Arno Forsius

Bruselloosi — yleinen zoonoosi

Bruselloosi on eräs yleisimmistä ja vanhimmista zoonooseista, selkärankaisista eläimistä ihmisiin tarttuvista taudeista. Välimeren maista on jo antiikin ajoilta kirjallisia tietoja kuukausia kestäneestä kuumetaudista, jossa oli aaltoillen pitkiä kuumevaiheita ja lyhyitä kuumeettomia kausia. Eläinten luomatauti oli samoin jo antiikin ongelmana. Orosius kertoi, että Rooman seudulla oli vuonna 276 eKr. keskenmenotautia sekä karjalla että naisilla. Plinius (n. 50 jKr.) piti vuohien keskenmenoja kylmyyden aiheuttamina. Roomassa oli tapana uhrata teurastetusta lehmästä otettu vasikan sikiö 15. p:nä huhtikuuta Cerekselle, jotta tämä olisi varjellut karjaa keskenmenoilta.

Englantilainen William Burnett esitti vuonna 1814 perusteellisen kuvauksen taudista "the Bilious Remittent Fever of the Mediterranean" ja sen obduktiolöydöksistä. Hän myös erotti taudin Välimeren seudulla yleisestä malariasta sillä perusteella, että kiinakuorilääkitys tehosi vain malariaan. Skotlantilainen K. King käytti taudista vuonna 1820 nimeä "febris gibraltaris".

Länsieurooppalaiset sotajoukot joutuivat tekemisiin taudin kanssa Krimin sodassa vuosina 1854—1856, jolloin siihen sairastui ja kuolikin huomattava määrä sotilaita. Marston tutki tautia vuonna 1863 Maltan saarella ja antoi sille nimen Maltan kuume. Hän erotti taudin lavantaudista, toisesta pitkäaikaista kuumeilua aiheuttavasta tartuntataudista. Nimet Maltan kuume ja Välimerenkuume olivat kuitenkin harhaan johtavia, sillä tautia todettiin esiintyvän laajasti muuallakin maailmassa. Taudista alettiinkin käyttää nimeä febris undulans (aaltoileva kuume). Nykyään se tunnetaan bruselloosina.

Taudin syy oli pitkään tuntematon. Brittiläinen sotilaslääkäri David Bruce (1855—1931) löysi Maltalla erään tautiin kuolleen pernasta vuonna 1886 mikrobin, jolle annettiin nimi Micrococcus melitensis (lat. Melita, Malta). Bruce onnistui myös viljelemään bakteerin ja siirtämään taudin apinoihin. Taudin aiheuttaja oli siis löytynyt, mutta sen leviämistapoja ei vieläkään tunnettu. Arvoitus ratkesi vuonna 1905, jolloin eräällä vuohia Maltalta Antwerpeniin kuljettaneella laivalla puhkesi Maltan kuume -epidemia. Tartunnan todettiin levinneen vuohenmaidon välityksellä. Tutkimusten jälkeen Zammit Maltan terveysvirastosta saattoi ilmoittaa, että taudin aiheuttava bakteeri siirtyi tavallisesti juuri maidon mukana vuohista ihmisiin.

Maltalla taudin yleisyys väheni ratkaisevasti, kun vuohen maito poistettiin sotajoukkojen ja laivaston ruoasta. Gibraltarilla taudin esiintyminen riippui selvästi vuohien tuonnista Maltan saarelta. Pian voitiin todeta taudin laaja levinneisyys vuohissa sekä lampaissa myös Sisiliassa, Korsikassa, Etelä-Ranskassa, Espanjassa ja monilla muilla Välimeren seuduilla.

Eläinlääkärit Laurits Frederik Bang ja Stribolt olivat löytäneet Kööpenhaminassa vuonna 1896 nautojen luomataudin aiheuttajan, ns. Bangin bakteerin. Yhdysvalloissa Mohler ja Traum olivat vuodesta 1911 lähtien tietoisia siitä, että Bangin bakteeri saattoi aiheuttaa taudin myös ihmisessä. Alice Evans totesi vuonna 1918 puhdasviljelmiä vertaillessaan, että Maltan kuumeen ja nautojen luomataudin aiheuttajia ei voinut erottaa toisistaan. Bevan puolestaan totesi Rhodesiassa ihmisissä sairaustapauksia, jotka olivat yhteydessä karjan luomatautiin ja Keefer kuvasi vuonna 1924 sairauden nuorella miehellä, joka oli saanut tartunnan sian sisäelinten käsittelystä.

Kristensenin ja Holmin vuodesta 1928 suorittamien tutkimusten mukaan tartunta ei ollut ihmisillä suinkaan harvinainen. Tauti osoittautui yleiseksi eri puolilla maailmaa ja sitä sairastivat etenkin vuohien ja muun karjan kasvattajat, vuohen maidon käyttäjät, teurastajat, eläinlääkärit sekä laboratoriotyöntekijät. Etelä-Ranskassa oli ennen vuotta 1939 noin 4000 fièvre ondulante -tapausta vuosittain ja kuolleisuus tautiin oli noin 6—7 %. Siellä tartunnoista oli saatu lampaista 80 %, vuohista 15 % ja lehmistä 5 %. Saksassa tautia ilmoitettiin 1930-luvulla noin 600 tapausta vuodessa. Yleensä suuri osa tapauksista oli lieviä, etenkin lapsilla, ja huomattava osa jäi ilmeisesti toteamatta.

Bacterium melitense sai myöhemmin löytäjänsä mukaan nimen Brucella. Menetelmien kehityttyä voitiin todeta, että Brucelloja on olemassa ainakin kolme eri tyyppiä, abortus (aik. bovinus), melitensis (aik. abortus caprinus) ja suis (aik. porcinus), joiden isäntäeläimet ovat vastaavasti nauta, vuohi ja sika. Eläimillä tauti tarttuu erityisesti kantaviin eläimiin ja aiheuttaa niillä keskenmenoja. Bruselloosia on edelleen runsaasti Välimeren maissa, joissa sen voi saada joko sairaista eläimistä tai tuoreesta maidosta, juustosta ja jogurtista. Pastörointi ehkäisee tehokkaasti tartunnan leviämisen maidon välityksellä. Suomessa on todettu bruselloosia karjassa viimeksi vuonna 1960.

Katso myös Biologinen sodankäynti.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1996: 1—2: 95.

Kirjallisuutta:

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin—München 1950

Mäkelä, O. ym. (toim.): Lääketieteellinen mikrobiologia. 6. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Jyväskylä 1993

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON