Arno Forsius

Alexis Carrel (1873–1944) – fysiologi, kirurgi, sosiologi

Alexis Carrel syntyi vuonna 1873 Ranskassa lähellä Lyon'ia. Hän opiskeli lääketiedettä Lyon'in yliopistossa ja osoittautui jo silloin hyväksi kirurgisen tekniikan taitajaksi. Carrel valmistui lääkäriksi vuonna 1900 ja erikoistui kirurgiksi. Hän toimi luennoitsijana Lyon'in yliopistossa ja harrasti samalla kokeellista kirurgiaa, tehden mm. munuaisten siirtoja kissoilla jo vuonna 1902. Carrel oli harras katolinen ja hänen kuvauksensa vaikeasti sairaan tytön ihmeparannuksesta Lourdes'in lähteellä toi hänelle myös vastustajia lääketieteellisissä piireissä.

Tieteellisten ja poliittisten erimielisyyksien vuoksi Carrel siirtyi vuonna 1904 Yhdysvaltoihin. Siellä hän jatkoi työskentelyä kokeellisen kirurgian parissa, aluksi Chicagon yliopistossa ja vuodesta 1906 New Yorkissa Rockefellerin instituutissa. Näihin aikoihin kudosten viljely ja elinsiirrot olivat kasvavan mielenkiinnon kohteena. Carrel sai vuonna 1905 yhdessä Charles Guthrien kanssa kehitetyksi ompelutekniikan verisuonien yhdistämiseksi toisiinsa. Yhdessä he suorittivat ensimmäisen munuaisen siirron koiralta toiselle. Tulos ei ollut pitkäaikainen, sillä siirretty munuainen lakkasi pian toimimasta ja sen saanut koira kuoli. Carrel sai kirurgisista töistään Nobelin fysiologian ja lääketieteen palkinnon vuonna 1912.

Carrel oli ensimmäisen maailmansodan aikana vuosina 1915–1918 Ranskassa hoitamassa haavoittuneita. Näiden uhkana olivat jatkuvasti kaasugangreena ja jäykkäkouristus, vaikka antitoksiineja niitä vastaan oli jo käytössä. Carrel hoiti tulehtuneita haavoja antiseptisellä Dakin-Carrel'in liuoksella, jonka toisena kehittäjänä oli englantilainen kemisti Henry Drysdale Dakin (1880–1952). Liuoksen teho perustui natriumhypokloriittiin, jonka pitoisuus siinä oli 0,5 %. Onnistuneen hoidon edellytyksenä oli, että haavat oli ensin kirurgisesti puhdistettu. Carrel ja Theodore Tuffier (1857–1929) yrittivät myös korvata haavoittuneilla verisuonia lasista ja alumiinista valmistetuilla putkilla.

Rauhan tultua Carrel palasi vuonna 1919 Yhdysvaltoihin Rockefellerin instituuttiin. Hänen mielenkiintonsa kohdistui erityisesti elimistöstä irrotettujen kudosten säilyttämiseen elinkelpoisina. Carrelin kanan sikiöstä alunperin vuonna 1912 ottama sydänlihaksen viljelmä pysyi elossa vuoteen 1942 asti, viimeiset vuodet hänen oppilaansa A. H. Ebelingin hoivissa.

Ennen antibiootteja bakteerien aiheuttamat tulehdukset olivat kudosviljelmien uhkana ja niiden vähentämiseksi kehitettiin ilmatiivis "Carrelin pullo". Carrel totesi jäähdytyksen suuren merkityksen kudosten ja elinten säilyttämisessä. Hän kehitti myös ravintoliuoksia ja hänen fysiologiset kokeilunsa olivat perustana elinsiirtojen myöhemmälle kehitykselle. Eräs Carrelin teknisistä avustajista oli lentäjänä kuuluisuutta saanut Charles Augustus Lindbergh (1902–1974). He suunnittelivat vuonna 1936 ensimmäisen keinotekoisen "sydämen" irrotettujen elinten elossa pitämiseksi. Lisäksi he julkaisivat yhdessä teoksen "The Culture of Organs" (1938).

Carrel siirtyi vuonna 1938 eläkkeelle ja muutti takaisin Ranskaan. Hän oli muodostanut uransa aikana oman maailmankatsomuksen, jossa luottamus ihmisen kykyihin oli suurempi kuin tiedemiehillä yleensä. Hän esitteli ajatuksensa vuonna 1935 ilmestyneessä yleistajuisessa teoksessa "Man, the Unknown" (suom. Tuntematon ihminen, 1937), joka herätti aikanaan tavatonta huomiota. Carrelin toinen tunnettu teos "Reflections on Life" julkaistiin vasta vuonna 1949, viisi vuotta hänen kuolemansa jälkeen (suom. Elämän ikuiset lait, 1951).

Carrelin mielestä elotonta luontoa tutkivat tieteet olivat paljon elollista luontoa tutkivien edellä. Hän analysoi kärkevästi aikansa rappeutumisilmiöitä sekä taisteli ihmisen ruumiin ja sielun puolesta materialismia vastaan. Carrel katsoi edustavansa erityistä "ihmistiedettä", jonka päämääränä oli toisaalta sekä ruumiillisesti että henkisesti paremman ihmisen luominen ja toisaalta ihmisen iän pidentäminen. Sen eräänä menetelmänä oli myös ihmisen kehittäminen rotua parantamalla. Siinä hän esitti äärimmäisenä keinona, että vankeja ja mielenvikaisia, jotka olivat syyllistyneet vakaviin rikoksiin, voitaisiin aktiivisesti surmata erityisissä laitoksissa esim. kaasua käyttämällä. (Tämän kappaleen viimeinen virke on lisätty heinäkuussa 2005.)

Carrel sanoi, että "ihmisten uudistaminen vaatii sellaisten laitosten kehittämistä, joissa ruumista ja sielua voidaan muovata luonnonlakien eikä erilaisten koulujen ja kasvattajien ennakkoluulojen mukaisesti." Näiden periaatteiden mukaisesti hän johti Pariisissa vuodesta 1942 perustamaansa "Fondation Française pour l'Étude des Problemes Humains" -nimistä laitosta. Sodan aikana Carrel otti vastaan apua saksalaismiehityksen aikaiselta Vichy'n hallitukselta ja kävi neuvotteluja myös saksalaisten kanssa. Ranskan vapauttamisen jälkeen Carrelia syytettiin yhteistyöstä natsien kanssa. Hänet määrättiin tutkimusten aikana ankaraan kotiarestiin, joka mursi hänen voimansa. Vain Carrelin kuolema vuonna 1944 pelasti hänet vankeustuomiolta.

Lisäys heinäkuussa 2005: Carrelin kunniaksi nimettiin vuonna 1974 Pariisissa lyhyt katu, Rue Alexis-Carrel, joka oli ollut siihen saakka Passage Louvet, erään Ranskan vallankumouksen vaikuttajan mukaan. Carrelin ehdotukset rodun parantamisesta ja sen menetelmistä tulivat uudelleen julkisuuteen vuonna 1994. Se nostatti hänen ajatuksiaan vastustavia mielenilmauksia ja niiden seurauksena hänen mukaansa nimetty katu sai vuonna 2002 taas uuden nimen Rue Jean-Pierre-Bloch. Viime mainittu oli kirjailija, toisen maailmansodan aikana Saksaan kohdistuneen vastarinnan edustaja ja sodan jälkeisen ajan poliitikko. (Lähde: Eino Nivaja, Lämpliga och olämpliga gatunamn i Paris. Hufvudstadsbladet 17.7.2005, s. 24.)

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1994: 18–19: 2019. Tarkistettu toukokuussa 2003. Tarkistettu heinäkuussa 2005.

Kirjallisuutta:

Carrel, A.: Elämän ikuiset lait. WSOY. Porvoo 1951.

Carrel, A.: Tuntematon ihminen. Neljäs painos. WSOY. Porvoo 1962.

Duin, N. and Sutcliffe, J.: A History of Medicine From Prehistory to the Year 2000. London 1992.

[The] New Encyclopædia Britannica. 15 th Edition. Vol. 2. Reprinted 1990.

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON