Arno Forsius

C-vitamiini ja keripukki

Suomessa C-vitamiinin puutteesta aiheutuva keripukki tuntuu nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan aikana menneiden aikojen kummajaiselta. Viimeksi jatkosotamme vuosina 1941–1944 keripukki oli vielä todellisuutta meilläkin. Tänä päivänä se on vakava terveyden uhka kehitysmaissa ja myös kehittyneemmissä maissa ravinnon puutteessa elävien kansojen tai väestöryhmien keskuudessa.

Keripukin taudinkuva

Keripukin varhaisoireita ovat yleinen sairauden tunne, voimattomuus ja alakuloisuus. Seuraavassa vaiheessa ilmenee tavallisesti särkyjä nivelissä. Näkyvistä oireista varhaisimpia ovat ihon karvatuppien ympärillä esiintyvät verenpurkautumat, jotka ovat väriltään violettiin vivahtavia, kohtalaisen suuria ja selvästi havaittavia. Niitä on erityisesti reisien takapinnalla, kyynärvarsien etupinnalla ja vatsalla. Iho on myös karhea karvatuppien huomattavan sarveutumisen johdosta. Puristussiteen pitäminen raajan ympärillä aiheuttaa verenpurkautumia raajojen iholle etenkin karvoitetuilla alueilla. Taudin edistyessä esiintyy laajempia ihonalaisia mustelmia kosketuksen, painamisen tai tapaturman seurauksena, tavallisimmin takamuksissa ja reisien takapinnoilla. Suurehkoja verenvuotoja voi tapahtua lisäksi ihonalaisessa kudoksessa, lihaksissa, luukalvojen alla ja nivelissä, mutta harvoin sisäelimissä. Ikenet turpoavat, tulehtuvat ja vuotavat herkästi verta. Kiinnityskudosten höltymisen ja ientulehduksen johdosta hampaat alkavat heilua ja irtautua. Vaikeissa tapauksissa esiintyy hengenahdistusta sekä nestekertymiä vatsaontelossa ja keuhkopussissa. Verenpurkautumien imeytymisen seurauksena potilaan ihonväri on usein kellertävä. Verenheikkous on tavallista ihon ja ihonalaisten verenvuotojen ja joskus suolistonkin verenvuotojen seurauksena. Sitä paitsi verenmuodostuksen kannalta tarpeellisen foolihapon saanti voi vähentyä samanaikaisesti C-vitamiinin kanssa. Seistessä esiintyy verenpaineen laskua tavallista alemmalle tasolle ja pyörtymiset ovat yleisiä pitkälle menneissä tapauksissa. Loppuvaiheessa voi esiintyä myös oksennuksia. Suurin osa keripukin oireista johtuu sidekudoksen heikentymisestä, mutta myös umpieritysrauhasten toiminta häiriintyy vaikeissa tapauksissa.

Lapsilla keripukki alkaa useimmiten imettämisen päättymisen jälkeen 6–12 kk:n kuluessa tai joskus aikaisemminkin, jos äidin ravinnon C-vitamiinipitoisuus on ollut puutteellinen. Lapsilla keripukin varhaisoireita ovat ruokahalun puute, rauhattomuus ja ärtyneisyys. Lapsilla esiintyy ihon ja ihonalaisten verenpurkautumien lisäksi verenvuotoja myös luukalvojen alla sekä nivelissä, mistä on seurauksena turvotuksia, paikallista arkuutta ja liikekipuja. Kun lapsilla tapahtuu verenvuotoja myös luiden kasvukeskuksissa, on siitä seurauksena etenkin alaraajoissa asentovirheitä. Tyypillinen on ns. sammakkoasento, jossa jalkaterät ovat kiertyneet voimakkaasti ulospäin. Kylkikaarien kylkiluu-rustorajoilla näkyy tavallisesti verenvuotojen aiheuttamia paksunemia, samantapaisia kuin riisitaudissa muusta syystä.

Keripukki oli Suomessa kuolinsyynä seurakuntien kuolleiden tilastoissa vuosina 1749–1877. Oireittensa vuoksi se oli vuosina 1802–1811 yhdistettynä samaan ryhmään vesitaudin (eli turvotustaudin), hengenahdistuksen ja keltataudin kanssa.

Keripukin historiaa

Keripukin englannin kielinen nimi scurvy on keskiajalta peräisin oleva taudinnimi, josta on myöhemmin johdettu latinankielinen termi scorbutus. Scurvy lienee tarkoittanut alunperin haavaista suuta. Nimen saksalainen muoto Scharboch on esiintynyt ensimmäisen kerran Kölnissä vuonna 1534. Samaa perua ovat ruotsin skörbjugg ja siitä vääntynyt suomen keripukki. Henrik Florinus (1633–1705) mainitsi sen vuonna 1678 laatimassaan sanakirjassa muodossa skerpuuki. Jo eräässä Hippokrateen esittämässä taudinkuvassa (noin 400 eKr.) on keripukin piirteitä. Siihen viittaavasta taudista ovat kertoneet myös Plinius vanhempi (n. 23–79 jKr.), Celsus (n. 25 eKr.–n. 50 jKr.) ja Avicenna (980–1037).

Selvän kuvauksen keripukin esiintymisestä pyhiinvaeltajien keskuudessa ovat joka tapauksessa esittäneet ranskalaiset Jaques de Vitry vuonna 1218 ja Jean de Joinville (1225–1317) vuonna 1249. Purjelaivojen kaudella keripukin tuhot miehistöjen keskuudessa olivat suorastaan hirvittäviä. Suurin osa miehistä saattoi menehtyä tai tulla toimintakyvyttömäksi sen johdosta.

Sen lisäksi keripukkia ilmeni sotien aikana kaupunkien piiritysten yhteydessä sekä piiritettyjen että piirittäjien keskuudessa. Keripukkia esiintyi puutostautina myös rauhan aikana poikkeusoloissa, jolloin riittävän ja täysiarvoisen ravinnon saanti oli vaikeutunut, kuten esim. Irlannin perunaruton aiheuttaman nälänhädän yhteydessä vuosina 1845–1848 sekä Yhdysvalloissa Kalifornian kultaryntäyksen aikana vuosina 1848–1850. Kun tautia esiintyi muualla kuin laivamiehistöjen keskuudessa, käytettiin siitä usein "maakeripukin" nimeä.

Pohjoismaissa ja erityisesti niiden pohjoisimmissa osissa keripukki oli ilmeisesti hyvin yleinen tauti 1500-luvulta aina 1800-luvun puolelle asti kevätpuolella talvea. Jo Olaus Magnus Gothus (1490–1557) mainitsi taudin teoksessaan "Historia de gentibus septentrionalibus" (Pohjoisten kansojen historia), joka painettiin vuonna 1555. Todennäköisesti se on myös ollut pääasiallinen syy ns. kevätväsymykseen eli "kevättiin". Kevätkausina merkittävä osa väestön kuolemantapauksistakin on mahdollisesti johtunut joko suoraan tai epäsuorasti keripukista.

Lapsilla esiintyvän keripukin taudinkuva, joka poikkesi osaksi aikuisten keripukista, selvisi vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen. Tosin englantilainen Francis Glisson (1597–1677), joka oli julkaissut tutkimuksensa riisitaudista vuonna 1650, oli nähnyt Lontoon lapsissa myös keripukkia, mutta hän piti sitä huonosta ympäristöstä aiheutuvana. Vuosina 1859 ja 1862 saksalainen Julius Möller (1819–1887) kuvasi lapsilla sairauden, jota hän kutsui nimellä äkillinen riisitauti, mutta joka oli kuitenkin selvästi lasten keripukki. Vuonna 1883 englantilainen Thomas Barlow (1845–1945) esitti selvät todisteet siitä, että keripukkia voi esiintyä myös lapsilla. Sen jälkeen lasten keripukkia alettiin yleisesti kutsua Barlowin taudiksi, mutta saksalaiset käyttivät siitä pitkään nimeä Möller-Barlowin tauti (Osteopathia haemorrhagica infantum). Asia selvisi lopullisesti vasta norjalaisen Axel Holst'in (1861–1931) ja Theodor Frölich'in (1870–1947) varmistettua sairauden keripukiksi vuoden 1910 tienoilla.

Keripukin syiden selvittämistä

Tiedemiesten oli mahdotonta ymmärtää, että jokin sairaus ei johtuisi myrkystä tai muusta elimistöön tulevasta haitallisesta aineesta vaan jonkin ravinnon mukana yleensä saatavan aineen puutteesta.

Vaikka jo Carl von Linnén (1707–1778) aikana oli oivallettu, että tuoreiden kasvisten puute oli tärkeä tekijä keripukin synnyssä, oli von Linné itsepäisesti sitä mieltä, että säilöttyjen ruokien suola aiheutti keripukin. Hän myös perusteli virheellisesti tuoreiden kasvisten parantavan vaikutuksen. Sen sijaan ruotsalaisella arkkiatri Abraham Bäck'illä oli selvä käsitys siitä, että hedelmät ja kasvit ravintona antoivat suojan keripukkia vastaan. Noihin aikoihin katsottiin tupakan olevan avuksi keripukissa sen vuoksi, että se lisäsi syljen eritystä.

Vielä 1800-luvun alussa keripukin syiksi katsottiin mm. elinvoiman heikkeneminen ja haihtumisen estyminen, kylmä ja kostea ilmasto, vaikeasti sulavat ja suolaiset ruoat, pilaantuneet ruokatavarat, tuoreiden kasvisten puute, erilaiset tulehdukset, pitkäaikainen masennus ja liikunnan puute.

Elias Lönnrot (1802–1884) kirjoittaa vuonna 1856 kirjassaan Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri: "Kerpunkki, keripukki. [---] Alkunsa saapi tauti kylmästä, nuoskiasta, saastaisesta ilmasta; näkylästä [raskaasta, huonosti sulavasta], suolaisesta ruuasta; laiskuudesta ja työttömyydestä. Meriwäki liiatenki on tämän taudin alainen."

Knut Felix von Willebrand (1814–1893) kertoi, että Turun kaupungissa suuri osa vangeista kärsi vuonna 1875 keripukista, minkä hän arveli johtuneen satunnaisesta perunoiden puutteesta näiden ruokajärjestyksessä.

Keripukin hoidon historiaa

Pliniuksen mukaan Germanicuksen sotajoukoissa Niederrheinissä esiintyi vuonna 15 jKr. ilmeisesti keripukin oireena suun märkimistä, jonka hoitoon käytettiin herba britannica'a (joko niittysuolaheinää, Rumex acetosa, tai mukulaleinikkiä). Apuleiuksen (100-luvulla) mukaan saman taudin hoitona käytettiin Beta plantaginis -kasvia (ilmeisesti Beta vulgaris, yleinen juurikas, saksaksi Mangelwurzel eli Mangold).

Espanjassa mainitaan sitruunamehu keripukin lääkkeenä jo vuonna 1199. Cartier sai tutkimusmatkallaan Lawrence-joella vuonna 1535 hyviä hoitotuloksia intiaanien ohjeiden mukaan valmistetuilla kuusenhavu- ja kuusenkuoriuutteilla. Hänen kokemuksensa julkaistiin vuonna 1600. Hollantilaisen Ronniuksen tiedetään käyttäneen sitruunamehua keripukin ehkäisemiseen vuonna 1564 ja samoin tekivät pian sen jälkeen englantilaiset Hawkins vuonna 1593 ja Lancaster vuonna 1600. Brabantilainen Johann Weyer (1515–1588) kirjoitti keripukista (De scorbuto) vuonna 1567. Hänen mukaansa "lusikkayrtti" (kuirimo, lat. Cochlearia), jolla oli lusikanmuotoiset lehdet, ja jo alkuvuodesta viheriöivä nenätti (Nasturtium) vaikuttivat erityisesti siihen parantavasti. Von Gröben, joka matkasi Kultarannikolle vuonna 1612, kertoi myös sitruunoiden suotuisasta vaikutuksesta keripukkia sairastavilla. Perunan käyttöön ottamisen jälkeen, Suomessa 1700-luvun lopulta alkaen, talviaikaisen keripukin esiintyminen alkoi selvästi vähentyä.

[Lisäys huhtikuussa 2003:] Suomalainen pappi ja monioppinut Sigfridus Aronus Forsius (n. 1560–1624) kirjoitti vuonna 1611 teoksessaan Physica (painettiin vasta vuonna 1952) seuraavasti: "Pomeranssit, joita kutsutaan Poma Nerantiaksi ja Poma Aureaksi ("appelsiini"), kasvavat melkein samanlaisissa puissa kuin muut omenat, ja siksi niiden mehu ja myös itse kuori ovat hyvin terveellisiä. Intian matkaajat syövät niitä merellä keripukin vuoksi. Niitä kasvaa Intiassa villinä ilman viljelyä. Limonit ja sitruunat ovat niiden kaltaisia sekä puun että hedelmän muodon puolesta."

Brirtannian laivaston upseeri James Lind (1716–1794) julkaisi vuonna 1747 tekemänsä havainnot vuonna 1753 teoksessaan "A Treatise of the Scurvy" (Tutkielma keripukista). Hän todisti ensimmäisenä, että keripukki ei ollut tarttuva sairaus tai työstä aiheutuva ammattitauti. Lindin mukaan sairaus johtui nimenomaan tietyn ravinnon puutteesta eikä jonkin ravinnon liiallisesta nauttimisesta. Lindin tutkielman seurauksena otettiin sitruuna- ja appelsiinimehu merimiesten ruokavalioon, jolloin keripukin esiintyminen väheni. Vaikka keripukin ehkäisyyn olikin käytettävissä keinoja, esiintyi sitä edelleen poikkeuksellisissa oloissa ravintotilanteen vaikeutuessa.

Tosin vasta vuonna 1795 määrättiin päivittäinen sitruunamehuannos Englannin laivastossa pakolliseksi Gilbert Blanen (1749–1834) aloitteesta, jolloin keripukin esiintyminen loppui täysin. Siitä saakka englantilaisia merimiehiä nimitettiin pitkään pilkkanimellä "Limeys" (sanasta lime, eräs sitruunalaji). Tämä oli isorokon istutuksen jälkeen toinen ennalta ehkäisevä toimenpide tietyn sairauden ehkäisemiseksi.

Sillinkalastajat ja valaanpyytäjät tiesivät hyvin, että keripukkiin sairastuneet oli saatava nopeasti maihin ja annettava heille syötäväksi kuirimoa, merenrantasinappia (Cakile maritima), keripukkiyrttiä (mukulaleinikki, Ficaria verna ranunculoides eli Ranunculus ficaria) ja muita viherkasveja. Bretagnelainen Kerguelen-Tremarec keksi vuonna 1772 lääkkeeksi Kerguelenmaassa kasvavan kerguelenkaalin (Pinglea antiscorbutica).

Alankomaalaiset merenkävijät olivat käyttäneet hapankalia keripukin ehkäisemiseen jo 1500-luvulla. Hapankaali on myöhemmin todettu hyväksi C-vitamiinin lähteeksi ja sen säilyvyys oli hyvä myös vaikeissa oloissa pitkillä merimatkoilla. Brittiläinen James Cook (1728–1779) teki vuosina 1768–1771 ja 1772–1775 mittavat tutkimusmatkat Tyynenmeren alueelle. Hän lähti kolmannelle matkalleen vuonna 1779, mutta Hawaijin saarilla alkuasukkaat surmasivat hänet jo helmikuussa 1779. Cookin miehistöistä ei kukaan kuollut keripukkiin, sillä laivoilla käytettiin säännöllisesti hapankaalia ruoka-aineena. Royal Society antoi Cookille korkeimman kunniamitalin keripukin ehkäisystä merimatkojen aikana. [Lisätty toukokuussa 2005.]

Vaikka 1700-luvun lopulla oli jo paljon tietoa siitä, että tuoreet kasvikset ja hedelmät paransivat keripukkia ja ehkäisivät sen ilmaantumista, vallitsi hoidon suhteen vielä epävarmuutta. Ruotsalainen Carl Johan Hartman (1790–1849) esittää yleisen hoidon lisäksi vuonna 1835: "Ravinnon on muodostuttava mieluimmin tuoreesta lihasta, vihanneksista, enimmäkseen Tetradynamia-luokasta, kuten krassista, kuirimosta eli niin sanotusta keripukkiruohosta (Cochlearia), piparjuuresta jne. Hyödyllisin juoma on hyvä vierre tai tuore vesi happaman marjamehun, sitruunamehun tai etikan kanssa. Pari lasia hyvää viiniä päivässä, tai sen puutteessa koiruohoviinaa, on suureksi hyödyksi. Happamet hedelmät tai sitruunat sokerin kanssa, kohtalaisen runsaasti nautittuna, ovat parhaita keinoja taudin vaikeammissa asteissa." Merille hän suosittelee seuraavia asioita: "Pääasia on: runsaasti tuoretta vettä sisäpuolelta hiillostetuissa astioissa, niin paljon elävää karjaa kannella kuin mahdollista, samoinkuin retikoita, piparjuurta ja sinappia, riittävästi viiniä, rommia ja paloviinaa, sitruunoita tai sitruunamehua ja viinietikkaa."

Elias Lönnrotin ehdottamia hoitoja oli mm. "Piparuuti eli pippuranjuuri, äikäjuuri; ruots. pepparrot. Piparuuti- eli kerpunkinjuomaa laitetaan riiwitystä piparuutista, pienennetyistä männynkerkistä, kalmujuurista ja raatteista, kaksi kourallista kutaki lajia, ja neljä luotia sinappijauhoja. Nämät aineet pannaan muutamiksi päiwiksi likoamaan hywään nuoreen oluehen ja huiskutetaan wälimmiten sekaisin. Sitte siilataan ja puserretaan palttinariewun läpi mehu erilleen ja nautitaan puoli tahi koko lasillinen illoin aamuin, taikka jos usiamminkin päiwässä."

Suomessa kansanlääkkeinä keripukkia vastaan käytettyjä hoitokeinoja ovat olleet mm. kuusen nuorista kasvaimista keitetty vesi, männyn suvikkaista ja kerkistä keitetty vesi, katajan kuorista ja havuista tai marjoista valmistettu tee, ruoholaukka, koivun mahla ja nuorista lehdistä valmistettu tee, suolaheinä, Sedum acre'n (katkera maksaruoho) ja Sedum telephium'in (iso maksaruoho) versot, Cochlearia danica (kuirimo) sekä Menyanthes trifoliatan (raate) lehdet. Suolalihan sijaan suositeltiin keitetystä lihasta valmistettua ilmakuivaa jauhetta. Sen lisäksi taudin hoitoon suositeltiin monenlaisia lääkkeitä.

Kevätväsymystä, joka ilmeisesti johtui suureksi osaksi C-vitamiinin puutteesta, hoidettiin kansanlääkinnässä mm. seuraavasti: "Liikaväsymyksen poistaa lääke, joka tehdään seuraavasti. Otetaan koiranjuolukan [juolukka, Vaccinium uliginosum] ja mesikän [Melilotus] lehtiä ja keitetään ne vedessä" (Pyhäjärvi Ol.) tai "Jos ihmisessä on 'kevätti', niin se paranee, kun syö juuri lumen alta paljastuvia rukiinoraita" (Luopioinen).

Skandinavian maissa keripukki oli merimiesten keskuudessa harvinainen sen jälkeen, kun taudin ehkäisyyn oli alettu käyttää pitkillä merimatkoilla hyväksi havaittua säilöttyä puolukkaa. Kun pohjoisessa Ruotsissa esiintyi vielä 1800-luvun lopulla ilmeisiä keripukkitapauksia talven lopulla, potilaat paranivat viikossa, kun heidän ravintoonsa lisättiin perunoita ja suomuuraimia, joista viime mainitut sittemmin osoittautuivat "Pohjolan appelsiineiksi" suuren C-vitamiinipitoisuutensa vuoksi.

Lisäys lokakuussa 2007: Toistuvasti on herännyt kysymyksiä siitä, mistä inuitit eli eskimot saavat tarvitsemansa C-vitamiinin, kun heidän ravinnostaan vain hyvin pieni osa koostuu kasviksista. Melkein kaikesta lihasta saa jonkin verran C-vitamiinia, jos se syödään raakana, mutta kuumentaminen ja keittäminen vähentävät sen määrää. Runsaasti C-vitamiinia on mm. hylkeen maksassa, eräiden pienten valaiden nahassa, josta tehdään valaan rasvan kanssa muktuk -nimellä tunnettua ruokaa, kaloista pikkunieriässä, ja lyhyen kesäkauden aikana kaikissa kasvien syötävissä lehdissä, juurissa ja marjoissa, runsaasti mm. tatarkasveihin kuuluvassa haprossa. Eräs C-vitamiinin lähde on kasviravintoa ja jäkälää syöneiden karibupeurojen mahansisältö. Inuitien C-vitamiinin saanti on usein melko niukkaa ja sen vuoksi puutostiloja voi esiintyä herkästi. (Lähde: useat asiaa koskevat internetin sivut.)

Lisäys maaliskuussa 2014: Eräiden tietojen mukaan keripukkiin liittyvän ientulehduksen hoitoon on käytetty paikallisesti Lugolin liuosta, joka sisältää 5 % jodia, 10 % kaliumjodidia ja 85 % vettä. Liuoksella on antiseptisiä ominaisuuksia. Sen oli keksinyt vuonna 1829 ranskalainen lääkäri Jean Lugol (1788–1851). Asia vaatii vielä varmistuksia.

C-vitamiinin löytäminen

Keripukkia parantavan ja ehkäisevän tekijän löytäminen siirtyi 1900-luvun puolelle. Theobald Smith (1859–1934) aiheutti laboratoriossa koe-eläimille keripukin jo vuonna 1895, mutta tutkimuksia ei silloin jatkettu havaintojen selvittämiseksi. Kokeilut jatkuivat vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin, jolloin Axel Holst ja Theodor Frölich julkaisivat vuonna 1907 marsuilla suorittamansa tutkimukset. Samat tutkijat osoittivat vuonna 1913, että keripukkia ehkäisevää vitamiinia on kasveissa ja antoivat sille nimen C-vitamiini, koska se oli A- ja B- vitamiinien jälkeen kolmantena löydetty vitamiini. [Katso myös kirjoitusta Vitamiinien historiaa.]

Unkarilainen Albert Szent-Györgyi (1893–1986) eristi C-vitamiinin vuonna 1928 useista kasvien osista ja myös lisämunuaisen kuorikerroksesta. Hän nimitti löytämäänsä ainetta nimellä "hexuronic acid". Hän osoitti ruokintakokeilla vuonna 1932, hänen löytämänsä aine oli juuri antiskorbuuttinen eli keripukkia ehkäisevä C -vitamiini. Samoihin aikoihin myös King ja Waugh eristivät sitruunamehusta voimakkaasti antiskorbuuttisen aineen ja osoittivat sen olevan sama kuin "hexuronic acid". Näiden näyttöjen jälkeen viime C-vitamiinin kemialliseksi nimeksi otettiin ascorbic acid eli askorbiinihappo. Tadeusz Reichstein (1897–1996), Norman Haworth ja Hirst syntetisoivat C -vitamiinin eli askorbiinihapon vuonna 1933.

Myöhemmissä kokeissa on todettu, että keripukin ehkäisemiseen tarvittava C -vitamiinin eli askorbiinihapon määrä ihmisellä on noin 50–60 mg päivässä. C-vitamiinin tärkeimmät lähteet ovat marjat, hedelmät, tuoreet kasvikset ja perunat. C-vitamiinia on käytetty myös "jättiannoksina", noin 1 g päivässä, erityisesti vilustumistautien ehkäisyyn ja hoitoon sekä ns. antioksidanttina. Tulokset ovat olleet kuitenkin kiistanalaisia. Tosin suurista annoksista ei ole todettu myöskään haittoja.

Kirjoitus on valmistunut luennon osana vuonna 1990. Tarkistettu ja julkaistu lyhennettynä: Suomen Lääkärilehti 1997: 33: 3969. Lisäys huhtikuussa 2003. Toukokuussa 2005 hapankaalin käyttöä merimatkoilla koskeva lisäys. Lokakuussa 2007 inuitien C-vitamiinin saantia koskeva lisäys.

Kirjallisuutta:

Abderhalden, R.: Vitamine, Hormone, Fermente. Ein Buch für Ärzte, Biologen und Studierende. Dritte, neubearbeitete und ergänzte Auflage. Benno Schwabe & Co Verlag, Basel. Printed in Switzerland 1946.

von Bonsdorff, B.: (The) History of Medicine in Finland 1828–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Helsinki 1975.

Carpenter, K. J.: Nutritional diseases. Teoksessa: Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Cecil, R. L. (ed.): A Texbook of Medicine. Seventh Edition, Illustrated. W. B. Saunders Company. Philadelphia 1949.

[The] Encyclopaedia Britannica, Eleventh Edition. Vol. 24 (Scurvy). New York 1911.

[Forsius, S. A.:] Sigfridus Aronus Forsius Physica. I, Text. Utg. Av J. Nordström. Uppsala 1952.

Hartman, C. J.: Husläkaren, eller Allmänna och Enskilda Föreskrifter i Sundhetslära, [---]. Tredje förbättrade Upplagan, Zacharias Haeggström, Stockholm 1835.

Häkkinen, K.: Vanhat suomalaiset taudinnimet. Duodecim 2005: 9: 993–997. [Lisätty toukokuussa 2005.]

Lönnrot, E.: Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri, 3. uudestaan korjattu laitos Helsinki 1867. Facsimile ("Neljäs korjaamaton laitos"), Tampere 1981. (1 painos Helsinki 1839, 2 painos Porwoo 1856).

Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleideung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte, verbesserte Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin–München 1949.

Saloheimo, P.: Kapteeni Cook ehkäisi keripukkia hapankaalilla. Duodecim 2005: 9:1014–1015. [Lisätty toukokuussa 2005.]

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik Verlag im Bertelsmann-Lexicon Verlag GmbH, Gütersloh/München.1. Auflage 1993. Printed in Belgium 1997

Vuorinen, H. S.: Tauti(n)en historia. Vastapaino, Tampere, Jyväskylä 2002.

Myöhemmin ilmestynyttä kirjallisuutta:

Hemilä, H.: Do vitamins C and E affect respiratory infections? Academic dissertation, Medical Faculty, University of Helsinki, 2006. Internet 2006: http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/laa/kansa/vk/hemila/dovitami.pdf [Teoksen liitteessä 1 (Appendix 1) s. 101–104 on perusteellinen kuvaus C-vitamiinin historiasta.]

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON