Arno Forsius

Esitelmä, joka on pidetty (hieman lyhennettynä) 219.
reservin lääkintäupseerikurssin päättäjäisjuhlassa 8.12.2001.

Biologinen sodankäynti

Kirjoittajan huomautus: Tämä kirjoitus on laadittu historiallisena katsauksena. Siinä mainitut tutkimukset ja hoitomenetelmät ovat esimerkkejä vallinneesta käytännöstä, eikä niitä saa toteuttaa omaehtoisesti ilman laillistetun ammatinharjoittajan potilaskohtaiseen harkintaan perustuvaa määräystä ja ohjetta.

Tulevaisuuden sodankäynnin menetelmät ovat arvailujen varassa. Paikallisia konflikteja ratkaistaan varmaankin lähinnä perinteisin asein. Suursodassa saattavat tulla kysymykseen myös bioaseen eri muodot, jotka käsittävät mikrobien ja niiden valmistamien toksiinien käytön.

Uutta ajankohtaisuutta biologiseen sodankäyntiin ovat luoneet Yhdysvalloissa syys-lokakuusta 2001 alkaen todetut kirjeitse aiheutetut pernaruttotapaukset. Ne ovat osoittaneet, miten helppoa terroristisen yhteisön tai yksityisen henkilön on horjuttaa yhteiskunnan toiminnallista ja henkistä järjestystä.

Tässä esityksessä tarkastelen pääasiallisesti tarttuvien tautien käyttöä biologisen sodankäynnin välineenä ja jätän sen ulkopuolelle kemialliseen sodankäyntiin liittyvän myrkkyjen käytön.

Olipa sotilaallisen konfliktin muoto mikä tahansa, puolustusvoimien ja ehkä koko kansakunnan on syytä varautua yleisemminkin epidemioiden ja tartuntatautien aiheuttamaan haittaan. On myös muistettava, että toiseen kulttuuriin saattaa sisältyä omasta poikkeavia tartuntariskejä. Katso myös kirjoitusta Sodankäynti ja epidemiat.

Biologisen sodankäynnin historiaa

Antiikin Kreikan ja Rooman sotajoukot ovat jo 400-luvulta eKr. pyrkineet levittämään tauteja saastuttamalla vesilähteitä eläinten raadoilla. Noin 400 eKr. skyyttien jousimiesten tiedetään käyttäneen nuolia, joiden vaarallisuutta oli lisätty tahrimalla niiden kärkiä ihmisten eritteisiin ja eläinten raatoihin. Kartagolainen Hannibal heitti 200-luvulla eKr. katapultilla myrkyllisiä käärmeitä sisältäviä ruukkuja roomalaisten laivoihin.

Seuraava maininta biologian keinoista sodankäynnin välineenä on peräisin noin 200-luvulta jKr. Silloin Herodianos kertoi miana-punkeista (Argas persicus) taisteluvälineenä: "Hatran piiritetyt Arabassa (nyk. Syyriassa) täyttivät astioita syöpäläisillä, pienillä ja myrkyllisillä eläimillä, ja ravistelivat niitä kaupunginmuureja vastaan hyökkäävien päälle. Kun eläimet sitten löysivät kasvoihin tai muihin ruumiinosiin, ne söivät itsensä (ihon) sisään ja aiheuttivat vaarallisia haavaumia. Silloin Severus päätti vetää joukkonsa pois tyhjin toimin."

Biologinen sodankäynti pilkahti ajoittain esiin myöhemminkin. Ruttoepidemian alkuvaiheessa 1340-luvulla Krimin niemimaalla Kaffan (nyk. Feodosia) kaupungin piirittäjät linkosivat ruttoon sairastuneiden ruumiita muurien yli kaupunkiin tartuttaakseen taudin sen puolustajiin. Samaa menetelmää käyttivät tiettävästi venäläiset vuonna 1710 Tallinnaa piirittäessään.

Napolin piiritystaistelussa 1400-luvun lopputaitteessa kaupungin puolustajat lähettivät kuppaa sairastavia naisia kaupungin ulkopuolelle tartuttamaan tautia piirittäjien sotajoukkoihin. Pohjois-Amerikassa brittiläiset upseerit lahjoittivat 1760-luvulla taisteluissa intiaaneja vastaan isorokkopotilaiden käyttämiä huopia vihollisilleen. Yhdysvaltojen sisällissodassa 1860-luvulla eräs etelävaltioiden kirurgi yritti tartuttaa vihollisiin keltakuumetta tautia sairastaneiden vaatteiden välityksellä.

Ensimmäisen maailmansodan (1914–1918) aikana saksalaiset tartuttivat Romaniassa räkätautia (malleus, engl. glanders) ratsujoukkojen hevosiin ja samoin Yhdysvalloissa pernaruttoa karjaan, joka oli tarkoitettu laivattavaksi Eurooppaan liittoutuneiden joukkojen ravinnoksi. Myös Pohjois-Suomessa oli vuonna 1917 vireillä saksalaisten hanke pernaruton tartuttamiseksi hevosiin ja poroihin, joita käytettiin aseiden kuljettamiseen Pohjois-Norjasta Venäjälle.

Japanissa kokeiltiin bioaseen kehittämistä vuosina 1935–1945 monilla eri bakteereilla, mm. pernaruton, bakteeriaivokalvontulehduksen, punataudin, koleran ja ruton aiheuttajilla. Kokeita tehtiin koe-eläimillä ja sotavangeilla ja Japanin arvellaan käyttäneen niitä Kiinaa vastaan 1930-luvulla käydyssä sodassa. Englannissa perustettiin vuonna 1940 salainen laboratorio Portonin nummelle tutkimaan bioaseen mahdollisuuksia. Sitä perusteltiin lähinnä puolustusnäkökohdilla. Gruinardin saari Skotlannin rannikolla on ollut yli 50 vuotta maihinnousukiellossa pernaruttopommin koeräjäytyksistä johtuneen tartunnanvaaran vuoksi. Saksassa natsit käyttivät vankeja pilkkukuumeen, keltataudin ja malarian tartuttamiseen sekä niihin käytettävien lääkkeiden ja rokotteiden kokeilemiseen. Myös Yhdysvalloissa on kehitetty biologisia aseita ja kokeiltu niitä myös ihmisiin, mutta kokeilut on lopetettu vuonna 1969. [Lisäys elokuussa 2002: Japanilainen tuomioistuin on myöntänyt vuonna 2002, että Japani on käyttänyt Kiinassa 2. maailmansodan aikana biologisena aseena pernaruton, paiseruton ja koleran (ehkä myös punataudin ja lavantaudin) aiheuttajia.]

Sopimus bioaseen kansainvälisestä käyttökiellosta on tehty Genevessä vuonna 1972 (Biological and Toxic Weapons Convention and Treaty). Se sallii kuitenkin bioaseen tutkimisen sikäli kuin se on tarpeen puolustuksen suunnittelemiseksi. Sopimusten ongelmana on se, että ne ovat voimassa lähinnä vain rauhan aikana. Sota merkitsee sopimuksetonta tilaa, jolloin on varauduttava kaikkiin vaihtoehtoihin. Myös sopimuksen edelleen kehittäminen on ollut vaikeaa ja 7.12.2001 päättynyt konferenssi jäi tuloksettomaksi.

Näyttöä bioaseen käyttökiellon rikkomisesta rauhan aikana on vain Neuvostoliitossa pernaruttoasetehtaalla tapahtuneen onnettomuuden vuoksi. Siellä oli nimittäin Uralin alueella Sverdlovskissa (nyk. Jekaterinburg) biologisia aseita valmistavasta tehtaasta levinnyt vuonna 1979 pernaruttoepidemia, jota väitettiin pilaantuneen lihan aiheuttamaksi. Todellinen syy ilmoitettiin vasta vuonna 1992. Bakteerit oli kiinnitetty mikrohiukkasiin ja ne aiheuttivat keuhkoanthraxin, johon menehtyi yli 60 ihmistä, todellisuudessa luultavasti paljon enemmän.

Bioaseen käytön perusteita

Bioaseen avulla pyritään aiheuttamaan vastustajalle henkilötappioita tai tekemään sen joukot toimintakyvyttömiksi. Tehokas bioase aiheuttaa kuoleman tai kuolemaan johtavan sairauden.

Biologiseen sodankäyntiin taudinaiheuttajia ja myrkkyjä levittämällä liittyy aina mahdollisuus, että tauti leviää myös omien joukkojen keskuuteen, minkä vuoksi käytettävää mikrobitautia vastaan olisi oltava joko rokote tai tehokas lääke.

Bioaseen on oltava hyvin kohdistettava, helposti levitettävä ja nopeasti vaikuttava. Tuhon laajenemisen kannalta on eduksi, jos bioaseen aiheuttama tauti voi edelleen levitä sairastuneista terveisiin. Yleensä mikrobiase on tarkoitettu ihmistä vastaan, mutta mahdollisia kohteita ovat myös ravinnon tuottamiseen tarkoitetut eläimet ja kasvit.

Biologisen sodankäynnin mahdollisuudet

Useiden bakteerien ja virusten tuottaminen suurina määrinä on mahdollista melko helposti. Sitä paitsi sen vaatimat kustannukset ovat varsin kohtuulliset verrattuna nykyajan tavanomaisessa sodankäynnissä tarvittaviin aseisiin.

Mikrobien on saavutettava kohteensa tartuttamiskykyisinä, mikä merkitsee niiden levittämiskeinojen toteuttamista siten, että mikrobit eivät vahingoitu levittämisen aikana kuumuuden, ultraviolettivalon tai muun ulkoisen vaikutuksen johdosta. Aerosolien levittämiseen ilman kautta käytetään säiliöitä, jotka pudotetaan väestökeskuksien yläpuolelle lentokoneiden, ohjusten, kranaattien tai sumuttimien avulla. Taudinaiheuttajia voidaan levittää myös käyttöveden ja elintarvikkeiden välityksellä, jolloin niillä saastutetaan vesijohtojärjestelmiä tai elintarvikkeiden valmistusketjun eri osia.

On tehty laskelmia, joiden mukaan miljoonia asukkaita käsittävien asutuskeskusten ylle otollisissa olosuhteissa levitettävien bakteeriaseiden aiheuttamat väestötappiot voisivat olla paljon suurempia kuin toisen maailmansodan aikana Japanissa Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotettujen atomipommien aiheuttamat väestötappiot. Sitä paitsi väestön suojautumismahdollisuudet ovat varsin vajavaiset mm. pernaruton kohdalla.

Mikrobiaseena käytettävistä bakteereista voidaan aerosoleina levittää mm. pernaruton, paiseruton, jänisruton, bruselloosin, pilkkukuumeen ja Q-kuumeen aiheuttajia. Käyttöveden kautta levitettäviä bakteereita ovat mm. salmonelloosien, punataudin ja koleran aiheuttajat. Sienitaudeista coccidioidomykoosi on bioaseena mahdollinen.

Virustautien levittäminen tapahtuu yleensä aerosoleina. Siihen soveltuvia viruksia ovat ovat eräät luonnossa (punkkien ja) hyttysten levittämien hevosenkefaliittien, isorokon, keltakuumeen ja eräiden verenvuotokuumeiden aiheuttajat sekä mahdollisesti influenssavirukset.

Eräs bioaseeksi sopiva historiallinen tauti olisi ns. Englannin hikitauti, English sweatig-sickness, jota esiintyi laajoina, nopeasti leviävinä ja suurta kuolleisuutta aiheuttavina epidemioina 1400- ja 1500-luvuilla Euroopassa, myös Suomessa. Aikalaisten kuvausten perusteella tämä kokonaan kadonnut tauti on ollut viruksen aiheuttama aivotulehdus.

Bioaseiden levittämisen keinot ovat niin moninaisia, että niiden täydellinen välttäminen on ilmeisesti mahdottomuus. Seuraavassa käsittelen eräitä tärkeimpiä biologiseen sodankäyntiin soveltuvia tartuntatauteja sekä niiden torjuntaan soveltuvia menetelmiä. Katso myös kirjoituksia Pernarutto eli anthrax, Tularemia eli jänisrutto, Isorokko eli variola, Paiserutto eli itämainen rutto, Bruselloosi – yleinen zoonoosi, Botulismi ja botuliini sekä Kolera eli aasialainen kolera.

Pernarutto eli anthrax

Pernaruton aiheuttaja Bacillus anthracis on kaikkialla maailmassa esiintyvä bakteeri. Bakteeri muodostaa itiöitä, jotka voivat säilyvä maaperässä kymmeniä vuosia tartuttamiskykyisinä. Pernarutto on yleisesti eläinten sairaus, joista bakteerit tartuttavat sen helposti myös ihmisiin pienienkin ihovaurioiden kautta. Se onkin ollut tavallisin taudin tarttumistapa aikaisempina aikoina. Silloin ihmisessä syntyy paikallinen ihoantrax. Tartuntapaikkaan muodostuu 2–5 vrk:n kuluttua näppylä, joka muuttuu rakkulaiseksi 1–2 vrk:ssa. Rakkula puhkeaa viikossa ja jättää jälkeensä haavauman, johon muodostuu musta rupi. Tartuntapaikasta tulehdus leviää ensin alueellisiin imusolmukkeisiin ja sen jälkeen yleensä koko elimistöön. Kuolleisuus tautiin on hoitamatta 5–20 %, hoidettuna alle 1 %.

Tauti ei tartu yleensä suoraan ihmisestä toiseen. Tautia on esiintynyt 1800- ja 1900-luvulla lumppureiden ja villanlajittelijoiden sekä vuotia ja harjaksia käsittelevien keskuudessa.

Pernaruton tartunnan voi saada myös ruoansulatuskanavan kautta bakteerien saastuttaman lihan välityksellä. Tauti alkaa 2–5 päivää tartunnan jälkeen. Oireina on vatsakipuja, verioksennuksia, verisiä ulosteita, nestettä vatsaontelossa, voimakasta ripulia. Kuolleisuus on runsasta.

Hengitysteitse tartunta saadaan tavallisesti itiöistä ja tauti alkaa 1–6 vrk tartunnasta. Taudinkuva muistuttaa aluksi influenssaa ja siihen liittyy hengitysvaikeuksia ja röntgenkuvissa todettavia tulehduspesäkkeitä keuhkoissa. Tauti on hengenvaarallinen, ellei hoitoa aloiteta heti. Siinä kehittyy varsin nopeasti bakteremia ja toksinen shokki, jotka voivat johtaa kuolemaan jo 1 vrk:ssa. Puolessa tapauksista todetaan myös aivokalvontulehdus.

Tautiin tehoavat bakteerilääkkeistä mm. penisilliini, doksisykliini ja siprofloksasiini. Tautia epäiltäessä lääkitys on aloitettava heti. Tartunnanvaarassa olleille suositellaan estolääkitystä. Rokotus on olemassa, mutta sen teho keuhkomuodossa ei ole varma.

Pernaruton aiheuttajan valmistaminen suurina määrinä on yksinkertaista ja halpaa. Taudin itiöiden levittäminen voi tapahtua monilla eri tavoilla, suurina määrinä tehokkaimmin aerosolien avulla.

Isorokko eli variola

Isorokkoa ei ole nykyään maailmassa kliinisenä tautina. Viimeinen tapaus todettiin Somaliassa vuonna 1977 ja WHO julisti taudin hävitetyksi 1980. Isorokkovirusta säilytetään virallisesti kahdessa paikassa maailmassa, Yhdysvaltojen Atlantassa ja Venäjän Novosibirskissä. Aivan ilmeisesti viruksia säilytetään epävirallisesti myös parissa kymmenessä laboratoriossa eri puolilla maailmaa.

Isorokon aiheuttaa virus, joka tarttuu sairaan limakalvojen ja ihoon syntyvien rakkuloiden eritteistä kosketus- ja pisaratartuntana sekä pölyn mukana. Virukset säilyvät tartuntakykyisinä kuivassa ja viileässä pitkiä aikoja, huoneen lämmössäkin vuoden ajan. Bioaseena käytettävä isorokko tarttuu edelleen ihmisistä toisiin. Sen vuoksi tauti on erityisen vaarallinen alueilla, joissa ei ole varaa, edellytyksiä tai aikaa ehkäisevien rokotusten antamiseen. Pitkä itämisaika antaa mahdollisuuksia eristystoimenpiteisiin ainakin suppeissa tartunnoissa.

Isorokon kuumeilu alkaa noin 12 vrk tartunnan jälkeen ja rakkulainen ihottuma alkaa ilmaantua noin 14 vrk tartunnan saamisesta. Sitä esiintyy limakalvoilla, erityisesti pään ja raajojen iholla, vähemmän vartalolla. Toisinaan rakkuloita on erittäin runsaasti vieri vieressä. Ihottuma ilmaantuu joka puolelle samanaikaisesti ja rakkulat ovat samassa kehitysvaiheessa. Vesirokossa ihottumaa on eniten vartalolla, vähemmän pään ja raajojen iholla. Vesirokon rakkulat ilmaantuvat vähitellen 3–4 vuorokauden kuluessa ja ne ovat siitä syystä eri kehitysvaiheessa.

Isorokon rakkulat kehittyvät 6 vrk:ssa täyteen kokoonsa, noin 2–4 mm:n läpimittaisiksi, ja muuttuvat 2 vrk:ssa märkäisiksi kuumeen jälleen noustessa. Sen jälkeen ne alkavat kuivua ja rakkuloiden kohdalle kehittyy ruvet, jotka irtoavat parin viikon kuluessa. Kaikki ihon eritteet ja ruvet sisältävät tartuttavaa virusta ja ovat siten tartunnanvaarallisia. Rakkuloiden kohdalle muodostuu matalina kuoppina selvästi näkyvät arvet.

Isorokkoa tunnetaan edellä kuvatun variola majorin lisäksi myös lievempi muoto, variola minor. Minorissa yleisoireet ovat vähäiset, rakkulat ovat pienempiä eivätkä ne muutu märkäisiksi. Lievemmän taudin syynä on yleensä se, että tartunnan saaneella on ollut jäljellä vastustuskykyä aikaisemmin sairastetun taudin tai rokotuksen seurauksena. Minor voidaan helposti sekoittaa vesirokkoon, mikä voi olla kohtalokasta, sillä minor levittää isorokon tartuntaa normaalisti ja voi olla syynä hengenvaarallisen epidemian leviämiselle.

Vaikeassa isorokossa kuolleisuus on ollut 25–30 % tautiin sairastuneista. Kuolema seurasi joskus kuumeilun alkuvaiheessa, useimmiten kuitenkin rakkuloiden alkaessa muuttua märkäisiksi. Osassa tapauksista kuolinsyynä on aivotulehdus. Taudista toipuville jäi rokonarpien lisäksi niistä tai ihon märkimisestä johtuvia haitallisia arpeutumia, sokeutta, kuulon menetystä, munuaisvaurioita ja muita tulehduksia.

Tutkittua hoitoa isorokkoon ei ole, mutta eräät viruslääkkeet ilmeisesti tehoavat tautiin. Kliinisiä kokeita ei ole tehty ja kokemukset perustuvat virusviljelyssä todettuihin vaikutuksiin. Lehmärokkoviruksen avulla valmistettu rokote on aikaisemmin antanut hyvän ja useita vuosia kestävän suojan isorokkoa vastaan.

Isorokkorokotetta (vaccinia-rokotetta) valmistettiin aikaisemmin pääasiallisesti vasikoissa ja jossakin määrin kaniineissa ja kananmunissa viljelemällä. Valmistus on ollut keskeytyneenä kaikkialla noin 20 vuoden ajan. Enintään 10 %:lla väestöstä on jäljellä rokotuksen tai sairastetun taudin antamaa suojaa. Yhdysvalloissa on varastoituna vain 5–10 miljoonaa rokoteannosta ja rokotevarastojen täydentäminen on vireillä. Suomessa on jäljellä muutamia kymmeniä tuhansia rokoteannoksia.

Uusia rokotteita ollaan kehittämässä soluviljelyn ja geenitekniikan avulla seuraavien 1–2 vuoden aikana. Rokote on tarkoitus antaa ihonsisäisenä injektiona. Rokote antaa osittaisen suojan myös vielä 3–4 päivän kuluessa tartunnan saamisesta. Väestön vähentyneen tai puuttuvan immuniteetin vuoksi rokotteiden pelätään aiheuttavan enkefaliitteja ja muita vakavia komplikaatioita. Enkefaliitin yleisyys on aikaisemmin vaihdellut paljon, enimmillään niitä on ollut noin 1 tapaus 5000 rokotetusta, mutta usein vain 1 tapaus  50 000  tai 500 000 rokotettua kohden.

Enkefaliittivaaran takia isorokkorokotuksiin ei ilmeisesti uskalleta ryhtyä ilman vakavaa uhkatilannetta, elleivät uudet rokotteet ole selvästi aikaisempia vaarattomampia.

Isorokkovirusta voidaan valmistaa helposti suurina määrinä ja se säilyttää tartuntakykynsä kylmäkuivattuna ja pakastettuna useiden vuosien ajan. Isorokkoviruksen käyttö bioaseena tapahtuu tehokkaimmin aerosolina levittämällä.

Paiserutto, Pestis

Paiseruton aiheuttaja on Yersinia pestis -niminen bakteeri, joka pesii jyrsijöissä ja siirtyy rottakirppujen välittämänä ihmisiin. Tauti esiintyy kliinisesti paiseruttona, keuhkoinfektiona ja yleisinfektiona. Ihotartunnan seurauksena ilmaantuu ensin paikallinen tulehdus, joka leviää alueellisiin ja muualla oleviin imusolmukkeisiin sekä lopuksi koko elimistöön. Erityisesti keuhkoinfektio leviää pisaratartuntana sairastavasta ihmisestä toiseen. Taudin itämisaika on 2–3 päivää ja sille ovat ominaisia vaikean kuumetaudin oireet. Keuhkotulehduksessa tulee nopeasti hengitysvaikeuksia, shokki ja kuolema.

Tautiin tehoavat useat antibiootit kuten streptomysiini, tetrasykliini, doksisykliini, kloramfenikoli ja gentamysiini sekä siprofloksasiini. Rokotetta on saatavissa, mutta teho on verrattain lyhytaikainen ja keuhkoruttotapauksissa todennäköisesti heikko.

Paiseruton aiheuttajan valmistaminen suurina määrinä on yksinkertaista ja halpaa. Bakteerien levittäminen tapahtuu tehokkaimmin aerosolina. Paiseruton aiheuttaja kestää huonosti kuivuutta, auringonvaloa ja kuumuutta, mutta suotuisissa oloissa se voi säilyä tartuttamiskykyisenä jopa pari kuukautta.

Jänisrutto, Tularemia

Jänisruton aiheuttaja on Francisella tularensis, aerobinen gram-negatiivinen bakteeri. Taudin varastona ovat luonnossa erityisesti jänikset ja eräät muut jyrsijät. Tauti saadaan yleensä kosketustartuntana ihoon. Se aiheuttaa ensin tulehduksen paikallisesti ja sitten alueellisiin imusolmukkeisiin sekä lopuksi yleisinfektion. Tautia levittävät myös hyttyset. Hengitystietartunta aiheuttaa korkeakuumeisen taudinkuvan. Tartunta ihmisestä toiseen ei ole ollut yleistä. Hoitamattomana kuolleisuus tautiin on noin 30–40 %.

Streptomysiini ja gentamysiini tehoavat tautiin, samoin tetrasykliini ja kloramfenikoli sekä siprofloksasiini. Rokote on olemassa.

Jänisruton aiheuttajan valmistaminen suurina määrinä on yksinkertaista ja halpaa. Taudin aiheuttaja voi säilyä ympäristössä elinkykyisenä viikkoja ja jäätyneessä lihassa vuosikausia. Bakteerien levittäminen tapahtuu tehokkaimmin keuhkotartunnan aiheuttavana aerosolina.

Q-kuume, Q Fever

Q-kuumeen aiheuttaja on Coxiella burnetii -niminen riketsia. Tautia on yleensä naudoissa, lampaissa ja vuohissa. Eräät punkit, mahdollisesti myös täit ja luteet, levittävät sitä eläimistä toisiin ja satunnaisesti ihmisiin. Ihminen saa tartunnan tavallisesti hengitysteiden kautta taudinaiheuttajaa sisältävän pölyn mukana, joskus kosketustartuntana suoraan eläinten eritteistä ja synnytysjälkeisistä.

Taudin itämisaika on keskimäärin kolmisen viikkoa. Se ilmenee kuumetautina, jolle ovat tyypillisiä vatsaoireet sekä keuhkotulehdukset. Keuhkomuutokset voidaan todeta röntgentutkimuksella. Tauti on harvoin hengenvaarallinen.

Q-kuumeen aiheuttaja muodostaa itiön kaltaisia muotoja, jotka voivat säilyä tartuttamiskykyisinä jopa vuoden ajan eläinten taljoissa ja karvoissa. Tartuntatapansa vuoksi tauti on sen vuoksi verrattavissa pernaruttoon.

Q-kuumeeseen tehoavat mm. tetrasykliinit ja makrolidit. Rokotetta ollaan kehittämässä Yhdysvalloissa.

Q-kuumeen aiheuttajan levittäminen tapahtuu tehokkaimmin keuhkotartunnan aiheuttavana aerosolina.

Virusaivotulehdus, Viral Equine Encephalitis

Virusaivotulehduksien aiheuttajista tulevat bioaseena kysymykseen lähinnä Amerikan mantereilla esiintyvät hevosten aivotulehdusvirukset, jotka kuuluvat togavirusten alfavirus-ryhmään. Tauteja on kolme eri tyyppiä, Venezuelan, Eastern ja Western equine encephalitis, joiden lyhenteet ovat vastaavasti VEE, EEE ja WEE. Taudit ovat luonnossa hevosten ja muulien sairauksia ja niitä levittävät hyttyset, hevosten ja muulien lisäksi myös lintuihin, matelijoihin ja ihmisiin. Taudit ovat tulleet ajankohtaisiksi vasta 1900-luvun lopulla.

Hevosten virusaivotulehdukset aiheuttavat ihmisellä hengenvaarallisen taudin tai vaikean toimintakyvyttömyyden. Vakavin taudeista on EEE, jossa kuolleisuus on 50–75 %. Toipuvista 30 %:lle jää neurologisia oireita.

Hevosten aivotulehdusviruksia voidaan tuottaa suurina määrinä ja vähillä kustannuksilla. Ne ovat helposti geneettisesti muunneltavia ja kestävät hyvin säilytystä. Lisäksi ne ovat erittäin tartuttavia aerosoleina. Tauteihin ei ole hoitoa, mutta kylläkin rokotteita.

Hevosten aivotulehdusviruksien levittäminen tapahtuu aerosoleina.

Virusverenvuotokuumeet, Viral Heamorrhagig Fever (VHF)

Verenvuotokuumeita on esiintynyt aikaisemmin sotajoukkojen keskuudessa, mm. Suomessa jatkosodan aikana myyräkuumetta, joka ei ole yleensä hengenvaarallinen. Tautien aiheuttajina on useita RNA -viruksia.

Virusverenvuotokuumeet (VHF) ovat äkillisiä kuumetauteja, jotka tarttuvat yleensä eläimistä ihmisiin ja vain harvoin ihmisistä toisiin ihmisiin. Kuitenkin vaarallisimmat niistä, Marburg- ja Ebola-taudit, voivat tarttua myös ihmisestä toiseen kosketus- ja veritartunnan välityksellä. Ebola-taudissa kuolleisuus on jopa 50–90 %. Kuumeilun, yleisoireiden ja hengitysvaikeuksien lisäksi tauteihin liittyy verenpaineen laskua ja shokki sekä yleisiä verisuoniston vuoto-oireita, kuten ihon, limakalvojen ja silmien sidekalvojen verenpurkautumia sekä DIC-ilmiö (disseminoitunut intravaskulaarinen koagulatio).

Virusten aiheuttamien verenvuotokuumeiden hoitona voidaan käyttää eräitä viruslääkkeitä (ribavirin), vasta-ainehoitoja ja rokotteita.

Verenvuotokuumeiden virukset ovat aerosoleina hyvin tartuttavia ja hengenvaarallisia.

Botulinumtoksiini, Botulinum Toxin

Botulinumtoksiinia tuottavat Clostridium botulinum -bakteerit. Toksiini on voimakkain tunnettu myrkky,       15 000 kertaa niin voimakas kuin VX-hermokaasu (kosketusmyrkky) ja 100 000 kertaa niin voimakas kuin hermokaasu sariini (GB, hengitysmyrkky). Botulinumtoksiini vaikuttaa sekä hengitettynä että suun kautta. Ne aiheuttavat ns. botulismin, jonka oireina on lihasten halvaantuminen ja lopulta menehtyminen hengityshalvaukseen. Esioireina ovat tavallisesti silmäterien laajentuminen, kaksoiskuvat sekä puhe- ja nielemisvaikeudet. Hengityskoneiden avulla voidaan vähentää kuolleisuutta, mutta hengitystoiminnasta on huolehdittava varsin pitkän aikaa. [Katso myös kirjoitusta Botulismi ja botuliini.]

Botulinumtoksiinia voidaan levittää elintarvikkeiden tai juomaveden mukana sekä lisäksi sisään hengitettävän aerosolin muodossa. Oireet alkavat 24–36 tunnin kuluttua tai useita päiviä myrkylle altistumisen jälkeen. Antitoksiini tehoaa, jos sitä annetaan ennen oireiden alkamista. Myös heikennetystä toksoidista valmistettua rokotetta voidaan käyttää ennalta ehkäisyyn. Botulismin levittämiseen voidaan käyttää myös Clostridium botulinum -bakteereita sekä bakteerien itiöitä, joista varsinkin viime mainitut kestävät hyvin sekä kylmyyttä että kuumuutta.

Risiini

Risiini on erittäin voimakas myrkky, joka pystyy tappamaan ihmisen jo 70 mikrogramman annoksena. Se on 6000 kertaa niin myrkyllistä kuin syanidi. Myrkkyä voidaan eristää siitä puristejäännöksestä, jota muodostuu valmistettaessa öljyä tyräkkikasveihin kuuluvasta risiinikasvista. Risiini on valkuaisaine eikä siihen ole toistaiseksi olemassa mitään vastamyrkkyä tai muuta hoitoa. Ainetta voidaan käyttää terrorismin välineenä, mutta ei todennäköisesti joukkotuhoaseena. Risiini on vaarallista sisäänhengitettynä, suun kautta otettuna ja etenkin suoneen ruiskutettuna. Sen aiheuttamia oireita ovat kuumeilu, vatsavaivat ja yskä. Myrkky tuhoaa sisäelimiä, sakkauttaa punasoluja ja lamauttaa hermoston. Risiini tappaa hengitettynä 36-48 tunnissa ja suun kautta noin 5 päivässä. Lääketieteessä on tutkittu mahdollisuuksia käyttää ainetta solumyrkkynä syövänhoidossa.

Loppupäätelmät

Käytettävissä olevat tiedot ja kokemukset osoittavat, että biologisen aseen uhka on todellinen. Sen vuoksi on myös perusteltua syytä varautua niiden käyttöä vastaan. Siihen tarvitaan tiedustelua, levittämiskeinojen torjunnan suunnittelua sekä havaitsemismenetelmiä. Biologiselta aseelta suojautumista vaikeuttaa se, että sen käytössä voidaan helposti toteuttaa terrorismille ominaisia menetelmiä. Keinoja tartunnalta suojautumiseksi ovat hengityssuojaimet, joiden on suojattava myös silmien sidekalvot, ilmatiiviit ja happilaitteilla varustetut ylipainepuvut sekä rokotukset. Eräissä taudeissa voidaan käyttää hoitona lääkkeitä ja vasta-aineita.

Biologiset aseet voivat varsinkin suuriin asutuskeskuksiin ja elintärkeisiin kohteisiin suunnattuina aiheuttaa vakavan häiriön yhteiskunnan toiminnoille. Yksilöiden tasolla erityistä suojaamisen tarvetta on kriisiaikoina välttämättömistä tehtävistä huolehtivien toimihenkilöiden kohdalla. Kaiken kaikkiaan biologisen aseen uhka on valtava ja toistaiseksi loppuun saakka jäsentymätön haaste. Eräs vaikea ja vielä ratkaisematon ongelma on elinympäristössä pitkään tartuttamiskykyisinä säilyvien taudinaiheuttajien kuten pernaruttoitiöiden vaarattomaksi tekeminen.

Kirjoitus on valmistunut joulukuussa 2001. Botulinumtoksiinia koskevaa osaa on täydennetty lokakuussa 2002. Risiiniä koskeva jakso on lisättu helmikuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Cooter, R.: War and modern medicine. Teoksessa Companion Encyclopedia of the History of Medicine (ed. by W. F. Bynum and R. Porter), Volume 2, 1536–1573

Die Chronik der Medizin (Ed. von Heinz Schott), Chronik Verlag, 2. painos

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie. Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage. Urban & Schwarzenberg, Berlin–München. Nördlingen 1950.

Mäkelä, O. ym. (toim.): Lääketieteellinen mikrobiologia. 6. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Jyväskylä 1993

Waguespack, J. W.: Infectious Diseases as Weapons: What Every Physician Should Know. 1999. Internet, biowar.html, (LSU Medical Center, Shreveport, Louisiana)

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON