Arno Forsius

Clara Barton (1821-1912) - yhdysvaltalainen filantrooppi ja Punaisen Ristin johtaja

Clara (oik. Clarissa) Harlowe Barton aloitti elämäntyönsä filantrooppina Yhdysvaltain sisällissodan (1861-1865) aikana. Hän osallistui vuonna 1862 taistelujen keskellä haavoittuneiden hoitamiseen, minkä ansiosta häntä alettiin kutsua "taistelukenttien enkeliksi" (Angel of the Battlefield). Myöhemmin hänestä tuli Punaisen Ristin yhdysvaltalaisen jäsenjärjestön perustaja ja pitkäaikainen johtaja. Hänellä oli merkittävä osuus Punaisen Ristin rauhanajan toiminnan kehittäjänä.

Clara Barton syntyi vuonna 1821 Massachusettsin Oxfordissa ja kuoli vuonna 1912 Marylandin Glen Echossa. Hänen vanhempansa olivat kapteeni, farmari ja hevoskasvattaja Stephen Barton ja tämän puoliso Sarah. Perheessä oli kaikkiaan viisi lasta, kaksi poikaa ja kolme tytärtä, joista Clara oli nuorin. Clara Barton oli hyvin opinhaluinen ja oppivainen, ja koulunsa käytyään hän ryhtyi 17 vuoden ikäisenä opettajaksi. Hän opetti kuuden vuoden ajan eri kouluissa, kunnes perusti oman koulun vuonna 1844.

Barton meni vuonna 1849 New Yorkissa Clinton Liberal Institut’iin opettajan työssä tarvittavaa jatkokoulutusta varten. Samalla hän harrasti kirjoittamista ja opiskeli ranskan kieltä. Vuoden opiskeltuaan Barton toimi opettajana New Jerseyssä ja perusti Bordentownissa oman koulun, jossa oli enimmillään yli 600 opiskelijaa. Bartonia ei kuitenkaan kelpuutettu perustamansa koulun johtajaksi, vaan tehtävään valittiin mies. Kokemansa hermojärkytyksen jälkeen Barton päätti vaihtaa alaa ja hakeutui vuonna 1853 ensimmäisenä naisena kopistiksi Washingtonissa olevaan Yhdysvaltojen patenttivirastoon.

Yhdysvaltojen sisällissodan puhkeaminen vuonna 1861 muutti jälleen Bartonin elämän täysin. Hän jätti työnsä ja ryhtyi yksityisesti hankkimaan ja toimittamaan tarvikkeita Pohjoisvaltioiden haavoittuneita sotilaita varten. Vuonna 1862 hän sai luvan matkustaa sotatoimialueille itse hoitamaan ja hän teki oman henkensä vaarantaen lukemattomia matkoja rintama-alueille, minkä ansiosta hän sai lisänimen "taistelukenttien enkeli". Kaksi vuotta tätä tehtävää hoidettuaan hänet nimitettiin Pohjoisvaltioiden armeijan sairaanhoitajien johtajaksi.

Sodan päätyttyä vuonna 1865 Barton sai presidentti Abraham Lincolnilta luvan aloittaa kirjalliset tiedustelut kadonneiden sotilaiden etsimistä varten. Noin neljä vuotta kestäneen työnsä yhteydessä hän myös kävi Georgian Andersonvillessä olleen pahamaineisen vankileirin hautausmaalla tunnistamassa ja merkitsemässä tuhansien Pohjoisvaltioiden sotilaiden haudat.

Barton jatkoi jälleen työtään patenttivirastossa, luennoi kokemuksistaan sota-aikana ja toimi naisasian hyväksi. Suuri työmäärä uuvutti kuitenkin hänet täysin ja hän menetti myös äänensä. Lääkärin neuvosta Barton matkusti vuonna 1869 Eurooppaan hoitamaan terveyttään ja asettui asumaan Sveitsin Geneveen, jossa hän joutui kosketuksiin Punaisen Ristin kansainvälisen johdon kanssa. Hän ei tavannut kuitenkaan järjestön perustajaa Henri Dunantia, joka oli joutunut vararikkonsa vuoksi lähtemään Ranskaan vuonna 1867. Barton tutustui perusteellisesti Punaisen Ristin järjestöön ja sen johto kehotti Bartonia toimimaan niin, että Yhdysvallat liittyisivät Geneven sopimukseen, koska maan vaikutusvaltainen Sanitary Commission ei ollut saanut sitä aikaan.

Bartonin Genevessä olon aikana puhkesi vuonna 1870 sota Ranskan ja Saksan välillä. Silloin hän lähti Punaisen Ristin sveitsiläisten vapaaehtoisten työntekijöiden kanssa rintamalle, jossa hän toimi Badenin suurherttuattaren apuna sotilassairaaloiden järjestämisessä. Sodan päätyttyä Ranskan tappioon vuoden 1871 alussa Barton siirtyi Saksaan liitettyyn Strassburgiin (Strasbourg), jossa hän järjesti köyhille naisille ompelutyötä toimeentulon saamiseksi. Saksan keisari Wilhelm I myönsi hänelle Rautaristin vuonna 1873. Vuosina 1872–1873 Barton oli ensin levottomuuksien kohteeksi joutuneessa Pariisissa jakamassa ruokaa ja vaatteita puutteessa oleville kaupunkilaisille ja sen jälkeen hän johti vielä Lyonissa toimeenpanemaansa naisten työllistämistä.

Yhdysvaltoihin vuonna 1873 palattuaan Barton asettui asumaan New Yorkissa olevaan Danvillen kylpylään, jossa hän paranteli aluksi heikentynyttä terveyttään. Hän asui New Yorkissa muutamia vuosia ja teki samalla työtä Punaisen Ristin aatteen hyväksi. Barton otti vuonna 1877 otti yhteyden Punaisen Ristin kansainvälisen komiteaan ja lupautui ottamaan järjestön Yhdysvaltain osaston johdettavakseen. Silloin hän myös muutti Washingtoniin voidakseen ajaa asiaa tehokkaammin. Yhdysvaltain Punainen Risti (American National Red Cross) perustettiin vuonna 1881 ja Bartonista tuli sen ensimmäinen presidentti vuoteen 1904 saakka. Järjestö liittyi Geneven sopimukseen vuonna 1882. Barton osallistui Yhdysvaltojen edustajana kaikkiin Punaisen Ristin kansainvälisiin konferensseihin vuodesta 1884 alkaen. Barton toimi vuodesta 1883 myös Massachusettsin Sherbornissa naisten uudistusmielisen vankilan tarkastajana.

Yhdysvaltojen Kansallisen Punaisen Ristin johtajana Barton oli innostunut ja yksilöllinen toimija ja aatteellinen julistaja. Hän oli erityisen kiinnostunut avustustoiminnasta, mutta hän ei kiinnittänyt riittävästi huomiota suuren järjestön hallintoon ja toiminnan suunnitteluun. Bartonin mielestä Punaisen Ristin toiminnan tuli kohdistua rauhan aikana suuronnettomuuksien uhrien auttamiseen. Tämän ajatuksen mukaisesti hän osallistui itse toimintaan tai ohjasi järjestön apua niissä vaikeuksissa, jotka liittyivät mm. vuonna 1882 suurpaloihin Michiganissa, vuonna 1884 tulviin Ohio-joella, vuonna 1886 maanjäristykseen Etelä-Carolinan Charlestonissa, vuonna 1887 keltakuume-epidemiaan Floridassa, vuonna 1889 suurtulvaan Pennsylvanian Johnstownissa, vuonna 1891 nälänhätään Venäjällä, vuonna 1893 pyörremyrskyyn Etelä-Carolinassa, vuonna 1896 joukkosurmiin Armeniassa, vuonna 1898 espanjalais-yhdysvaltalaiseen sotaan Kuubassa ja vuonna 1900 pyörremyrskyyn Texasin Galvestonissa. Kokemustensa perusteella Barton esitteli Genevessä Punaisen Ristin kansainvälisessä konferenssissa vuonna 1884 Yhdysvaltojen järjestön toimintaa rauhan aikana ja siitä lähtien kansalliset järjestöt alkoivat vähitellen noudattaa samaa toimintamallia.

Yhdysvalloissa kongressi uudisti vuonna 1900 maan Punaisen Ristin järjestön säännöt ja vaati siltä kirjanpitoa tuloista ja menoista. Vuoteen 1904 mennessä järjestön keskuudessa oli ilmennyt eripuraisuutta ja kritiikkiä puheenjohtajan itsevaltaista johtamistapaa kohtaan siinä määrin, että Barton katsoi parhaaksi erota tehtävästään enempien ristiriitojen välttämiseksi. Hänellä oli jopa suunnitelmia perustaa Punaisen Ristin rinnalle toinen järjestö, The National First Aid of America, huolehtimaan ensiavun antamisesta vahingoittuneille, mutta hanke osoittautui epärealistiseksi.

Yhdysvaltain Punaisen Ristin tehtävistä luovuttuaan Barton muutti Marylandin Glen Echoon, jossa hän vietti eläkevuosiaan hyväkuntoisena, kirjoittaen, ratsastusta harrastaen ja aikaansa aktiivisesti seuraten. Hän oli vuonna 1912 kuollessaan 91 vuoden ikäinen. Bartonin elämäntyötä ja toimintatapaa kuvaavat hänen omat sanansa: "Sinun ei pidä koskaan erityisesti miettiä, pidätkö jostakin vai ei, onko se siedettävää vai ei, sinun ei pidä koskaan ajatella muuta kuin hätää ja miten kohdata se".

Clara Bartonin kirjoittamia teoksia: An Official History of the Red Cross, 1882; The Red Cross in Peace and War, 1898; A Story of the Red Cross, 1904; The Story of my Childhood, 1907.

Kirjallisuutta:

[The] Encyclopaedia Britannica. Eleventh Edition. New York 1910-1911.

[New] Encyclopaedia Britannica. 15^th Edition. 1990.

Pollard, M.: The Red Cross and the Red Crescent. Exley Publications Ltd. Printed in Spain, 1992.

Sahlman, Rachel: Clara Barton, www.incwell.com/Biographica/Barton.html

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON