Arno Forsius

Carl Gustav Carus (1789–1869) – saksalainen lääkäri, luonnonfilosofi, maisemamaalari

Elämänkaari

Carl Gustav Carus syntyi vuonna 1789 Leipzigissä Saksin vaaliruhtinaskunnassa. Hän oli saanut jo kotonaan tuntumaa taiteisiin ja tieteisiin, ja koulunsa käytyään hän ryhtyi opiskelemaan kotikaupunkinsa yliopistossa luonnontieteitä ja lääketiedettä. Niiden ohella hän opiskeli myös filosofiaa, jossa hän omaksui Friedrich Wilhelm Joseph von Schellingin (1775–1854) idealistis-panteistisen luonnonfilosofisen aatesuunnan. Lisäksi Carus harrasti nuoruudestaan lähtien kuvataiteita. Hän väitteli Leipzigissä vuonna 1811 sekä lääketieteen että filosofian tohtoriksi. Hänen lääketieteellisen väitöskirjansa aiheena oli "De uteri rheumatismo". Samana vuonna hän solmi avioliiton ja hänen vaimonsa Karoline (1784–1859) synnytti perheeseen 11 lasta.

Valmistumisensa jälkeen Carus toimi yksityisdosenttina Leipzigin yliopistossa. Hän luennoi siellä ensimmäisenä vertailevaa anatomiaa ja sai mainetta hyvänä opettajana. Samanaikaisesti hän oli lääkärinä Trierin hiippakunnan synnytyslaitoksessa, josta tuli sittemmin Leipzigin yliopistoklinikan naistentautien klinikka. Ranskan ja Venäjän välisen sodan aikana Carus toimi vuonna 1813 Leipzigissä ranskalaisille joukoille kuuluneen Pfaffendorfin sotasairaalan johtajana.

Sodan päätyttyä Carus kutsuttiin vuonna 1814 Dresdenin uudelleen järjestetyn kirurgis-lääketieteellisen akatemian synnytysopin professoriksi sekä synnytyslaitoksen ja kuninkaallisen kätilökoulun johtajaksi. Carus pääsi kuningaskunnaksi muuttuneen Saksin hovin suosioon ja hänet nimitettiin vuonna 1827 yhdeksi kuningas Anton'in (hallitsi 1827–1833) kolmesta henkilääkäristä. Samalla hän sai eron professorin virasta ja hänelle myönnettiin hovi- ja lääkintäneuvoksen arvo. Hän omisti vuodesta 1832 Dresden-Pillnitzissä maatalon, jonka päärakennus on nykyään julkisessa käytössä.

Carus palveli henkilääkärinä myös kahta seuraavaa kuningasta, Friedrich August II:ta (hallitsi 1836–1854), vuodesta 1853 ensimmäisenä henkilääkärinä, ja Johann'ia (hallitsi 1854–1873), jonka aikana hänet nimitettiin vuonna 1862 valtakunnanneuvoston jäseneksi. Carus kutsuttiin vielä vuonna 1869 Keisarillisen leopoldilais-karoliinisen luonnontutkimusakatemian presidentiksi. Hän kuoli samana vuonna Dresdenissä. Carus on kirjoittanut omaelämäkertansa "Lebenserinnerungen und Denkwürdigkeiten" (4 osaa, 1865–1866).

Carus nautti eläessään suurta arvonantoa tieteellisen työnsä vuoksi ja hänen maineensa ulottui kauas Dresdenin ja Saksin kuningaskunnan ulkopuolelle. Carus kuului myös filosofi ja runoilija Johann Wolfgang von Goethen (1749–1832) tuttavapiiriin ja nautti tämän arvostusta ajattelijana ja luovana ihmisenä. Carus kirjoitti Goethen syntymän satavuotisjuhlan kunniaksi muistopuheen, joka painettiin vuonna 1852 ja uudelleen vuonna 1858. Puheen aiheena oli "Über ungleiche Befähigung der verschiedenen Symbolik der menschlichen Gestalt". Caruksen elämäntyö jäi kuitenkin pian unohduksiin maisemamaalausta lukuun ottamatta, ja vasta saksalainen kemisti, filosofi ja psykologi Ludwig Klages (1872–1956) toi hänen merkityksensä uudelleen esiin.

Lääkäri, tutkija ja virkamies

Lääkärinä Carus oli alusta pitäen erikoistunut naistentauteihin ja synnytyksiin, mutta sen ohella hän harrasti jatkuvasti anatomian ja fysiologian sekä monien muiden lääketieteeseen ja luonnontieteisiin liittyvien aiheiden tutkimusta. Tutkimuksiinsa ja lääkärintyöhönsä perustuen Carus laati naistentaudeista ja synnytysopista kaksiosaisen oppikirjan "Lehrbuch der Gynekologie" (1820). Hänen teoksensa oli varsin perusteellinen ja järjestelmällinen, ja se oli myös aikanaan hyvin arvostettu alan asiantuntijoiden keskuudessa. Caruksen vakaan käsityksen mukaan synnytykset ja naistentaudit kuuluivat yhteen sekä opetuksessa että käytännön toiminnassa.

Carus vastasi hovi- ja lääkintäneuvoksena osavaltion hallinnossa ja myöhemmin valtakunnanneuvoston jäsenenä sisäasiain ministeriössä lääkintätoimen järjestämisestä ja johtamisesta. Hän oli vaikutusvaltainen hallintomies, joka suhtautui myönteisesti terveydenhuollon kehittämiseen ja uudistamiseen. Carus on pohtinut myös lääkärikunnan opintoja ja toimintaa teoksessaan "Erfahrungsresultate aus ärztlichen Studien und ärztlichen Wirken" (1859).

Carus oli uransa aikana kiinnostunut oman erikoisalansa ohella erityisesti zootomiasta eli eläinten leikkelemisestä sekä vertailevasta anatomiasta, luusto-opista ja fysiologiasta. Hän julkaisi jo vuonna 1818 teoksen Lehrbuch der Zootomie, jossa oli 20 hänen omaa kuparipiirrostaan. Lisäksi hän julkaisi, osaksi yhdessä Otto'n kanssa, teossarjan "Erläuterungstafeln zur vergleichenden Anatomie" (1826–1855), joka painettiin myös latinaksi käännettynä. Vaihtuvalämpöisiä eläimiä ja hyönteisiä käsittelivät hänen teoksensa "Von den äusseren Lebensbedingungen der weiss- und kaltblütigen Tiere" (1824) ja "Über den Blutkreislauf der Insekten" (1827).

Fysiologian alalla Caruksen tärkeimmät teokset olivat "Grundzüge der vergleichenden Anatomie und Physiologie" (3 osaa, 1828) ja "Lehrbuch der Physiologie für Naturforscher und Aerzte" (1838, 2. laitos "System der Physiologie" 1–2, 1847–1849). Carus oli saksalaisen luonnonfilosofian viimeinen edustaja, jonka tutkimuksissa oli kuitenkin havaittavissa jo merkkejä uudesta luonnontieteellisestä ajattelusta. Hän kuvasi havaintojaan käytännön kannalta eikä yhdistänyt niitä enää luonnonfilosofien käsittämättömiltä tuntuneisiin pohdintoihin elämän perusilmiöistä. Carus on esittänyt mm. vertailevan selostuksen hermostosta kautta koko eläinkunnan. Hän osoitti myös, että yksilölliset vaihtelut olivat alemmissa eläinlajeissa vähäisempiä kuin korkeammissa. Carus piti perinnöllisiä taipumuksia osoituksena siitä, että soluilla on tiettyä psyykkistä elämää. Lisäksi on syytä mainita, että Carus on jo havainnut tuman jakautuessa tapahtuvan keskusjyvästen vetäytymisen erilleen, minkä ruotsalainen Sven Ludvig Lovén (1809–1895) ja saksalainen Oskar Hertwig (1849–1922) kuvasivat vasta myöhemmin.

Luonnonfilosofi

Antiikin Platon ja Aristoteles olivat vaikuttaneet Caruksen filosofiseen perusajatteluun. Se seurasi idean kehittymistä järjestymättömästä kaikkeudesta järjestyneiksi olioiksi. Tätä kaikkeuden kykyä muodostaa olioita Carus nimitti Jumalaksi. Jumala tai jumaluus ei ollut analoginen ihmisen älyn kanssa, pikemminkin se oli olemisen perusta, joka paljastui niiden lukemattomien ja loputtomasti vaihtelevien olioiden kautta, jotka tulivat jumaluuden välityksellä oleviksi tilassa ja ajassa.

Carus nimitti teoriaansa jumalallisesta tai luovasta voimasta "enteismiksi". Tuntematon jumaluus paljastui luonnossa järjestyksen, rakenteen ja luonnon olioiden kautta. Olevaisuuden perustana se oli tilan ja ajan ulkopuolella, muuttumaton ja ikuinen. Ajatuksena tai oivalluksena se oli uskonnon Jumala-idea, joka oli löydettävissä kaikkialla elämässä ja maailmankaikkeudessa. Muotona jumaluus oli elämän tavoin pallo, jonka perusmuodon olivat ottaneet myös elävät solut ja taivaan tähdet. Avaruuskin oli ääretön pallo, jonka keskipiste oli kaikkialla ja jonka uloimmat pinnat olivat täysin ihanteelliset. Aineena jumaluus oli eetteriä, kaikista kemiallisista alkuaineista olennaisin, jota erittyi loputtomasti muuttuvista olioista.

Caruksen luonnonfilosofiaan olivat vaikuttaneet merkittävästi myös Schelling ja Goethe. Caruksen vuonna 1861 julkaisema teos "Natur und Idee oder das Werdende und sein Gesetz" olikin kovin vanhakantainen luonnontieteiden kehityksen huomioon ottaen. Carukselle luonto oli Platonin mukaisen idean ilmentymä ja elämää virtaava. Elämän eli toiminnan kolme "entelekiota" eli täydellisyyteen johtavaa voimaa olivat magnetismi, kemismi ja hengitys. Eläimet syntyivät pallomaisesta esineestä, munasta, ja kehittyvät siten, että alkuperäisiin palloihin muodostui lisää uusia palloja. Carus esitti eläinjärjestelmänsä samankeskisten ympyröiden sisään järjestettyinä siten, että alkueläimet olivat uloinna ja ihminen sisinnä. Hermosto oli eläinkunnassa keskeinen järjestelmä, kuin alkutuli maassa, ja siksi Carus laatikin vertailevan kuvauksen hermostosta koko eläinkunnassa.

Caruksen muista luonnonfilosofiaan liittyvistä teoksista on mainittava "Zwölf Briefe über das Erdleben" (1841), "Physis. Zur Geschichte des leiblichen Lebens" (1851) ja "Goethe dessen seine Bedeutung für unsere und die kommende Zeit" (1863).

Fysiognomian harrastaja

Fysiognomia oli oppi, jonka mukaan ihmisen mielenlaatu, luonne ja lahjakkuus voitiin tunnistaa ruumiin ulkoisten piirteiden perusteella. Oppi oli lähtöisin jo antiikin ja keskiajan kulttuureista ja samankaltaisuuden merkitys toisaalta ihmisten ja sairauksien sekä toisaalta eläinten ja kasvien välillä oli johtanut lääketieteessä "samankaltainen parantaa samankaltaista" -periaatteen soveltamiseen. Sveitsiläinen pappi ja kirjailija Johann Kaspar Lavater (1741–1801) yritti luoda 1700-luvun loppupuolella fysiognomiasta sielullisten ominaisuuksien tutkimuksessa eksaktin tieteen ja kirjoitti siitä neliosaisen teoksen "Physiognomische Fragmente" (Fysiognomisia katkelmia, 1775–1778). Goethe oli hyvin kiinnostunut fysiognomiasta ja hän kävi Sveitsissä ollessaan keskustelemassa siitä Lavaterin kanssa. Myös Carus kirjoitti käden muotojen merkityksestä teoksen "Über Grund und Bedeutung der verschiedenen Formen der Hand in veschiedenen Personen" (1846).

Enemmän Carus oli kuitenkin kiinnostunut frenologiasta (kreik. phren, merkityksiä mm. henki, tunne, tahto, mieli, myös pallea). Tämän opin kehitti vuonna 1796 itävaltalais-saksalainen Franz Joseph Gall (1758–1828), joka nimitti sitä ensin craniologiaksi (kreik. cranium, kallo). Gallin teorian mukaan ihmisen sielulliset ominaisuudet paikallistuivat aivoissa tietyille alueille ja ne voitiin tunnistaa pääkallon ulkoisten muotojen perusteella. Oppi oli täysin kuvitteluun perustuva ja todellisuudessa eräs fysiognomian haarautuma. Se herätti tiedemiesten keskuudessa kiivaan keskustelun ja sen seurauksena mm. Saksalais-roomalaisen valtakunnan keisari Franz II (1768–1835) kielsi vuonna 1801 Gallin luennoimisen.

Carus tutki myös frenologiaa, josta hän käytti nimitystä kranioskopia (latin. cranium, kallo; kreik. skopeo, tarkastella). Hän piti tätä Gallin frenologian muunnosta vakavasti otettavana oppina ja kirjoitti siitä useita teoksia, kuten "Grundzüge einer neuen Kranioskopie" (1841), "Über die typisch gewordenen Abbildungen menschlicher Kopfformen" (1863) ja "Neuer Atlas der Kranioskopie" (2. laitos 1864).

Psykologian tutkija

Uusinta ja mielenkiintoisinta aluetta Caruksen tutkimustyössä edusti psykologia. Hän piti sitä koskevia luentoja Dresdenin yliopistossa ja julkaisi ne vuonna 1831 ("Vorlesungen über Psychologie"). Aihe kiinnosti häntä jatkuvasti ja hän palasi siihen toistuvasti. Hän julkaisi useita psykologiaa käsitteleviä teoksia, kuten "Psyche; zur Entwicklungsgeschichte der Seele" (1846 ja uudelleen 1851), "Über Lebensmagnetismus und über die magischen Wirkungen überhaupt" (1857) ja "Vergleichende Psychologie oder Geschichte der Seele in der Reihenfolge der Tierwelt" (1866). Näistä viime mainittu liittyi hänen muihin vertailevan eläintieteen tutkimuksiinsa.

Caruksen mukaan ruumista ja sielua ei voinut erottaa toisistaan. Molemmat olivat sielun osia, mutta "sielusta" puhuttiin sen tuntemattomana osana ja "ruumiista" sen tunnettuna osana. Tuntematon eli "sielu" ja tunnettu eli "ruumis" olivat keskinäisessä vaikutuksessa. Caruksen metafysiikan perustana oli teoria siirtymisestä alitajuisen ja tajuisen välillä. Riippumatta siitä, millainen käsitys meillä elämästä ja ihmishengestä olikin, se oli sen varassa, miten universaalinen tiedostamattomuus, tuntematon jumaluus, tuli tietoiseksi. Universaalinen tiedostamattomuus ei ollut itsessään tarkoitushakuinen, se saavutti tarkoituksensa vain, kun se tuli tietoiseksi tiedostavien yksilöiden kuten ihmisten kautta. Tietoisuus ei ollut pysyvämpi kuin asiat, se oli tuokio menneen ja tulevaisuuden välillä. Tuokiona se voi säilyä vain unessa tai palatessaan alitajuntaan. Carus tunsikin mielenkiintoa myös uniin ja muihin tietoisuuden poikkeaviin muotoihin, jotka olivat romantiikan aikana yleisesti pohdinnan kohteena. Caruksen teoria siirtymisestä alitajuisen ja tajuisen välillä oli merkittävä lisäys psykologiaan jo paljon ennen Sigmund Freudia (1856–1939).

Caruksen psykologiaa käsittelevistä kirjoituksista voidaan mainita vielä "Menschheitstämme für höhere geistige Entwicklung" (1849) ja "Die Lebenskunst nach den Inschriften des Tempels zu Delphi" (1863).

Taiteen harrastaja ja maisemamaalari

Carus harrasti taiteita jo nuoresta pitäen ja maisemamaalauksesta muodostui hänen erityiskohteensa. Taidemaalarina hän oli itseoppinut, mutta hänellä oli esikuvina kuuluisa saksalainen maisemamaalari Caspar David Friedrich (1774–1840) ja norjalainen maisemamaalari Johan Christian Dahl (1778–1857). Carus julkaisi kokoelman kirjeitä käsityksistään ja vakaumuksestaan maisemamaalauksesta vuonna 1831 ("Briefe über Landschaftsmalerei"). Teoksen alussa oli johdantona Goethen kirje. Carus valittiin vuonna 1853 Firenzen Taideakatemian jäseneksi. Hän julkaisi vielä vuonna 1867 teoksen "Betrachtungen und Gedanken vor auserwählten Bildern der Dresdener Galerie". Caruksen maisemamaalaukset ovat yhä edelleen hyvin arvostettuja ja myytävänä olleista on maksettu varsin korkeita hintoja.

Caruksen kirjoituksia ja teoksia:

Lehrbuch der Zootomie 1818, 1834. (20 omaa kuparipiirrosta.)

Lehrbuch der Gynekologie, 2 osaa 1820. 3. laitos 1838.

Erläuterungstafeln zur vergleichenden Anatomie (9 vihkoa, osaksi yhdessä Otto’n kanssa) 1826–1855. (Ilmestyneet latinaksi von Thienemannin toimittamana 1828–1855).

Briefe über Landschaftsmalerei. Zuvor ein Brief von Goethe als Einleitung. (1819–1831). 2. painos 1835.

Von den äusseren Lebensbedingungen der weiss- und kaltblütigen Tiere. 1824.

Über den Blutkreislauf der Insekten. 1827.

Grundzüge der vergleichenden Anatomie und Physiologie, 3 osaa. 1828.

Vorlesungen über Psychologie. 1831.

Lehrbuch der Physiologie für Naturforscher und Aerzte. 1838.

Zwölf Briefe über das Erdleben. 1841.

Grundzüge einer neuen Kranioskopie. 1841.

Psyche; zur Entwicklungsgeschichte der Seele. 1846, 1851.

Über Grund und Bedeutung der verschiedenen Formen der Hand in veschiedenen Personen. 1846.

System der Physiologie 2. osaa. 2. laitos 1847–1849.

Menschheitstämme für höhere geistige Entwicklung. 1849.

Physis. Zur Geschichte des leiblichen Lebens. 1851.

Denkschrift zum 100jährigen Geburtstagsfeste Goethes. "Über ungleiche Befähigung der verschiedenen Symbolik der menschlichen Gestalt". 1852, 1858.

Über Lebensmagnetismus und über die magischen Wirkungen überhaupt. 1857.

Erfahrungsresultate aus ärztlichen Studien und ärztlichen Wirken. 1859.

Natur und Idee oder das Werdende und sein Gesetz. 1861.

Über die typisch gewordenen Abbildungen menschlicher Kopfformen. 1863.

Die Lebenskunst nach den Inschriften des Tempels zu Delphi. 1863.

Goethe dessen seine Bedeutung für unsere und die kommende Zeit. 1863.

Neuer Atlas der Kranioskopie. 2. laitos 1864.

Lebenserinnerungen und Denkwürdigkeiten. (4 Bände), 1865-1866. (Omaelämäkerta.)

Vergleichende Psychologie oder Geschichte der Seele in der Reihenfolge der Tierwelt. 1866.

Betrachtungen und Gedanken vor auserwählten Bildern der Dresdener Galerie. 1867.

Kirjoitus on valmistunut lokakuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Bergdolt, K.: Leib und Seele, Eine Kulturgeschichte des gesunden Lebens. C. H. Beck, München. Ulm 1999.

Biographisches Lexikon der hervorragenden Ärzte aller Zeiten und Völker. Erster Band. Dritte, unveränderte Auflage. Verlag von Urban & Schwarzenberg, München – Berlin. 1962.

Brockhaus' Konversations-Lexikon, 3. Band. Neue Revidierte Jubiläums-Ausgabe, Berlin und Wien 1901.

[The] Encyclopaedia Britannica. Eleventh Edition. Vol. 5. New York 1910.

Gotesky, R.: Carus, Carl Gustav. Teoksessa Encyclopedia of Philosophy, Vol. 2. Collier Macmillan Publishers, New York – London. Reprint Edition 1972, USA.

Nordenskiöld, E.: Biologian historia yleiskatsauksellisesti esitettynä II–III. Porvoo 1928, 1929.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Gütersloh/München. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993]

Lisäys kirjallisuuteen kesäkuussa 2005:
Vesterinen, E.: Carl Daniel von Haartmanin obstetriikan ja gynekologian luennot. Hippokrates, Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja 2004: 58–71, Jyväskylä 2005.

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON