Arno Forsius

Australian alkuasukkaiden lääkintätavoista

Australian mantereen ruskeaihoiset alkuasukkaat, aborigiinit (tai aboriginaalit), elivät 1700-luvun lopulla yhä kivikautta vastaavissa oloissa. Silloin alkuasukkaita oli noin 300 000, mutta nykyään heitä on enää noin 100 000. Suurin osa heistä on omaksunut eri tavoin siirtolaisten tuoman kulttuuriin. Silti noin 7500 alkuasukasta elää yhä suojelualueilla ikivanhoja perinteitä noudattaen.

James Cookin tutkimusretkellä Uuteen Seelantiin ja Australiaan vuosina 1768—1771 "Endeavour" -laivalla oli mukana suomalainen lääkäri Herman Diedrich Spöring (1733—1771). Hän oli Turun akatemian lääketieteen professorin Herman Diedrich Spöringin (1701—1747) poika, joka oli opiskellut lääketiedettä Turun akatemiassa ja Upsalan yliopistossa. Spöring nuorempi oli matkalla kasvi- ja eläintieteen asiantuntijana. Hän toimi myös piirtäjänä retkikunnan toisen taiteilijan kuoltua jo alkumatkasta. Spöring menehtyi paluumatkalla johonkin tautiin Intian valtamerellä.

Alkuasukkaat viettivät liikkuvaa elämää, miehet metsästäen ja kalastaen, naiset kasviravintoa etsien ja kotitaloudesta huolehtien. Metsästysaseet ja työkalut oli valmistettu puusta, kivestä tai luusta. Asukkaat kulkivat yleensä alastomina, joskus heillä oli pieni ruohotupsu sukuelimien edessä tai he peittelivät niitä käsillään. Naiset synnyttivät kyykkyasennossa ja synnytyksiä pidettiin helppoina. Vastasyntynyt kuivattiin tuhkassa ja pantiin kaarnakehtoon. Äiti kantoi lasta olkapäillään tai selässään. Se vierotettiin 2—3 vuotiaana, nuorin ehkä vasta 5—6 vuotiaana.

Alkuasukkaiden arvellaan olleen hyvinkin terveitä, mutta käsitys voi johtua tietojen puutteellisuudesta. Heidän hampaansa olivat kertomusten mukaan yleensä hyvät, iän myötä tosin voimakkaasti kuluneet kovasta ja karkeasta ravinnosta johtuen. Siirtolaisten mukana Australiaan tulivat monet tartuntataudit, isorokko, vesirokko, tuhkarokko, sikotauti, tuberkuloosi, kuppatauti ja tippuri, jotka aiheuttivat heimojen keskuudessa suurta tuhoa.

Alkuasukkaat ovat tunteneet suuren joukon rohdoskaveja, joita on käytetty hoitona joko suun kautta tai paikallisesti. Eräitä rohtoja on käytetty vahvistavina ja virkistävinä lääkkeinä ja muutamia myös ehkäisemään raskautta. Kasveista on aiheellista mainita erityisesti koisokasveihin kuuluva pituri, Duboisia hopwoodii. Se on pensas tai pieni puu, jonka lehtiä ja versoja pureskeltiin kuivattuina, toisinaan tuhkaan sekoitettuina. Kasvin osat sisältävät runsaasti nikotiinia ja nor-nikotiinia, minkä vuoksi se oli suosittu huumaus- ja virkistysaine. Alkuasukkaat osasivat järjestää kenguruita, emuja ja papukaijoja varten juomakoloja, joissa oli pituripitoista vettä. Sitä juotuaan eläimet olivat rohdoksen vaikutuksesta helpommin pyydystettävissä.

Heimolla oli yleensä poppamies tai parantaja, jota tarvittiin silloin, kun tauti ei parantunut itsekseen tai rohtojen avulla. Kuolemaa pidettiin noituudesta johtuvana, ellei kyseessä ollut lapsi, vanhus tai aseista vammautunut. Ainoastaan poppamies saattoi poistaa pahan sairaasta sekä palauttaa häneen uskon ja halun elämään. Jos hän epäonnistui parantamisessa, syynä oli liian myöhäinen kutsu, liian voimakas taikuus tai uhrin ansaitsema kohtalo.

Initiaatio- eli aikuistamismenoilla oli tärkeä merkitys yhteiskunnassa. Niissä oli suuriakin eroja heimojen välillä. Tytöillä rintoja voideltiin niiden kasvun edistämiseksi. Ensimmäisten kuukautisten tullessa ihoon leikeltiin haavoja, joihin hierottiin savea ja tuhkaa näkyvien arpien, ns. heimoarpien aikaansaamiseksi. Naisilta katkaistiin usein yksi tai useampi sormi kärkinivelestä kiristämällä sen ympärille lanka, kunnes verenkierto estyi. Aikuistamiseen kuului myös yhden tai useamman etuhampaan katkaiseminen. Heimon vanhimmat miehet puhkaisivat tytöiltä immenkalvon joko sormillaan tai sileällä kivellä. Joissakin heimoissa se tapahtui leikkaamalla ja joissakin poistettiin myös isot häpyhuulet.

Poikien aikuistamismenot kestivät usein päiväkausia. Eräillä heimoilla ensimmäinen toimenpide oli tehdä reikä nenän väliseinään ja panna siihen 10—15 cm:n mittainen tikku tai luu poikittain. Sen jälkeen katkaistiin yksi tai useampia etuhampaita. Myös pojille tehtiin ihoviiltoja heimoarpien saamiseksi. Useilla heimoilla suoritettiin ympärileikkaus luu- tai kiviveitsellä. Sen jälkeen pojalle annettiin keihäs sekä ruohotupsu tai simpukankuori sukuelinten suojaksi.

Joidenkin heimojen keskuudessa suoritettiin pojille mika-leikkaus, virtsaputken halkaiseminen siittimen alapinnalta. Toisinaan aukkoa laajennettiin useamman kerran elämän varrella, niin että se oli lopulta tuuman mittainen tai pitempikin. Syynä leikkaukseen näyttäisi olleen hedelmällisyyden vähentäminen, sillä yhdynnässä siemenneste valui enimmäkseen pois tehdystä aukosta. Eräiden heimojen keskuudessa oli tapana poistaa pojilta toinen kives.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1995: 5: 520. Tarkistettu huhtikuussa 2001.

Kirjallisuutta:

Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia. En översikt. I. Albert Bonniers Förlag. Stockholm 1944.

Lassak, E. V. and McCarthy, T.: Australian Medicinal Plants. First published 1983, reprinted Singapore 1992

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON