Arno Forsius

Lääketieteen ja kasvitieteen yhteydet

Yrtit ovat muodostaneet aina 1800-luvun puoliväliin sakka tärkeimmän ja laajimman osan sairauksien hoitoon käytettyjen lääkkeiden raaka-aineista ja sen vuoksi lääketieteen ja kasvitieteen lähtökohdat ovat olleet ihmiskunnan varhaisista vaiheista alkaen kiinteästi sidoksissa toisiinsa. [Katso myös kirjoitusta Kasveista lääkkeiksi.]

Jo luonnonvaraisessa kulttuurissa ihminen oli kokemusperäisesti oppinut, että tietyillä kasveilla oli ravintokäytön lisäksi myös sairauden oireisiin edullisesti vaikuttavia ominaisuuksia ja toisaalta myös terveydelle haitallisia, huumaavia tai jopa hengenvaarallisia ominaisuuksia. Erityisesti parantamiseen käytetyistä kasveista on käytetty yleisesti nimitystä yrtti (kreik. botane, ruoho, yrtti; lat. botania, kasvioppi). Lääkettä ja lääkkeen raaka-ainetta aikaisemmin tarkoittanut sana rohto juontuu luultavasti vanhan alasaksan kielen sanasta druge (kuiva, nykysaksan trocken,) ja se on siis alunperin tarkoittanut apteekkien kuivattuja yrttejä.

Vanha aika

Koulutettujen lääkärien ammattikunnan muodostuessa antiikin Kreikassa noin 400-luvulla eKr. lääkärit valmistivat tarvitsemansa lääkkeet itse. Usein heillä oli apuna erityisiä lääkeyrttien kerääjiä, joita kutsuttiin juurenleikkaajiksi (kreik. rhizotomi), sillä lääkinnällisiin tarkoituksiin käytettyjen kasvin juurten kerääminen oli vaivalloista ja kokemusta vaativaa työtä. Juurenleikkaajina toimivat monet ihmiset lisäansioita saadakseen. Vasta keskiajan lopulla syntyi apteekkarien ammattikunta, joka huolehti lääkärien tarvitsemien lääkkeiden valmistuksesta sekä siinä käytettyjen yrttien ja muiden raaka-aineiden hankkimisesta.

Lääkkeiden valmistamiseen käytettyjen kasvien määrä lisääntyi vähitellen kokemusten myötä. Kerättävien kasvien tai niiden osien kerääminen sekä niiden käyttö lääkkeiden valmistamiseksi edellytti vähitellen kirjoitettuja luetteloita lääkeaineiden kerääjien sekä lääkkeiden valmistajien työn helpottamiseksi ja varmistamiseksi. Sen lisäksi kasvikunnasta alettiin kiinnostua lääkekäytön ohella myös eräänä luomakunnan osana.

Antiikin Kreikan oppineista Empedokles (noin 495—435 eKr.), Demokritos (s. noin 460 eKr.) ja Aristoteles (384—322 eKr.) ovat jo pohtineet kasvien olemusta ja merkitystä. Aristoteles on kirjoittanut kasveista kirjankin (lat. nimeltä De plantis), joka on kuitenkin joutunut kadoksiin. Epikuros (341—n. 270 eKr.) on kertonut Aristoteleen myös keränneen ja myyneen lääkekasveja. Antiikin ajan kuuluisin kasvien tuntija oli Theophrastos (k. 286 eKr. yli sadan vuoden ikäisenä), joka kirjoitti kaksi kasveja käsittelevää teosta ja kertoi niissä kuulemiaan kertomuksia kasvien ominaisuuksista. Kuuluisa lääkäri Diokles (n. 300 eKr) lienee ensimmäinen, joka tutki kokeellisesti lääkekasvien vaikutusta ja voimakkuutta. Muutamat hallitsijat olivat kiinnostuneita kasvien vaikutuksista ihmisiin, Pergamoksen kuningas Attalos I Soter (269—197 eKr.) löytääkseen myrkkyjä vastustajien raivaamiseksi ja Ponthoksen kuningas Mithradates VI Eupator (132—63 eKr) löytääkseen vastamyrkkyjä itsensä suojaamiseksi.

Tunnettu lääkäri ja juurenleikkaaja Krateuas (n. 80 eKr.) on laatinut kasviluetteloja ja varustanut nimeämänsä kasvit myös kuvilla. Hänen kirjoituksiaan on jäljellä Pyhän Marcuksen kirjastossa Venetsiassa. Myös monet Aleksandriassa toimineet lääkärit ovat laatineet kasviluetteloita, esim. Asklepiodoros, joka lienee ollut ensimmäinen muussakin kuin lääketieteellisessä tarkoituksessa kasveja koonnut henkilö. Lääkekasvien lisäksi huomiota kiinnitettiin aivan tavallisiin ja myös harvinaisiin kasveihin. Kasviluetteloiden yleistyessä syntyi myös tarvetta nimetä uusia lajeja ja yhdenmukaistaa kasvien nimiä.

Useat antiikin Rooman ajan kirjailijat, mm. Gaius Plinius Secundus (23—79 jKr.), ovat koonneet tietoja kasveista, enimmäkseen maanviljelyksen kannalta. Kuuluisimmaksi kasvikirjailijaksi kohosi lääkäri Dioskorides Pedanios (n. 40–n. 90 jKr.), joka on tallettanut kirjoituksissaan mm. Aristoteleen ja Theophrastoksen kasvitieteelliset tiedot jälkimaailmalle. Dioskorideen käsin kirjoitettu ja kuvitettu teos "De materia medica" (Lääkeaineista), jossa mainitaan noin 500 kasvia Vähästä Aasiasta sekä Etelä- ja Keski-Euroopasta, on vanhin säilynyt Herbarium, kuvallinen luettelo lääkekasveista.

Rooman tunnetuimman lääkärin Claudios Galenoksen (noin 129—200 jKr.) kehittelemä lääkintäjärjestelmä lisäsi kasvilääkkeiden merkitystä. Hän määritteli kaikkien yrttilääkkeiden vaikuttavat ominaisuudet humoraaliopin mukaisesti niiden lämmön, kylmyyden, kuivuuden, kosteuden ja maun perusteella. Sitä paitsi Galenos alkoi käyttää yksittäisten yrttien eli "yksinkertaisten lääkkeiden" (medicinae simplicia) sijasta monista yrteistä sekoitettuja "galeenisia lääkkeitä" eli "yhdistettyjä lääkkeitä" (medicinae composita). Aikaisemmin Kreetalla kasvaneilla lääkekasveilla oli erityisen suuri arvo, mutta kasvien tutkijana ja kerääjänä tunnettu Galenos otti käyttöön muitakin kuin Kreetalla kasvaneita yrttejä.

Keskiaika

Keskiajan kasvitieteen tutkijoista ja kirjoittajista on aiheellista mainita eräät teologit kuten espanjalainen Isidorus Sevillalainen (n. 560—636), frankkilainen Hrabanus Maurus (n. 780—856), saksalainen Albertus Magnus (von Bollstädt) (n. 1193—1280) sekä englantilainen Bartholomaeus Anglicus (n. 1230). Tähän ryhmään voidaan liittää myös saksalainen luostarin abbedissa Hildegard Bingeniläinen (1098—1179). Bartholomaeus Anglicuksen latinankielinen kuvallinen kasviluettelo käännettiin myös englanniksi ja ranskaksi. Se ilmestyi kirjapainotaidon keksimisen jälkeen 1400-luvun loppupuolella luultavasti ensimmäisenä painettuna Herbarium-teoksena.

Yliopistojen perustaminen alkoi 1100-luvulla, ja 1200-luvulla useihin niistä liitettiin myös lääketieteellinen tiedekunta. Lääketieteen opiskelijat olivat ainoat, jotka saivat yliopistoissa luonnontieteeseen liittyvää opetusta ja heistä tulikin lääkärin opintojen myötä myös luonnontieteilijöitä eli physicuksia. Lääkäreistä käytettiinkin alkuvaiheessa usein nimitystä physicus, josta juontuu englannin kielessä yhä lääkäriä tarkoittava sana physician. Perehtyminen luonnontieteisiin aiheutti sen, että lääkäreistä tuli usein kasvitieteen harrastajia, varsinkin kun kasvit liittyivät kiinteästi lääkkeiden valmistukseen.

Keskiajan lääkäreistä tunnetuin kasvitieteilijä oli Mattheus Platearius (noin 1150), jonka kirjoitus "De simplici medicina [---]" oli aakkosellinen luettelo silloin tunnetuista lääkekasveista. Hänen lisäkseen on mainittava Matheus Sylvaticuksen vuonna 1317 kirjoittama kasvitieteellinen teos "Pandectas medicinae" sekä saksalaisen Konrad von Megenbergin vuoden 1350 aikoihin julkaisema kuvitettu kasvitieteellinen luettelo luontoa kuvaavassa teoksessa "Das puch der natur".

Lääkäreitä kiinnostivat kasveissa ja yrteissä erityisesti niiden lääkeominaisuuksiin vaikuttavat seikat, joina pidettiin mm. kasvin ulkonäköä, sen osien muotoja sekä sen kasvupaikkaa ja kasvutapaa. Sen lisäksi kiinnitettiin huomiota Galenoksen määrittelemiin yrttien humoraalisiin laatuominaisuuksiin, jotka olivat lämpö, kylmyys, kuivuus ja kosteus sekä maku. Yrttien fysiologisista vaikutuksista tuotiin esiin lähinnä niiden "puhdistavat ominaisuudet" eli kyky lisätä ulostuksia, limaneritystä ja hikoilua. Suurin osa yrttien ominaisuuksista perustui spekulaatioihin tai ikiaikaisiin maagisiin käsityksiin.

Uusi aika

Eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden keskiajan lopulla alkaneet retket, jotka suuntautuivat aikaisemmin tuntemattomille mantereille kuten Aasiaan, Amerikkaan, Afrikkaan ja Australiaan, toivat tietoon aivan uusia kasveja. Kiinnostus niiden mauste- ja lääkeominaisuuksia kohtaan oli myös eräänä syynä useille kasvitieteellisille tutkimusretkille. Mahdollisuus esitellä kasveja painetuissa kirjoissa kirjapainotaidon kehittyessä tuotti uuden ajan alussa suuren määrän kuvitettuja kasvikirjoja, joiden nimenä oli usein joko Herbarium (kasvio) tai Hortus Sanitatis (terveyden kasvitarha). Osa niistä ilmestyi ilman tekijän nimeä. Tunnettujen tekijöiden teoksista voidaan mainita Leonhard Fuchsin (1501—1566) "De historia stirpium" (Lajien tuntemisesta, 1542), Conrad Gesnerin (1519—1565) "Catalogus plantarum [---]" (1542), Pietro Andreas Mattiolin (1501—1577) "Dioscoridis de materia medica" (1544), William Turnerin (noin 1508—1568) "A new Herball" (kolme osaa, 1551—1568) sekä Jakob Theodoriin eli Tabernaemontanuksen (n. 1515—1590) "New Kreuterbuch 1—2" (1588—1591).

Kasvijärjestelmien ja nimistöjen kannalta on syytä mainita ruotsalainen Carl von Linné (1707—1778). Hän loi ensimmäisenä käyttökelpoisen, joskin keinotekoisen järjestelmän kasvien luokittelemiseksi ja siihen liittyvät kaksiosaiset latinankieliset nimet (sukunimi, lajinimi). Moni kasveista sai lajinimen officinalis, apteekista saatava lääkekasvi (lat. officina, apteekki, alun perin työpaja tai työhuone).

Ennen 1600-lukua oli olemassa joitakin selvästi vaikuttavia yrttilääkkeitä, joiden kemiallinen rakenne tosin selvisi vasta paljon myöhemmin. Varhaisimmat niistä olivat (sulkeissa vaikuttava aine): oopiumi (morfiini ja sen sukuiset aineet), myrkkykatko (koniini), mandragora eli alruuna (hyoskiini), tädyke (efedriini), myrkkykoiso (atropiini), torajyvä (ergotamiini), alvejuuri (filisiini), koiruoho (santoniini).

Kasvitutkimus sai 1600-luvulla lisää tieteellisyyttä. Brittiläinen fyysikko Robert Hooke (1635—1703) kuvasi vuonna 1665 korkkipuun kaarnaa ja muita kasveja, joiden rakenteesta hän löysi munkkien kammioita (cell, "solu") muistuttavia rakenteita. Muita kasvien mikroskooppisen rakenteen varhaisia tutkijoita olivat italialainen lääkäri Marcello Malpighi (1628—1694) ja brittiläinen lääkäri Nehemiah Grew (1641—1712).

1600-luvulla löydettiin kasveista eräitä tiettyihin sairauksiin parantavasti vaikuttavia rohdoksia (sulkeissa vaikuttava aine) kuten ipecacuanha (emetiini), kiinakuori eli jesuittapulveri (kiniini) sekä kokan lehdet (kokaiini). Seuraavan vuosisadan (1700-luvun) löydöksiä oli mm. sormustinkukka (digitoxiini ja sen sukuiset aineet) sekä australialainen Strychnos nux-vomica (strykniini).

Aivan uuteen vaiheeseen tultiin 1800-luvulla kasvitieteilijöiden, apteekkarien ja kemistien yhteistyön seurauksena. Kemian kehittyessä alettiin 1800-luvun alusta lähtien eristää kasveista niiden aineosia puhdistettuina kemiallisina aineina. Se merkitsi samalla lääkeaineen tasaisempaa laatua ja tarkempaa annostelua. Uranuurtajana pidetään saksalaista apteekkioppilasta Friedrich Sertürneriä (1783—1841), joka onnistui eristämään vuosina 1803—1806 oopiumista puhtaan morfiinin, voimakkaan kipua poistavan aineen. Hänen menetelmiään seuraten ranskalaiset Pierre-Joseph Pelletier (1788—1842) ja Joseph-Bienaimé Caventou (1793—1877) eristivät vuosina 1817—1821 useita kasvialkaloideja kuten strykniinin, emetiinin ja kiniinin sekä saksalainen Friedrich Ferdinand Runge (1795—1827) vuonna 1820 kofeiinin.

Kasvit olivat olleet tähän saakka perustana apteekeissa valmistettaville yrttilääkkeille, mutta nyt kasveista tuli myös puhtaina eristettävien lääkeaineiden raaka-aineita. Tämä oli merkittävänä sysäyksenä lääketeollisuuden sekä sen tarvitsemien raaka-aineiden kaupan kehitykselle. Lääkärien osuus kasvitieteen tutkimuksessa väheni, mutta heidän tehtäväkseen muodostui kasveista saatujen lääkeaineiden vaikutuksien selvittäminen ja lääkkeiden käyttöalueiden määrittäminen. Näin syntyi lääketieteen uusi erikoisalue, farmakologia. Kun kasvien aikaisemmat luontaiset ominaisuudet, joita oli aikaisemmin pidetty arvokkaina, jäivät lääketieteessä taka-alalle, syntyi vastareaktiona kasvilääkintä, herbalismi, jonka periaatteita noudatetaan yhä useissa ns. vaihtoehtoisissa hoidoissa.

Nykyään 2000-luvulla löydetään kasveista yhä aikaisemmin tuntemattomia kemiallisia yhdisteitä, jotka eristettyinä tai kemiallisten menetelmien avulla edelleen kehitettyinä tuovat merkittävän lisän useiden sairauksien hoitoon.

Kasvitieteen ja lääketieteen yhteydet Suomessa

Ruotsissa Upsalan yliopisto sai lääketieteen professuurin vuonna 1613. Lääketieteen professoreista erityisesti Johan(nes) Franck (1590—1666, professorina 1624 alkaen) ja Olof Rudbeckius (1630—1702, apulaisena 1655 alkaen, professorina 1660—1690) tunsivat kiinnostusta kasvitiedettä kohtaan. Rudbeckius perusti Upsalaan kasvitieteellisen puutarhan ja julkaisi laajan kasvitieteellisen kuvateoksen Campii Elysii (1701—1702). Myöhemmistä lääketieteen ja kasvitieteen tutkijoista tunnetuin on aikaisemmin jo mainittu Carl von Linné.

Kasvitieteen lääketiedettä tukevan merkityksen vuoksi kasvitiede on kuulunut Suomessakin lääkärien yliopistolliseen koulutukseen Turun akatemiassa vuodesta 1641 lähtien. Turun akatemiassa opiskelijat suorittivat yleensä filosofian kandidaatin tai maisterin tutkinnon ennen lääketieteen opiskelua 1810-luvulle saakka. 1820-luvulla useimmat lääketieteen opiskelijat olivat filosofian tohtoreita.

Turun akatemiassa kasviopin opettaminen kuului alun perin fysiikan professorin opetusalaan. Lääketieteellisessä tiedekunnassa kasvioppia opettivat myös lääketieteen professorit osana lääkeaineoppia. Sen opetuksen käynnisti Elias Til-Landz (1640—1693), joka toimi järjestyksessä toisena lääketieteen professorina vuosina 1670—1693. Til-Landz julkaisi jo vuonna 1673 Suomen ensimmäisen kasvion "Catalogus plantarum, tam in excultis, quam in cultis locis prope Aboam superiore aestate nasci observatarum" Turun seudulta. Siinä kuvattiin 496 kasvilajia, joista osa oli luonnonkasveja, osa viljeltyjä. Teoksesta ilmestyi vuonna 1683 toinen painos, jossa kasvien luku oli 536. Niistä 406 oli luonnonvaraisia, muut olivat viljeltyjä hyöty-, lääke- ja koristekasveja. Vuonna 1683 ilmestyi myös Til-Landzin huomattava kasvikuvasto "Icones novae Catalogo promiscue appensae", jossa oli 158 lajia. Sen puuleikkaukset olivat jäljitelmiä keskieurooppalaisista kasvikirjoista. Til-Landzin aloitteesta akatemiaan perustettiin myös kasvitieteellinen puutarha.

Seuraavista professoreista erityisesti Johan Leche (1704—1764, professorina 1749—1764) oli kasvitieteestä kiinnostunut. Hän kunnosti välillä rappeutumaan päässeen kasvitieteellisen puutarhan ja laati myös käsikirjoituksen Suomen kasviota varten, vaikka se jäikin painamatta. Johan Haartmanin (1725—1788, professorina 1765—1788) aikana akatemiaan saatiin lääketieteen apulainen, jonka tehtäviin kuului toimia kasviopin demonstraattorina. Virkaan nimitettiin vuonna 1778 lääketieteen tohtori Carl Niclas Hellenius (1745—1820, von Hellens vuodesta 1816), joka hoiti käytännössä kasvitieteen opetuksen. Hän sai professorin arvon vuonna 1780 ja hänet nimitettiin samalla kasvitieteellisen puutarhan esimieheksi ja vuonna 1793 akatemian talousopin ja luonnontieteen professoriksi. Hänen tehtävänsä kasviopin demonstraattorina oli päättynyt jo vuonna 1787. Hellenius teki suuren työn Turun akatemian kasvitieteen hyväksi. Hän järjesti rappeutumaan päässeen kasvitieteellisen puutarhan uudelleen ja lisäsi sen lajilukua parista sadasta yli kahteen tuhanteen. Lisäksi hän kartutti akatemian kasvikokoelmaa, jonka lajimäärä kohosi hänen ansiostaan 11 000—12 000 lajiin. Helleniuksella oli myös suuri yksityinen kasvikokoelma, jonka hän vuonna 1816 virasta erotessaan lahjoitti akatemialle. Turun kaupungin suurpalo vuonna 1827 tuhosi kuitenkin sen ja melkein kaikki muutkin akatemian kokoelmat.

Tässä yhteydessä on aiheellista mainita Klas Fredrik Hornstedt (1758—1809), ruotsalaissyntyinen ja Suomessa vuosien 1788—1809 välillä toiminut sotilaslääkäri, joka solmi avioliiton helsinkiläisen kauppiaan tyttären Helena Schwartzin kanssa. Hornstedt oli opiskeluvuosinaan harrastanut luonnontieteitä ja tehnyt tutkimusmatkoja Ruotsissa, Suomessa, Keski-Euroopassa, Azoreilla ja Itä-Intian saaristossa. Hän keräsi matkoillaan laajat kasvi- ja eläinkokoelmat, jotka sijoitettiin ruotsalaisiin luonnontieteiden museoihin.

Carl Niclas Helleniuksen jälkeen Turun akatemian kasviopin demonstraattoreina toimivat vuosina 1787—1789 Anders Dahl (1751—1789), vuosina 1794—1798 Carolus Birger Rutström (1758—1826), vuosina 1800—1805 Johan Fredrik Wallenius (1765—1836), vuosina 1806—1809 Fredrik Wilhelm Radloff (1766—1838) ja vuosina 1810—1813 Carl Reinhold Sahlberg (1779—1860). Vuonna 1812 viran nimikkeeksi tuli lääketieteen apulainen ja kasvitieteen demonstraattori. Sen hoitajana oli vuosina 1813—1820 Lars Johan Prytz (1789—1823) ja vuosina 1822—1828 Matthias Kalm (1793—1833). Kaikki edellä mainitut demonstraattorit olivat lääkäreitä.

Yliopiston siirryttyä vuonna 1828 Helsinkiin lääketieteen apulaisen ja kasvitieteen demonstraattorin virka oli täyttämättä kymmenkunta vuotta. Sen jälkeen viran hoitajana oli vuodesta 1839 lääket. tri Johan Ernst Adhemar Wirzén (1812—1857) vuoteen 1852, jolloin virka lakkautettiin.

Helsingin Aleksanterin yliopiston aloittaessa toimintansa vuonna 1828 oli lääketieteen opintojen vaatimuksena filosofian kandidaatin tutkinto. Tässä vaiheessa kasvitieteen opinnot kuuluivat vielä lääketieteellisen tiedekunnan opintoihin, mutta 1850-luvulla ne tapahtuivat fyysis-matemaattisessa tiedekunnassa osana maisterintutkintoa.

Helsingin yliopiston lääketieteen apulaisen ja kasvitieteen demonstraattorin virka muutettiin jo vuoden 1845 alusta farmakologian ja farmasian ylimääräiseksi professorin viraksi, mutta se toteutui vasta vuonna 1854, jolloin professoriksi nimitettiin lääket. ja kir. tri Frans Josef von Becker (1823—1890). Virka muutettiin vuonna 1857 fysiologisen kemian ja farmakologian varsinaisen professorin viraksi, jota von Becker hoiti vuoteen 1885 saakka. Hänen seuraajansa oli vuosina 1886—1915 lääket. ja kir. tri Ernst Edvard Sundvik (1849—1918). Virka muutettiin vuonna 1916 lääketieteellisen kemian ja farmakologian professorin viraksi ja vuonna 1921 se jaettiin näiden oppiaineiden kesken.

Carl Niclas von Hellensin (aik. Hellenius) jälkeen talousopin ja luonnonhistorian professorina oli vuodesta 1818 lääket. tri Carl Reinhold Sahlberg (1779—1860), jonka virka jatkui Helsingissä vuodesta 1828 eläintieteen ja kasvitieteen professorin nimikkeellä vuoteen 1841 saakka. Sen jälkeen viran hoitajana oli vuosina 1842—1847 lääket. lis. Johan Magnus af Tengström (1793—1856) ja vuosina 1849—1852 filosofian tohtori Alexander von Nordmann (1803—1866). Virka jaettiin vuonna 1852 eläintieteen ja kasvitieteen professorin viroiksi, jolloin von Nordmann jatkoi eläintieteen professorina vuoteen 1866 saakka.

Uuden kasvitieteen professorin viran haltijana oli vuosina 1857—1863 lääket. tri William Nylander (1822—1899). Hän erosi kuitenkin virasta vuonna 1863 ja toimi sen jälkeen kuolemaansa saakka yksityisenä maailmankuuluna jäkälientutkijana Pariisissa. Hänen veljensä, fil. ja lääket. lis., professori Fredrik Nylander (1820—1880) oli Helsingin yliopiston kasvitieteen dosentti vuonna 1843 ja Pietarin kasvitieteellisen puutarhan apulainen vuosina 1844—1846. Seuraava kasvitieteen professori oli vuosina 1865—1889 ruotsalaissyntyinen lääket. tri Sextus Otto Lindberg (1835—1889). Vasta hänen jälkeensä kasvitieteen professorina oli vuosina 1892—1926 luonnontieteilijä, fil. lis. Fredrik Emil Volmar Elfving (1854—1942). Kasvitieteessä oli myös kaksi henkilökohtaista ylimääräistä professoria, vuosina 1879—1903 fil. lis. Johan Petter Norrlin (1842—1917) ja vuosina 1897—1903 fil. lis. Alfred Oswald Kihlman (myöh. Kairamo) (1858—1938).

Lääketieteen opintojärjestelmää muutettiin vuodesta 1890, jolloin otettiin käyttöön ns. medikofiilitutkinto eli lääketieteen alkututkinto vaatimuksena lääketieteellisten opintojen alkamiseksi. Silloin kasvitieteen opetus siirtyi osaksi medikofiilitutkinnon vaatimia opintoja. Medikofiilitutkinnon kasvitiede oli monelle opiskelijalle vaikea asia, etenkin professori Elfvingin aikana. Kertomusten mukaan hän oli tyypillinen opiskelijoiden kiusaaja. Moni sai käydä tentissä useita kertoja, ja jotkut joutuivat lähtemään ulkomaille opintoja jatkamaan tai siirtymään kokonaan toiselle alalle. Kasvitiede poistettiin medikofiilitutkinnon oppiaineista vuonna 1933 ja koko medikofiilitutkinto lopetettiin vuonna 1945.

Yliopiston ulkopuolella kasvitiede oli monen lääkärin harrastuksena, kun hän oli saanut kipinän siihen opiskelunsa aikana. Myös lääket. tri Elias Lönnrot (1802—1884) askarteli vuosikausia kasvitieteen parissa. Suomen kielen opetustyöhön liittyen hän paneutui vakavammin kasviopin ja kasvikunnan sanaston julkaisemiseen suomen kielellä. Hän julkaisi vuonna 1858 kirjan "Kasvikon oppisanoja" ja vuonna 1860 laajan teoksen "Flora Fennica. Suomen Kasvisto. Kokoelma". Viime mainittu oli lähinnä suomeksi toimitettu kooste neljästä eri teoksesta, joista tärkein oli ruotsalaisen lääkärin ja kasvitieteilijän C. J. Hartmanin (1790—1849) teos "Handbok i Skandinaviens flora" (7. painos 1858, 1. painos 1849). Lönnrot julkaisi yhdessä lääket. ja kir. tri Anders Thiodolf Saelanin kanssa "Suomen Kasvistosta" toisen painoksen "Suomen Kasvio" vuonna 1867. Lönnrot keräsi myös noin 900 yksilöä käsittävän kasvikokoelman eli herbaarion. Muista kasvitiedettä vakavasti harrastaneista lääkäreistä voidaan vielä mainita esimerkkinä professori C. E. Sonck (1905–2004).

Apteekkarit ja kasvitiede

Apteekkarit ovat joutuneet ammattinsa vuoksi perehtymään kasvien tuntemukseen, sillä aikaisemmin suurin osa lääkkeistä valmistettiin kasveista tai niiden osista. Sopivia lääkeyrttejä kerättiin luonnosta, mutta jo keskiajalla niitä alettiin viljellä luostarien yrttitarhoissa. Silloin oli tarpeen hankkia myös kasvien viljelyssä tarvittavaa tietoa ja kokemusta.

Apteekkarin tarvitsema ammattitaito saatiin aivan nykyaikaan saakka palvelemalla apteekissa apteekkioppilaana ja farmasian opiskelijana. Sen lisäksi oli yleensä suoritettava välitutkinto seudulla toimivalle lääkärille ja loppututkinto lääkintäviranomaiselle. Paikkakunnilla, joissa oli yliopisto, oli mahdollisuus käydä kuuntelemassa kasviopin ja kemian luentoja. Pitkän yliopistollisen opiskelun puuttuminen oli varmaankin tärkeänä syynä siihen, että apteekkareista ei yleensä tullut kasvitieteen harrastajia.

Käytännön apteekkitoiminnassa oli sekä tavaran saannin että taloudellisuuden kannalta eduksi, jos apteekkari saattoi viljellä tarvitsemiaan lääkekasveja, varsinkin jos niillä voitiin korvata ulkomailta kalliilla hinnalla tuotavia yrttejä. Käytännössä monista apteekkareista kehittyikin taitavia ja innostuneita yrttitarhureita. Ruotsissa ja Suomessa lääkekasvien viljely kehittyi ennen kaikkea Carl von Linnén ansiosta. Valtiovalta pyrki myös eri tavoin kannustamaan apteekkareita lääkekasvien viljelyyn.

Suomessa oli aikoinaan jokaisella apteekilla 1700-luvulla ainakin jonkinlainen yrttipuutarha. Turussa apteekkari Jonas Synnerbergillä oli suuri lääkekasvitarha 40 vuoden ajan. Samoin Turun akatemian ensimmäisellä apteekkarilla Lars Henrik von Mellillä oli merkittävä lääkekasvitarha. Muista lääkekasvien viljelyssä ansioituneista 1700-luvun apteekkareista voidaan mainita Porvoon apteekkari Johan Gustaf Bergström, Kuopion apteekkari J. H. Långhjelm, Porin apteekkari Mårten Stengrund ja Oulun apteekkari Johan Julin. Kiinnostus rohdoskasvien viljelyyn väheni 1800-luvun alkupuolella, kun maahan tuotavien kasvirohdosten tullitaksa muuttui edullisemmaksi. Lääkekasvien viljely väheni edelleen 1800-luvun lopulla, kun kehittyvä lääketeollisuus toi markkinoille rohdoskasveista eristettyjä tai synteettisesti valmistettuja lääkeaineita.

Lopuksi on aiheellista mainita, että Suomessa kasvitiedettä alunperin opiskellut ja siinä tohtoriksi väitellyt Hanna Lappalainen ryhtyi 1900-luvun alussa opiskelemaan farmasiaa ja valmistui apteekkariksi.

Kirjoitus on valmistunut joulukuussa 2001. Apteekkareita koskeva jakso on lisätty maaliskuussa 2002. Tarkistettu huhtikuussa 2002, kielellisiä korjauksia kesäkuussa 2003. Täsmennetty kasvitieteen opetusta Turun akatemiassa koskevaa kohtaa tammikuussa 2009.

Kirjallisuutta:

von Bonsdorff, B.: (The) History of Medicine in Finland 1828—1918. The History of Learning and Science in Finland 1828—1918. Helsinki 1975.

Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1—2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Enezian, G. M.: Herkunft und Verbindung der medizinisch-pharmazeutischen Kentnisse im Abendland und die Geschichte der Rheinfelder Apotheken. Basel, ilman painovuotta (noin 1995).

Fagerlund, L. W. och Tigerstedt, R.: Medicinens studium vid Åbo universitet. Åbo universitets lärdomshistoria 1. Medicinen. Skrifter utgifna af Svenska Literatursällskapet i Finland XVI. Helsingfors 1890.

Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia, En översikt, II, Albert Bonniers förlag, Stockholm 1946.

Haggard, H. W.: Läkaren i mänsklighetens historia. Natur och Kultur. Stockholm 1935.

Helsingin yliopiston opettaja- ja virkamiesmatrikkeli 1640—1917. Internet.

Krohn, G.: Kasvitieteen historiaa. Kasvien keräily ja tutkiminen tieteessä ja kouluopetuksessa. WSOY. Porvoo — Helsinki. Porvoo 1933.

Morton. A. G.: Kasvitieteen historia. Kuvaus kasvitieteen vaiheista muinaisajoista nykypäivään. Suomentaneet ja Suomen kasvitieteen historian laatineet Johannes Enroth ja Ilkka Kukkonen. Gaudeamus. Tampere 1999. [Lisätty kirjallisuuden luetteloon huhtikuussa 2002.]

Potterton, D. (editor): Culpepers Colous Herbal. W. Foulsham & Company Limited. Printed in Hong Kong, 1983. Foreword by E. J. Shellard.

Silverman, M.: Ihmeitä pullossa. Kertomus kymmenestä ihmeitätekevästä lääkeaineesta ja eräistä lahjakkaista miehistä, jotka tieten tai tietämättään keksivät ne. Gummerus. Jyväskylä 1944.

Apteekkareita koskevan jakson lähteitä:

Naakka-Korhonen, M.: Lääkekasvien keruusta ja viljelystä maassamme. Teoksessa: Kansa parantaa, toim. Pekka Laaksonen ja Ulla Piela. Kalevalaseuran vuosikirja 63, 1983. Pieksämäki 1983.

Peldán, K.: Suomen farmasian historia. Helsinki 1967.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON