Arno Forsius

Emil von Behring (1854–1917) – serologian uranuurtaja

Emil Adolf von Behring (Behring vuoteen 1901 saakka) oli saksalaisen lääketieteen merkittävistä edustajista 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Hän oli lääketieteen uuden erikoisalan, serologian uranuurtajia, ja hänen suurimmat saavutuksensa liittyivät kurkkumädän ja jäykkäkouristuksen seerumihoitojen kehittämiseen.

Emil Behring syntyi vuonna 1854 Länsi-Preussin Hansdorfissa, jossa hänen isänsä oli paikallisen koulun opettajana. Emil oli ensimmäinen lapsi isänsä toisesta avioliitosta, josta syntyi kaikkiaan kahdeksan lasta. Isällä oli ennestään neljä lasta ensimmäisestä avioliitostaan. Kylän papin avustuksella Emil pääsi jatkamaan koulunkäyntiään läheisen Hohensteinin kymnaasissa, minkä jälkeen hän ajatteli lukea papiksi Königsbergin yliopistossa.

Erään sotilaslääkärinä toimineen ystävänsä neuvosta Behring muutti suunnitelmiaan ja hakeutui vuonna 1874 oppilaaksi Berliinissä olevaan sotilaslääketieteelliseen akatemiaan eli Kuninkaalliseen lääketieteellis-kirurgiseen Friedrich-Wilhelm-Instituuttiin. Se oli kaiken lisäksi vähävaraiselle opiskelijalle edullista, sillä armeija maksoi koulutuksen ajalta palkan. Samalla oli kuitenkin sitouduttava palvelemaan viisi vuotta armeijassa. Behring suoritti instituutissa lääketieteellisen tutkinnon vuonna 1878 ja sen jälkeen hän toimi sotilaslääkärinä useissa eri varuskunnissa.

Armeijan lääkintähuollossa tarttuvien tautien ehkäiseminen ja epidemioiden hoitaminen kuuluivat ensisijaisiin tehtäviin. Ainoa silloin tunnettu suojaamismenetelmä oli rokotus isorokkoa vastaan ja se olikin Saksassa pakollinen vuoden 1875 alusta. Behring tutki myös mahdollisuuksia käyttää epidemioiden ehkäisyyn joditrimetaania (Jodoform®), joka oli otettu vuonna 1880 käyttöön antiseptisenä haavapulverina ja julkaisi asiaa koskevan tutkimuksensa vuonna 1882.

Behring jatkoi vuodesta 1883 uraansa armeijassa apulaislääkärinä länsipreussilaisessa ratsuväkirykmentissä Winzigissä. Siellä hän joutui osallistumaan laajan ja vaikean kurkkumätäepidemian hoitoon ja seurantaan. Hän suoritti vuonna 1885 vielä piirilääkärin tutkinnon, joka oli vaatimuksena piiri- ja kaupunginlääkärin virkoihin.

Behring komennettiin vuonna 1887 lääkintäjoukkojen esikuntakapteenina työhön Bonnin yliopiston farmakologian laitokseen. Joditrimetaania koskevia tutkimuksia jatkaessaan hänelle kävi pian selväksi, että tautien ehkäiseminen ei ollut mahdollista silloin tunnetuilla kemiallisilla aineilla. Louis Pasteur oli keksinyt rokottamisen taudinaiheuttajia vastaan jo vuonna 1882. Behring julkaisi vuonna 1888 pernaruttoa rotilla koskevan tutkimuksensa "Über die Ursachen der Immunität von Ratten gegen Milzbrand". Hän oli päätynyt tulokseen, että veressä voitiin saada aikaan immunisoimalla bakteereja tuhoava vaikutus, joka kohdistui vain immunisoimiseen käytettyyn taudinaiheuttajaan. Lisäksi Behring teki aivan uuden havainnon, että immunisoitujen eläinten verta voitiin käyttää myös sairaiden eläinten hoitoon.

Behring siirtyi vuonna 1889 Robert Kochin (1843–1910) apulaiseksi Berliinissä sijaitsevaan Hygienian instituuttiin. Siellä hän onnistui ensimmäisen kerran hoitamaan vuonna 1890 menestyksellisesti pernaruttoa sairastavia rottia tautia vastaan immunisoitujen rottien verellä. Seuraavaksi Behring kohdisti tutkimuksensa kurkkumätään, joka aiheutti vuosittain tuhansien ihmisten ja varsinkin lasten kuoleman. Eläinkokeissa eräät Jodoformia® saaneet marsut selvisivät hengissä niihin istutetusta difteriasta ja Behring totesi, että taudista toipuneiden marsujen seerumin antaminen esti taudin oireet marsuissa, joihin oli istutettu difteria. Hän antoi toipuneiden marsujen veressä olevalle vasta-aineelle nimen antitoksiini.

Behring jatkoi vuonna 1890 Erich Wernicken kanssa kurkkumätää koskevia kokeita marsuilla ja kaniineilla sekä japanilaisen Shibasaburo Kitasaton (1852–1931) kanssa jäykkäkouristusta koskevia kokeita hiirillä ja kaniineilla. Ne osoittivat, että näistä taudeista toipuneiden eläinten seerumilla voitiin parantaa tautia sairastavat eläimet ja että tauti ei myöskään tarttunut eläimiin, joille oli annettu etukäteen kyseisestä taudista toipuneiden eläinten seerumia. Behring julkaisi vuoden 1890 lopulla yksinään tutkimuksen "Untersuchungen über das Zustandekommen der Diphtherie-Immunität bei Thieren" ja Kitasaton kanssa tutkimuksen "Über das Zustandekommen der Diphtherie-Immunität und Tetanus-Immunität bei Thieren". Käytännön kannalta merkittävä havainto oli, että sairauden seerumissa aiheuttama suojavaikutus säilyi myös muihin eläimiin ruiskutettuna. Kurkkumädän ja jäykkäkouristuksen antitoksiineja sisältävien seerumien hoitokäytön aloittamiseen liittyi kuitenkin monia vaikeuksia.

Aluksi käytettävissä olleilla kurkkumädän antitoksiineja sisältävillä seerumimäärillä saadut tulokset olivat kyllä lupaavia, mutta liian lyhytaikaisia. Behring ryhtyi valmistamaan seerumia lampaissa ja sillä tehtiin vuonna 1891 ensimmäiset onnistuneet hoitokokeilut kurkkumätään sairastuneilla lapsilla. Hän julkaisi vuonna 1892 käänteentekevän teoksensa "Die Blutserumtherapie". Ranskalainen Émile Roux (1853–1933) onnistui vuonna 1894 valmistamaan vielä suurempia määriä antitoksiiniseerumia hevosissa. Ongelmana oli vielä eri valmistuserien vaihteleva antitoksiinimäärä. Paul Ehrlich (1854–1915) kehitti kuitenkin nopeasti menetelmän, jonka avulla oli mahdollista määrittää seerumin antitoksiinipitoisuus yksikköinä ja luoda myös tarkoitusta varten muuttumaton standardi. Kurkkumätäantitoksiinia alettiin valmistaa heti vuonna 1894 teollisesti suuria määriä, ja jo kolmena seuraavana vuotena sillä hoidettiin yhteensä 20000 lasta sen avulla. Siten oli saatu yleiseen käyttöön varsin tehokas hoitokeino, jonka avulla lasten kuolleisuus kurkkumätään laski heti 1900-luvun alussa muutamaan prosenttiin sairastuneista, noin 1/10 osaan aikaisemmasta. "Retter der Kinder".

Antitoksiiniseerumin kehittäminen jäykkäkouristusta vastaan tapahtui nopeasti Preussin maatalousministeriön antaman tuen johdosta, koska sillä oli suuri taloudellinen merkitys kotieläinten jäykkäkouristuksen hoitamisessa. Sitä valmistettiin teollisesti jo vuonna 1891, mutta tulokset eivät olleet kovin vakuuttavia.

Behringin keksimän "seerumihoidon" osakseen saama suuri julkisuus ja lupaavat tulokset toivat hänelle mainetta ja kunniaa. Hänelle myönnettiin professorin arvonimi vuonna 1893 ja vuonna 1894 hänet kutsuttiin Halle-Wittenbergin yliopiston hygienian professoriksi. Tässä tehtävässä hänen toivottiin kehittävän Preussissa epidemioiden kontrollia tukemalla bakteriologista tutkimusta. Keväällä 1895 hänet kutsuttiin hoitamaan Marburgin yliopiston avoinna olevaa hygienian professuuria. Hänen nimittämisensä vakituiseen virkaan tapahtui vastoin tiedekunnan tahtoa, sillä se piti Behringin hallitsemaa tieteen alaa hänen merkittävistä keksinnöistään huolimatta liian kapea-alaisena. Hygienian professorina hänen tehtäviinsä kuului lisäksi luennoida lääketieteen historiaa. Behringistä tuli myös Marburgin hygieenisen instituutin johtaja. Instituutti jaettiin vuonna 1896 kahteen osastoon, joista toisen tehtäväalueena oli kokeellinen hoito sekä toisen hygienia ja bakteriologia. Behring oli instituutin johtajana vuonna 1916 tapahtuneeseen eläkkeelle siirtymiseensä saakka.

Varattomuutensa vuoksi Behring eli opiskeluaikanaan ja uransa alkuvaiheessa varsin vaatimattomasti. Hän saattoi perustaa perheen vasta 42-vuotiaana vuonna 1896 Marburgiin asetuttuaan, jolloin hän avioitui 20-vuotiaan Else Spinolan kanssa. Tämän isä oli Berliinin Charité -sairaalan hallintojohtaja ja äiti oli juutalaisesta perheestä. Avioparille syntyi kuusi poikaa. Kotioloissaan Behring oli tyytyväinen koti-isä, vaikka silloiseen tapaan varsin patriarkaalinen. Töiden paljouden vuoksi häneltä ei varmaankaan liiennyt paljon aikaa kodille ja perheelle. Behring eli kokonaan ajatukselleen mullistaa lääketiede seerumiterapian avulla. Hänen omien sanojensa mukaan ajatus vei häntä demonin tavoin.

Behring jatkoi tutkimustoimintaansa Marburgissa. Hänen pyrkimyksenään oli kehittää edelleen seerumeja sekä tauteja että myrkkyjä vastaan. Eräs hänen tutkimuskohteistaan oli tuberkuloosi, jonka hoitoa varten Robert Koch oli kehittänyt tuberkuliinin vuonna 1890. Se osoittautui kuitenkin tehottomaksi jo vuonna 1893. Behringin yritykset löytää menetelmä seerumihoitoa varten eivät tuottaneet mitään tulosta. Behringin käsityksen mukaan lapset saivat tuberkuloosin tartunnan maidon mukana äidistä tai sairaista lehmistä. Hän aikoi käsitellä maitoa formaldehydillä tartunnan aiheuttajan poistamiseksi, mutta yritys kaatui heti maitoon tulleen pahan maun vuoksi. Samoihin aikoihin tuberkuloosin tartunnasta hengitysteiden kautta oli saanut lisääntyvästi kannatusta.

Nobelin palkinnot jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1901, jolloin fysiologian ja lääketieteen palkinto myönnettiin Behringille seerumiterapiaa koskevista keksinnöistä. Tämä huomionosoitus toi hänet taas esille ja samana vuonna hänet aateloitiin. Vuonna 1903 Behring sai arvonimen "todellinen salaneuvos" ja siihen liittyvän oikeuden tulla kutsutuksi nimellä "Hänen Ylhäisyytensä".

Behring perusti saamansa Nobelin palkinnon rahoilla Marburgissa vuonna 1904 Behringwerke -nimisen yrityksen, jonka toimialana oli erilaisten plasmaproteiinivalmisteiden tuottaminen. Sysäyksenä yrityksen perustamiselle oli kurkkumätä- ja jäykkäkouristusseerumeja koskevien keksintöjen kaupallinen hyödyntäminen. Behringin tarkoituksena oli toteuttaa seerumi- ja rokotevalmisteet yrityksessä, joka ei ollut hänen henkilökohtaisessa johdossaan, ja jatkaa samalla omaa tutkimustyötään. Yrityksen toimiala laajeni vuonna 1913 käsittämään myös kaasukuolioseerumin ja kolerarokotteen valmistamisen. Vuonna 1914 Behringwerke muuttui yhtiöksi (GmbH, Gesellschaft mit beschränkter Haftung, rajavastuuyhtiö) ja vuonna 1920 osakeyhtiöksi (AG, Aktiengesellschaft). Yhtiön itsenäinen toiminta päättyi vuonna 1929, jolloin se liitettiin IG-Farbenindustrie -teollisuusyritykseen (IG, Interessengemeinschaft, etuyhtiö) ja sille rakennettiin uudet tuotantotilat.

Marburgissa Behring keskittyi erityisesti kurkkumätärokotteen kehittämiseen. Hän oli jo vuonna 1901 kokeillut rokottamista kurkkumätää vastaan heikennetyillä bakteereilla. Hän uskoi saavansa aktiivisella immunisaatiolla elimistön kehittämään vasta-aineita myös toksiineja vastaan. Asia onkin todettu myöhemmin muilla rokotteilla. Kurkkumätärokotteen kehittämisessä tuotti kuitenkin vaikeuksia heikennetyn kurkkumätäbakteerin löytäminen. Sen jälkeen Behring ryhtyi kehittämään rokotetta, jossa käytettiin kurkkumätäbakteerin erittämää toksiinia, mutta sekin oli hankalaa toksiinin vaarallisuuden vuoksi. Sen vuoksi hän lisäsi rokotteeseen myös antitoksiinia toksiinin haittojen vähentämiseksi. Behring toi vuonna 1913 julkisuuteen kurkkumädän toksiini-antitoksiini -rokotteen eli "T. A." -rokotteen. Uusi rokote osoittautui käytännössä tehokkaaksi ja vaarattomaksi, ja se antoi pitkäaikaisen suojan.

Behring työskenteli 1900-luvun alussa myös löytääkseen rokotusmenetelmän tuberkuloosia vastaan. Hän yritti vuodesta 1903 alkaen lehmien rokottamista tuberkuloosia vastaan heikennetyillä tuberkuloosibakteereilla, mutta tulokset hänen kehittämällään "Bovovaccine" -rokotteella olivat heikkoja. Seuraavaksi Behringin tavoitteena oli saada aikaan kurkkumätäseerumia vastaava valmiste ihmisten tuberkuloosin hoitamista varten. Hänen tarkoitusta varten kehittämänsä aineet, mm. tuberculase, tulase, tulaseactin ja tulon, eivät kuitenkaan vastanneet odotuksia.

Jäykkäkouristuksen vasta-aineseerumilla suoritetut kokeet olivat jääneet ihmisillä vähäisiksi. Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä sotilasviranomaiset kiinnostuivat kuitenkin asiasta ja seerumi otettiin nopeasti käyttöön haavoittuneiden hoidossa sodan alettua kesällä 1914. Seerumin teho oli epävarma jäykkäkouristuksen oireiden alettua, mutta tulokset paranivat jo vuoden lopulla, kun seerumia alettiin käyttää haavoittuneilla ennalta ehkäisevänä hoitona. Vuoden 1915 keväällä jäykkäkouristukseen sairastuneiden määrä väheni jo voimakkaasti. Behring julistettiin jäykkäkouristusseeruminsa vuoksi "saksalaisten sotilaiden pelastajaksi" ja hänelle myönnettiin Preussin Rautaristi.

Behring sairasti usein ruumiillisia sairauksia, mihin saattoi vaikuttaa hänen ankara työtahtinsa, ja vuosina 1907–1910 hän oli parantolahoidossa vaikeiden masennustilojen vuoksi. Behring kuoli keväällä 1917 ja hänet haudattiin Marburgin Elsenhöhessä olevaan mausoleumiin. Else von Behring toimi miehensä kuoltua Marburgissa Kansallisen Naisjärjestön puheenjohtajana. Hän kuoli vuonna 1936 sydänkohtaukseen 59 vuoden ikäisenä.

Natsi-Saksan aikana 1930-luvun loppupuolella Emil von Behringin pojat hyväksyttiin monien vaikutusvaltaisten ystävien tuen avulla "rotupuhtaiksi arjalaisiksi" äidin juutalaisesta syntyperästä huolimatta. Else von Behringin kuoltua vuonna 1936 natseilla ei ollut enää mitään estettä ylistää Emil von Behringiä kansallissosialistien hyväksymän germaanisen tieteen kuuluisaksi edustajaksi.

Kirjoitus on valmistunut toukokuussa 2004.

Kirjallisuutta:

Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Dumesnil, R. und Schadewaldt, H.: Die Berühmten Ärzte. Aulis Verlag Deubner & Co KG Köln, (ilman painovuotta).

Glaser, H.: Lääketieteen voittokulku. Lääketieteellisen tutkimuksen saavutuksia viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikana. Gummerus. Jyväskylä 1959.

Karasszon, D.: A Concise History of Veterinary Medicine. Akadémiai Kiadó, Budapest 1988.

Kiple, K. F. (ed.): The Cambridge Historical Dictionary of Disease. Cambridge University Press. Printed in USA 2003.

de Kruif, P.: Mikrobien metsästäjiä. WSOY. Toinen painos. Porvoo 1957.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin–München 1950.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993].

Sigerist, H. E.: Grosse Ärzte, Eine Geschichte der Heilkunde in Lebensbildern. J. F. Lehmanns Verlag, München, 1932.

Internet: Nobel e-Museum, http://www.nobel.se

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON