Arno Forsius

Collegium medicum, lääkintätoimen keskusvirasto

Ruotsi-Suomessa ei ollut 1600-luvun puoliväliin mennessä minkäänlaisia lääkintätoimen yleisiä säännöksiä, minkä vuoksi alalle pyrki niin hyvin itseoppineita yrittäjiä kuin ammattitaidottomia huijareitakin. Epäkohtien johdosta Tukholman kaupungin lääkärikunta perusti vuonna 1663 Collegium medicorumin, lääkärikollegion, pitämään silmällä ammattikunnan toimintaa ja etuja. Myönnetyissä erioikeuksissa sille uskottiin Tukholman alueella mm. lääkäreitä, apteekkareita ja kätilöitä koskevien asioiden valvonta sekä lääkärinavun järjestäminen kulkutautien sattuessa.

Lääkintätoimen valtakunnallisten säädösten tarve tuli kuitenkin yhä ilmeisemmäksi. Sen vuoksi lääkärikollegion erioikeudet laajennettiin vuonna 1688 käsittämään koko valtakunnan alueen. Se olikin nyt valtakunnan lääkintäkollegio, Collegium regium medicum tai lyhyemmin Collegium medicum. Kollegion erioikeudet muodostuivat valtakunnan ensimmäiseksi lääkintätoimen järjestyssäännöksi ja kollegion yhteyteen kehittyi alan keskushallinnosta vastaava virasto.

Ylimmän lääkärikunnan muodostaman Collegium medicumin rinnalla toimi myöhemmin muitakin lääkintätoimen elimiä. Erityisesti kulkutautien torjuntaa varten perustettiin vuonna 1721 sundhetscollegium, terveyskollegio. Siihen kuului lääkärien lisäksi muun keskushallinnon virkamiehiä, sillä tuloksellisen toiminnan katsottiin edellyttävän eri alojen yhteistyötä.

Terveyskollegion seuraajaksi perustettiin vuonna 1737 sundhetscommission, terveyskomissio, johon määrättiin jäsenet samaan tapaan kuin terveyskollegioon. Terveyskomission tehtäväksi annettiin kulkutautien torjunnan lisäksi mm. piirilääkärien virkoihin ja apteekkien toimintaan liittyvien asioiden hoitaminen sekä kansantajuisten lääketieteellisten kirjoitusten julkaiseminen. Terveyskomissiosta muodostui pian terveydenhuollon tärkein hallintoelin vuoteen 1766 saakka, jolloin sen velvollisuudet siirrettiin Collegium medicumille.

Hoitolaitosten määrän lisääntyessä annettiin niiden valvonta vuonna 1773 kahden serafiimiritarin tehtäväksi. Vuonna 1776 tehtiin päätös hospitaalien ja lasarettien hallinnon yhdistämisestä ja silloin kaikkien hoitolaitosten keskushallinto erotettiin Collegium medicumin tehtävistä. Kahden serafiimiritarin lisääntyviä tehtäviä hoitamaan perustettiin vuonna 1787 Seraphimer-Ordens-Gillet, serafiimiritariston kilta, jonka tehtävänä oli valvoa lääninlasarettien toimintaa ja rakentamista.

Suomen jouduttua vuonna 1809 eroon Ruotsin valtakunnasta ja tultua liitetyksi autonomisena suuriruhtinaanmaana Venäjän keisarikuntaan oli lääkintätoimen kehittäminen viranomaisten tärkeimpiä tehtäviä. Ensimmäisenä hallituskonseljin (myöh. senaatin) alaisena keskusvirastona perustettiinkin vuonna 1811 Ruotsin mallin mukaisesti Collegium medicum, josta käytettiin suomenkielisiä nimityksiä "Lääkäri Collegiumi", "Lääkäri-Seura" tai "Lääkäri-kunta". Se toimi Turussa vuoteen 1827 saakka ja sen puheenjohtajana oli Turun akatemian vanhin lääketieteen professori. Suomen Collegium medicumin valvontaan kuuluivat nyt myös lääninlasaretit ja muut sairaanhoitolaitokset.

Kesäkuussa 1827 annettiin "Keisarillisen Majestäätin Armollinen Julistus, Terweydenholhomisen taikka Lääkäri-Seuran Pää-Hallituksen muuttamisesta Suomenmaassa". Collegium medicum siirrettiin Helsinkiin ja sen rinnalle määrättiin "Lääkintä-wärkin kenraalitirehtööri" eli lääkintätoimen pääjohtaja, jonka oli oltava lääketieteen tohtori ja joka toimi Collegium medicumin puheenjohtajana. Hänen alaisenaan oli lääkintähallitukseksi kutsuttu virasto. Siitä käytettiin tavallisesti nimitystä lääkintätoimen ylihallitus, jolla oikeastaan tarkoitettiin Collegium medicumin, lääkintätoimen pääjohtajan ja lääkintähallituksen muodostamaa kokonaisuutta.

Helmikuussa 1840 luotiin maahamme erillinen mielisairaanhoidon keskushallinto antamalla "Asetus heikkomielisten holhouksesta ja paremmista laitoksista heidän parantamiseksensa". Tuolloin perustettuun houruinhoidon johtokuntaan kuuluivat lääkintätoimen pääjohtajan lisäksi senaatin kansliatoimituskunnan ja kirkollisasiaintoimituskunnan päälliköt. Johtokunnan tehtävänä oli valvoa "Houruhuonetta Helsingin kaupungin tykönä" eli Lapinlahden keskuslaitosta, Seilin hospitaalia, joka muutettiin hourujen holhouspaikaksi, sekä lääninlasarettien yhteyteen perustettavia mielisairaiden parannuslaitoksia.

Terveydenhuollon hallinnon hajanaisuus, tapahtunut kehitys ja terveydellisten olojen lisääntyneet valvontavaatimukset johtivat siihen, että Suomessa muodostettiin vuonna 1878 Ruotsin esimerkin mukaisesti uusi terveydenhuollon keskusvirasto, lääkintöhallitus. Collegium medicum ja houruinhoidon johtokunta lakkautettiin samasta ajankohdasta lähtien ja lääkintätoimen pääjohtajasta tuli lääkintöhallituksen pääjohtaja.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1992: 32: 3072. Tarkistettu marraskuussa 1999.

Kirjallisuutta:

Hjelt, O. E. A.: Svenska och finska medicinalverkets historia 1663—1812. Helsingfors 1891—1893.

Pesonen, N.: Terveyden puolesta — sairautta vastaa. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. Porvoo 1980.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON