Arno Forsius

Asetyylisalisyylihappo ja sen aikakausi

Kirjoittajan huomautus: Tämä kirjoitus on laadittu historiallisena katsauksena. Siinä mainitut tutkimukset ja hoitomenetelmät ovat esimerkkejä vallinneesta käytännöstä, eikä niitä saa toteuttaa omaehtoisesti ilman laillistetun ammatinharjoittajan potilaskohtaiseen harkintaan perustuvaa määräystä ja ohjetta.

Kivun lievittäminen on ollut ammoisista ajoista ihmiskunnan tavoitteena. Sattuma ja kokeilut ovat paljastaneet kasveissa aineita, joilla voitiin vähentää tai poistaa kipua. Tällaisia kasveja olivat mm. unikko, intianhamppu, villikaali ja mandragora. Yrttien teho vaihteli kuitenkin arvaamattomasti raaka-aineista ja valmistusmenetelmistä riippuen. Lisäksi lääkkeillä oli haitallisia vaikutuksia psyykeen.

Antiikin Kreikassa Hippokrates (460–377 eKr.) oli todennut pajunkuoresta saatavan rohdoksen lievittävän kipua ja kuumetta. Theophrastos (372–287 eKr.) arvosti myös mesiangervosta saatavia yrttivalmisteita. Kyseiset rohdokset jäivät unohduksiin lääketieteellisissä kirjoituksissa, mutta ne säilyivät kansanlääkkeinä monissa varhaiskulttuureissa eri puolilla maailmaa.

Englantilainen pappi Edward Stone oli 1700-luvun puolivälissä kokeillut pajunkuoresta valmistamaansa lääkettä puoleen sataan kuumepotilasta ja saanut vaikuttavia tuloksia. Hän selosti kokemuksiaan vuonna 1763 Lontoon Royal Societyssä, Ison Britannian silloisessa lääketieteellisessä yhdistyksessä.

Kuumelääkkeenä käytetyn kiniinin saanti oli vaikeutunut Keski-Euroopassa 1800-luvun alussa sotien ja kauppasaartojen seurauksena. Silloin müncheniläinen farmakologi Johann Andreas Buchner (1783–1852) eristi vuonna 1828 pajunkuoresta aineen, jolle hän antoi nimen Salicin. Vuotta myöhemmin ranskalainen Jean-Jacques Leroux (1749–1832) löysi saman aineen, josta italialainen Raffaele Piria (1814–1865) onnistui erottamaan kiteistä salisyylihappoa. Sveitsiläinen apteekkari Pagenstecher puolestaan valmisti vuonna 1835 mesiangervon kukista haihtuvaa öljyä, josta saksalainen kemisti Löwig löysi Spirsäure ("spireahappo") -nimisen aineen. Kemisti Dumasin mukaan se oli sama aine kuin aikaisemmin löydetty salisyylihappo.

Heti 1840-luvun alussa todettiin runsaasti salisyylihappoa "wintergreen"-öljyssä, jota saatiin amerikkalaisen talvikkikasvin (Gaultheria procumbens) lehdistä. Siitä voitiin jo valmistaa teollisesti salisyylihappoa sisältävää lääkettä. Valmiste tuli pian tunnetuksi kipua lievittävänä ja kuumetta alentavana lääkkeenä. Sen annostelu oli epävarmaa epäpuhtauksien vuoksi ja sitäpaitsi raaka-aineen saanti vaikeutui valmistuksen lisääntyessä.

Saksalainen Carl Friedrich Gerhardt (1833–1902) osoitti, että salisyylihappo voidaan pilkkoa kemiallisesti fenoliksi ja karboksyylihapoksi. Hänen maanmiehensä Hermann Kolbe (1818–1884) onnistui syntetisoimaan salisyylihapon vuonna 1859. Kolbe toivoi sen korvaavan fenolin antiseptisenä aineena haavojen hoidossa, mutta sen teho oli liian heikko. Sen sijaan salisyylihappo osoittautui hyväksi reumaattisten kipujen, hermosärkyjen ja päänsäryn hoidossa. Kolben oppilas von Heyden kehitti vuonna 1874 aineen valmistamiseksi teollisen menetelmän, jolla hinta saatiin putoamaan kymmenesosaan. Salomon Stricker (1834–1898) alkoi vuonna 1876 käyttää salisyylihappoa Berliinin Charité -sairaalassa kuumereumapotilailla hämmästyttävällä tuloksella.

Salisyylihappo ja sen natriumsuola olivat siis hyviä särkylääkkeitä, mutta niiden maku oli vastenmielinen ja ne aiheuttivat usein mahavaivoja. Saksalainen Felix Hoffmann (1868–1946), joka työskenteli Friedrich Bayer & Co:n nimellä tunnetussa väritehtaassa, alkoi etsiä korvaavaa ainetta, varsinkin kun hänen reumakipuja sairastava isänsä tarvitsi paremmin siedettävää lääkettä. Hoffmann keksi menetelmän salisyylihapon asetyloimiseksi ja lokakuussa 1897 hän valmisti ensimmäisenä puhdasta ja säilyvää asetyylisalisyylihappoa. Gerhardt, joka oli valmistanut sitä jo vuonna 1852, ei ollut kiinnittänyt aineeseen enempää huomiota sen epäpuhtauden ja huonon säilyvyyden vuoksi.

Hoffman kokeili asetyylisalisyylihappoa Heinrich Dreserin (1860–1924) kanssa ja totesi sen paremmaksi kuin aikaisemmat reumakipuihin käytetyt lääkkeet. Valmisteen maku oli miellyttävämpi eikä se aiheuttanut vatsaoireita edes pitkään käytettynä. Myyntiä varten lääkkeelle oli saatava nimi, joksi valittiin "Aspirin". A tuli sanasta asetyyli ja spirin sanasta Spirsäure, joksi mesiangervosta saatua salisyylihappoa aluksi nimitettiin. Aspirin tuli kauppaan helmikuussa 1899. Samoihin aikoihin myös Julius Wohlgemuth (s. 1874) teki alustavia kliinisiä kokeita asetosalisyylihalpolla, jota Elberfelder Farbenfabrik oli toimittanut hänen käyttöönsä.

Aspirin levisi muutamassa vuodessa yli lähes koko maailman ja sitä alettiin valmistaa teollisesti monissa maissa. Vaikka Aspirin rekisteröitiin maailmanlaajuisesti vuonna 1906, käytetään mm. Yhdysvalloissa, Iso Britanniassa ja Ranskassa asetyylisalisyylihaposta yhä nimeä aspirin. Asetyylisalisyylihappo oli eniten valmistettu ja myyty lääke maailmassa runsaan 50 vuoden ajan ja se on edelleen tärkeä särky- ja kuumelääke, vaikka sen rinnalle on tullut suuri joukko uusia valmisteita.

Asetyylisalisyylihappo ei ole aivan niin vaaraton aine kuin alussa kuviteltiin. Se voi aiheuttaa varsinkin yliherkkysreaktioita, mahalaukun limakalvovaurioita ja mahasuolikanavan verenvuotoja. Mahalaukun oireita on pyritty estämään kehittämällä liukoisia tai vasta suolessa vapautuvia lääkemuotoja.

Asetyylisalisyylihapon kipua lievittävä ominaisuus ilmenee osittain keskushermoston välityksellä. Sillä on myös kudoksien tulehdusreaktioita ja kipuärsytystä vähentävä vaikutus, jonka mekanismeja on selitetty tieteen edistyessä monin tavoin. Nykyisen käsityksen mukaan kudosvaikutus perustuu pääasiallisesti prostaglandiinien synteesin estämiseen kudoksissa. Kuume- ja särkylääkkeenä asetyylisalisyylihappoa käytetään aikuisilla 0,5–1 g suun kautta tarvittaessa tai 2–3:sti päivässä.

Asetyylisalisyylihapon todettiin vuonna 1954 estävän verihiutaleiden takertumista, vähentävän verihyytymän muodostumisalttiutta ja pidentävän vuotoaikaa. Havaintojen varmistuessa kliinikot alkoivat 1970-luvun alussa käyttää asetyylisalisyylihappoa tromboembolisten sairauksien hoidossa ja ehkäisyssä. Myöhemmin sen käyttö on vakiintunut erityisesti aivovaltimoiden ja sepelvaltimoiden ahtautumiseen liittyvien tromboosien ja niiden uusiutumisen ehkäisemiseen. Tässä tarkoituksessa asetyylisalisyylihapon päiväannos on 100–300 mg päivässä eli noin 1/10 osa särkylääkkeenä käytetystä annoksesta.

Vuodesta 2000 alkaen on saatu näyttöä siitä, että asetyylisalisyylihapolla on myös toksemiaa eli raskausmyrkytystä ehkäisevä vaikutus. Tämän käyttöaiheen tutkimukset ovat edelleen käynnissä. Siinä on otettava huomioon myös asetyylisalisyylihapon mahdollisesti aiheuttamat haitat raskaana olevalla naisella verenvuotoherkkyyden lisääjänä ja sikiöllä kehityshäiriöiden aiheuttajana. Käytetyt lääkeannokset ovat kuitenkin pieniä ja haittavaikutusten vaara vähäinen.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1997: 22–23: 2587 (Satavuotias asetyylisalisyylihappo). Tarkistettu ja lisätty jolukuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Aspirin – an never-ending story; Nature was the sponsor; When heart and brain are affected. Research, The Bayer scientific magazine. Sixth Edition. 1992. Pp.4–27.

Aspirin, the medicine of the century. Facts, figures and future. Edited by Dr. med. R. Alstaedter, Cologne. Printed in Spain 1985.

Krantz, J. D.: Historical Medical Classics Involving New Drugs. The Williams & Wilkins Company, Baltimore. Baltimore 1974.

Silverman, M.: Ihmeitä pullossa. Kertomus kymmenestä ihmeitätekevästä lääkeaineesta ja eräistä lahjakkaista miehistä, jotka tieten tai tietämättään keksivät ne. K. J. Gummerus Osakeyhtiö. Jyväskylä 1944.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON