Arno Forsius

Kokaiini ja paikallispuudutuksen alkuvaiheet

Kokaiini tunnetaan ensimmäisenä paikallispuudutusaineena vuodesta 1884, mutta sillä on takanaan myös varhaisempaa historiaa. Etelä-Amerikan pohjoisosien alkuasukkaat ovat tunteneet kookapensaan (Erythroxylum coca) huumaavat ominaisuudet jo vuosien 300–600 jKr. aikoihin. Kookapensaan lehtien pureskeleminen kalkkikivijauheen (kalsiumkarbonaatti) tai kasvituhkan kanssa sai aikaan eräänlaisen transsitilan, jossa asianomainen tuli tunteettomaksi väsymystä, nälkää ja janoa sekä kylmyyttä kohtaan. Kookan pureskelemista käytettiin ensisijaisesti uskonnollisissa menoissa, mutta myös huumausaineena.

Eurooppalaiset tutustuivat kookaan espanjalaisten valloitettua inkojen asuttamat Etelä-Amerikan pohjoiset osat 1500-luvun alussa, sen jälkeen kun Columbus oli löytänyt meritien Atlantin yli. Eurooppalaiset joutuivat pian toteamaan myös, että kookaa pureskelemaan ryhtyneet eivät voineet enää lopettaa sitä. Saksalainen luonnontutkija ja lääkäri Eduard Friedrich Pöpping havaitsi jo vuonna 1836, että jatkuva kookapensaan lehtien pureskelu oli kovin haitallista sekä ruumiin että sielun kannalta. Sveitsiläisen Johann Jakob von Tschudin mielestä haittoja aiheutui vain kookapensaan lehtien syömisestä.

Lääkäri ja kirjailija Paolo Mantegazza, joka oli kokeillut vuonna 1859 omakohtaisesti sekä kookapensaan lehtien pureskelua ja lehdistä valmistetun juoman nauttimista, totesi kertoi myös niiden aiheuttamista psyykkisistä vaikutuksista. Yhdysvaltalainen lääkäri Samuel Percy oli tehnyt samoihin aikoihin New Yorkissa kokeiluja kookapensaan lehdillä. Erään itävaltalaisen tutkimusretkikunnan tieteellinen komissaari Karl Scherzer oli hänkin kokeillut Etelä-Amerikassa kookapensaan lehtien pureskelua ja havainnut silloin, että hänen suunsa limakalvo tuli tunnottomaksi ja kieli turraksi. Scherzer toi matkaltaan kookapensaan lehtiä göttingeniläisen kemistin Friedrich Wöhlerin (1800–1882) tutkittavaksi. Tämä antoi tutkimusten jatkamisen oppilaittensa Albert Niemannin ja Wilhelm Lossenin tehtäväksi.

Niemann saattoikin jo vuonna 1860 ilmoittaa, että hän oli löytänyt kookapensaan lehdistä sen vaikuttavan aineen, alkaloidin, jolle hän antoi nimen kokaiini. Eräs venäläinen fysiologi totesi kokaiinin aiheuttavan koe-eläimiin ruiskutettuna puutumisilmiön, eräs perulainen lääkäri käytti ruhjehaavoissa kokaiinikääreitä, jotka puuduttivat kivun nopeasti, ja Perun armeijan entinen ylilääkäri Thomas Moreno y Maiz sai kokaiiniruiskeilla aikaan täydellisen tunnottomuuden sammakoiden raajoissa. Näiden tutkijoiden havainnot eivät johtaneet kuitenkaan jatkotutkimuksiin.

Tiedot kookan ominaisuuksista levisivät pian myös Eurooppaan ja siitä alettiin toivoa eliksiiriä nälkää, väsymystä ja kylmyyttä vastaan. Pariisissa asuva ranskalainen kemisti Angelo Mariani yritti kasvattaa kookapensasta puutarhassaan, mutta kasvi ei menestynyt siellä. Sen jälkeen hän tuotti Etelä-Amerikasta 1850-luvulla suuria määriä kookapensaan lehtiä ja valmisti niistä vuodesta 1863 alkaen ihmeitä tekeviä lääkkeitä, mm. marianiviiniä, marianieliksiiriä, marianiteetä ja marianipastilleja. Tieto Marianin lääkkeiden vaikutuksista levisi nopeasti ja samalla niiden menekki kasvoi. Näytti siltä, että kookapensaan lehdistä tehdyt valmisteet pystyivät parantamaan lähes kaikkia sairauksia tai ainakin helpottamaan niiden oireita.

Yhdysvalloissa entinen ratsuväen upseeri John Styth Pemberton (1831–1888) ryhtyi Marianin esimerkin mukaan valmistamaan vuonna 1885 "French Wine Coca" -nimellä tunnettua juomaa. Sen aineksina olivat viini sekä kookapensaan (Erythroxylum coca ja myöhemmin Erythroxylum novogranatense var. truxillense) lehdistä ja koolapuun (Cola acuminata, nitida ja muut lajit) pähkinöistä tehdyt uutteet, joista edellinen sisälsi mm. kokaiinia ja jälkimmäinen kofeiinia. Juoma tuli erittäin suosituksi ja sitä käytettiin monipuolisena lääkkeenä ja piristävänä juomana. Viini poistettiin siitä jo vuonna 1886, jolloin Atlantan osavaltiossa tuli voimaan kieltolaki, ja se korvattiin siirapilla. Syntynyt uusi juoma sai nimen "Coca-Cola". Pian sen jälkeen Pemberton myi kaikki juomaan ja sen valmistukseen liittyvät oikeudet yhdysvaltalaiselle apteekkarille Asa Griggs Candlerille. Huumausaineominaisuuksien aiheuttaman pelon vuoksi myös kokaiini poistettiin juomasta vuonna 1905. Oikeuden päätöksellä juoma sai kuitenkin säilyttää nimensä, josta oli ehtinyt muodostua tunnettu tavaramerkki.

Pariisissa toiminut kurkkulääkäri Charles Fauvel (1830–1895) alkoi jo vuonna 1865 käyttää Marianin kehittämiä lääkkeitä. Fauvel oli saanut uuteella, jonka Mariani oli valmistanut kookapensaan lehdistä, aikaan kurkunpään tunnottomuuden laulajia ja puhujia tutkiessaan. Lisäksi Fauvel oli hoitanut marianiviinillä useita näyttämötaiteilijoita, jotka eivät olisi voineet ilman sen antamaa apua esiintyä kurkkukipunsa vuoksi. Nämä kokeilut tapahtuivat siis melkein 20 vuotta ennen kokaiinin käyttöön ottamista. Vasta wieniläisten lääkärien Sigmund Freudin (1856–1939) ja Carl Kollerin (1857–1944) tutkimukset vuonna 1884 saivat aikaan, että kokaiinista tuli ensimmäinen käyttökelpoinen paikallispuudutusaine.

Jo 1850-luvulla oli kokeiltu erilaisia menetelmiä paikallisen puudutuksen aikaan saamiseksi kirurgisia toimenpiteitä varten erityisesti kylmän avulla. Tarkoitukseen käytettiin aluksi jään ja suolan seosta. Sitten tulivat käyttöön paikalliset eetterisuihkeet sekä etyyli- ja metyylikloridisuihkeet. Näiden käyttömahdollisuudet olivat kuitenkin varsin rajoitetut. Merkittävää edistystä tapahtui vasta, kun kokaiini oli keksitty.

Psykiatrina ja psykoanalyysin keksijänä tunnettu Sigmund Freud (1856–1939) havaitsi kokaiinilla kokeita tehdessään, että se aiheutti kielen limakalvolle pantuna tunnottomuutta. Freud kertoi havainnostaan myös ystävälleen, wieniläiselle silmälääkärille Carl Kollerille (1857–1944). Tutkimustensa seurauksena Freudista tuli kokainisti ja hän oli kovin innostunut sen "energiaa vapauttavasta" vaikutuksesta. Kun kokaiinin haitalliset ominaisuudet todettiin, sai Freud osakseen paljon arvostelua myönteisestä suhtautumisestaan kokaiiniin. Hän pääsi kylläkin itse eroon kokaiinista jonkin ajan kuluttua.

Koller oli jo muutaman vuoden ajan etsinyt ainetta silmän puuduttamiseksi ja kuultuaan Freudin havainnoista hän oivalsi heti kokaiinin käytön mahdollisuudet. Koller suoritti erään virkaveljensä kanssa omakohtaisia kokeita, joissa he totesivat kokaiiniliuoksen silmän pinnalle tiputettuna tekevän sarveiskalvon täysin tunnottomaksi. Heidelbergissa syyskuussa 1884 pidetyssä silmälääkärien kokouksessa esiteltiin Kollerin kirjoitus Vorläufige Mittheilung über locale Anästhesierung an der Auge. Näin Koller oli keksinyt ja julkaissut ensimmäisenä käyttökelpoisen menetelmän paikallisen puudutuksen aikaan saamiseksi. Menetelmä levisi nopeasti kaikkialle ja se otettiin käyttöön Helsingin yleisen sairaalan silmätautien osastolla jo samana vuonna.

Amerikkalainen kirurgi William Stewart Halsted (1852–1922) kokeili kokaiinia hermorunkojen puuduttamiseen jo vuonna 1885. Hänen kerrotaan joutuneen omakohtaisten kokeilujen seurauksena moneksi vuodeksi kokaiinista riippuvaiseksi. Amerikkalainen James Leonhard Corning (1855—1923) suoritti myös vuonna 1885 ensimmäisen selkäydinpuudutuksen kokaiiniliuosta käyttäen. Tällä alueella teki uraauurtavia kokeita vuonna 1898 saksalainen August Bier (1861–1949).

Varsinaiseen paikallispuudutukseen johduttiin myös omakohtaisen kokeilun kautta. Carl Ludwig Schleich (1859–1922), joka oli silmälääkärin poika, tuli kirurgiksi valmistuttuaan ajatelleeksi kokaiinin käyttöä kipua poistavana aineena suoraan leikkausalueelle ruiskutettuna. Vuonna 1890 Schleich totesi, että isotoninen suolaliuos, johon oli lisätty 0,5 % kokaiinia, aiheutti ihon alle ruiskutettuna tehokkaan paikallisen puudutuksen. Kudokset olivat sen seurauksena tulleet täysin tunnottomiksi eri tavoin aiheutetuille kivuliaille toimenpiteille.

Schleich julkisti kokemuksena kokaiinin käytöstä paikallispuudutukseen esitelmässä, jonka hän piti eräässä kirurgikongressissa vuonna 1892. Hän esitti, että paikallispuudutuksen keksimisen jälkeen ei ollut enää oikeutettua käyttää vaarallista nukutusta, jos tämä uusi keino oli riittävä. Vanhoilliset kirurgit käsittivät sanoman moitteeksi omaa toimintaansa kohtaan. Schleich sai aikaan suuttumuksen myrskyn ja joutui poistumaan luentosalista.

Vähitellen Schleichin keksinnön merkitys oivallettiin ja sen käyttö levisi laajempaan tietoisuuteen. Kirjallisuudessa esitetyt tapausselostukset lisäsivät menetelmän suosiota. Toinen kokaiiniliuosta paikallispuudutukseen käyttäneistä suurista uranuurtajista oli Paul Reclus (1847–1914).

Myös suomalaisilla on osuutta paikallispuudutuksen kehittämisessä. Vuonna 1893 kirurgian dosentti Frans Ali Bruno Krogius (1864–1939) kuvasi ensimmäisen kerran johtopuudutusmenetelmänsä, jossa kokaiiniliuosta ruiskutettiin ihonalaiseen kudokseen leikkausalueen lähelle, sinne johtavien hermojen viereen. Krogius suoritti myös kokeiluja yhdistämällä paikallispuudutuksen ja yleisanestesian.

Saksalainen kemisti Alfred Einhorn (1857–1917) keksi vuonna 1905 prokaiinin (kauppanimenä Novokaiini®), joka syrjäytti muutamassa vuodessa kokaiinin puudutusaineena. Merkittävä parannus oli adrenaliinin lisääminen puudutteisiin vaikutusajan pidentämiseksi.

Yleisanestesian kehityksestä on kotisivuilla erillinen kirjoitus.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1990: 27: 2373 (Kokaiinista se alkoi). Tarkistettu ja lisätty helmikuussa 2003.

Kirjallisuutta:

von Bonsdorff, B.: The History of Medicine in Finland 1828–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Helsinki 1975.

Dumesnil, R. und Schadewaldt, H.: Die Berühmten Ärzte. Aulis Verlag Deubner & Co KG, Köln. (Ilman painovuotta, noin 1970.)

Falk, P.: Nautintojen ainekset ja aineiden nautinnot. Teoksessa: Wolfgang Schivelbusch, Nautintoaineiden kulttuurihistoria. Otava. Keuruu 1986.

Glaser, H.: Jännittävää lääketiedettä. Lääkärit omien kokeidensa kohteena. (Alkuteos: Dramatische Medizin.) Farmos-tehtaat. Porvoo 1960.

Glaser, H.: Lääketieteen voittokulku. Lääketieteen tutkimuksen saavutuksia viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikana. K. J. Gummerus Oy. Jyväskylä 1959.

Mann, J.: Murha, taikuus ja lääkintä. Art House. Helsinki 2002.

Silverman, M.: Ihmeitä pullossa. Kertomus kymmenestä ihmeitätekevästä lääkeaineesta ja eräistä lahjakkaista miehistä. jotka tieten tai tietämättään keksivät ne. K. J. Gummerus Oy. Jyväskylä 1944.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON