden lääkäriin kertoakseen potilaan sairauteen liittyviä asioita tai tehdäkseen ehdotuksia elämäntapoja koskevien ohjeiden suhteen. Tällöin lääkärin on toimittava tilanteen mukaan potilaan parhaaksi.

Osastolla omaiset saattavat ihmetellä henkilökunnalle, ettei potilaan valituksiin ole otettu kantaa. Mahdollisesti potilas onkin kertonut vaikeuksistaan ja ongelmistaan vain omaisilleen, ilmaisematta niitä jostakin syystä henkilökunnalle. Ristiriitoja voi aiheutua myös siitä, että omaiset ymmärtävät potilaan kertomuksen toisella tavalla kuin henkilökunta. Omaiset eivät myöskään aina ole selvillä potilaan ja hänen huonetoveriensa mahdollisesta muistamattomuudesta ja sekavuudesta. He saavat näiltä ehkä virheellisiä tietoja osaston tapahtumista, eikä väärinkäsitysten oikaiseminen suinkaan ole aina helppoa. Joskus omaiset lupaavat potilaalle ottaa hänet kotiin, mutta ilmoittavat henkilökunnalle kotihoidon olevan mahdotonta. Ristiin puhumiselta voidaan välttyä ainakin järjestämällä kaikkien osapuolten yhteinen tapaaminen.

Omaisten mielestä potilaiden vointia ei toisinaan seurata riittävän kiinteästi tai toimenpiteisiin ei ryhdytä tarpeeksi nopeasti ja tehokkaasti. Erikoinen ilmiö on ns. huonon omantunnon oireyhtymä, jolloin omaiset omia laiminlyöntejään peittääkseen vaativat sairaanhoitolaitokselta mahdottomia suorituksia syytösten tukemana. Omaisten osuus on tavallisesti merkittävä myös silloin, kun esitetään vaatimuksia potilaan siirtämisestä toiseen tai 'parempaan' hoitopaikkaan. Moitteet ja siirtovaatimukset aiheuttavat kokemuksen mukaan usein ristiriitoja lisäävän arvovaltareaktion. Tällöin on muistettava, että tärkeintä on potilaan sairauden mahdollisimman hyvä hoito. Hienotunteisuutta tarvitaan myös silloin, kun omaisia on valmisteltava potilaan kuoleman lähestyessä tai kun heiltä on saatava suostumus vainajan ruumiinavaukseen.

Sairauskertomusten asiallisuus

Sairauskertomukset ovat näihin aikoihin asti olleet lähinnä sairaanhoitolaitosten sisäisiä muistiinpanoja, joiden perusteella on tarvittaessa laadittu potilaalle ja viranomaisille todistuksia, lausuntoja ja selvityksiä. Kun potilaille ja heidän omaisilleen joudutaan nykyään yhä useammin luovuttamaan valokopioita sairauskertomuksista, on niiden merkintöihin ja kieleen aiheellista kiinnittää huomiota. On ilmennyt, että sairauksia koskevat muistiinpanot eivät aina ole virheettömiä. Potilaiden ja omaisten antamat tiedot jäävät usein puutteellisiksi ilmaisun epätarkkuuden, muistin heikkouden tai muun syyn vuoksi. Valitettavasti saadut tapahtumatiedot ovat toisinaan myös tosiasioita salaavia tai tarkoituksellisesti vääristeltyjä.

Periaatteena on kuitenkin pidettävä, että potilaan kertomus on luotettava. Silti ei voida välttyä kaikkeen tiedonvälitykseen liittyvältä väärin ymmärtämisen mahdollisuudelta. Niin lääkärillä kuin potilaallakin on taipumus tulkita asioita oman näkemyksensä mukaisesti. Ammattikoulutuksen saaneelta henkilöltä vaaditaan kuitenkin oikeutetusti suurempaa tarkkuutta. On valitettavaa, jos potilaan antama tieto tulkitaan ennakkoasenteiden vuoksi väärin ja sen tähden joudutaan virheelliseen tilanteen arviointiin.

Potilaille annettavat tiedot

On luonnollista, että potilaalla on oikeus saada haluamansa tiedot sairaudestaan, tutkimuksistaan ja hoidostaan. Lääkärin harkittavaksi jää, mitkä tiedot ovat potilaan kannalta tarpeellisia ja mitkä ehkä aiheuttavat hänessä turhaa huolestumista ja masentumista. Erittäin yleisesti potilaat ovat sitä mieltä, että heidän sairaalassa saamansa selostukset ovat olleet puutteellisia. Nämä mielipiteet eivät tosin ole läheskään aina oikeutettuja. Huomattava osa tiedoista jää menemättä perille mm. potilaan jännittyneisyyden vuoksi. Epäilemättä lääkäreilläkin on vaikeuksia löytää ilmaisuja, jotka soveltuvat parhaiten kullekin potilaalle. Vaikeudet johtuvat osittain ajan puutteesta. Potilaiden ohjaukseen olisi voitava syventyä nykyistä rauhallisemmassa tahdissa. Samalla sen menetelmiin olisi kiinnitettävä entistä enemmän huomiota.

Hillitty käyttäytyminen tavoitteena

Terveydenhuollon ja etenkin sairaalan piirissä edellytetään lähes poikkeuksetta asiallista ja hillittyä käyttäytymistä. Siksi jostakin huoneesta esim. kahvitauolla käytävään kaikuvat remakat keskustelut herättävät lähistöllä kuuntelevissa potilaissa tai omaisissa melkoista hämmästystä. Näin käy sitäkin varmemmin, jos potilaista puhutaan nimiltä mainiten tai käyttäen puhetapaa, jonka tulisi pysyä tiukasti henkilökunnan keskeisenä. Samat seikat pitäisi ottaa huomioon silloin, kun potilaita koskevia asioita toimitetaan kaiuttimilla varustetuin pikapuhelimin työpisteiden välillä. On myös muistettava, että vielä narkoosissa olevaksi tai tajuttomaksi luultu potilas saattaa varsin tarkoin kuulla ja muistaa, mitä hänen ympärillään puhutaan.

Kaikessa toiminnassa potilaiden, omaisten ja työtoverien kanssa tulisi noudattaa ystävällisyyttä ja asiallisuutta. Karkea kielenkäyttö ja tiuskiminen eivät tunnu kenestäkään miellyttäviltä. Riitelyyn osallistuminen potilaiden tai heidän omaistensa kanssa on tappio sekä työntekijälle että koko laitokselle. Epäystävällinen ja tyly käyttäytyminen on aina loukkaavaa. Se vaikeuttaa luottamuksen rakentamista ja lisää halua epäkohdista valittamiseen silloinkin, kun niitä ehkä muuten siedettäisiin.

Ongelmien ratkaiseminen

Kaikkia vaikeuksia ihmisten keskinäisessä käyttäytymisessä ei tietenkään saada koskaan poistetuksi. Siitä huolimatta niiden vähentämiseen on syytä pyrkiä kaikin tavoin. Ongelmien ratkaiseminen edellyttää niiden tunnustamista ja syiden selvittämistä. Jonkin verran korjausta saataisiin työoloja parantamalla. Pääpaino on kuitenkin pantava henkilökunnan käyttäytymisen ohjaukseen. Niiden, joiden luonteessa esiintyy tarpeetonta särmikkyyttä, pitäisi tietenkin kasvattaa itseään. Vaikeutena on kuitenkin se, että juuri he eivät useinkaan näitä puutteitaan huomaa.

Erityistä kantavuutta on esimiesasemassa olevien esiintymistavalla, sillä heidän menettelynsä vahvistaa esimerkillään muun henkilökunnan joko myönteisiä tai kielteisiä käyttäytymismuotoja. Olisi varmaankin hyödyllistä, että lääkärien ja muun sairaanhoitohenkilökunnan peruskoulutuksessa kiinnitettäisiin riittävästi huomiota kaikkiin ihmissuhteisiin liittyviin vaikeuksiin ja niiden ehkäisyyn.

Julkaistu: Suomen Lääkärilehti 1975: 18: 1520–1522. Eräitä kirjoitusvirheitä on korjattu.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON