Arno Forsius

D-vitamiinin puutos ja riisitauti

Kirjoittajan huomautus: Tämä kirjoitus on laadittu historiallisena katsauksena. Siinä mainitut tutkimukset ja hoitomenetelmät ovat esimerkkejä vallinneesta käytännöstä, eikä niitä saa toteuttaa omaehtoisesti ilman laillistetun ammatinharjoittajan potilaskohtaiseen harkintaan perustuvaa määräystä ja ohjetta.

D-vitamiinin historia liittyy olennaisesti lasten riisitautiin, joka on D-vitamiinin puutteen tunnetuin seuraus. Vitamiinien määritelmässä sanotaan, että ne ovat terveyttä yllä pitäviä aineita, joita elimistö ei pysty itse valmistamaan. D-vitamiinin kohdalla elimistö on kuitenkin osittain omavarainen, mutta siitä huolimatta D-vitamiinin puutteesta johtuva riisitauti on ollut lapsilla hyvin yleinen sairaus. D-vitamiinin löytämisellä oli merkittävä osa vitamiininen tutkimuksen historiassa. Viimeaikaiset tutkimukset ovat myös paljastaneet, että D-vitamiini onkin luonteeltaan enemmän hormoni kuin vitamiini.

Riisitaudin historiaa

Egyptissä, eräässä aurinkoisimmista maista, on löydetty muutaman tuhannen vuoden takainen riisitautisen lapsen muumio. Roomalaisen Horatiuksen (65–8 eKr.) satiireissa eräs isä kiusoittelee vääräsääristä lastaan "mäyräkoiraksi" ja kampurajalaksi (scaurus). Antiikin Roomassa kunnioitettiin Ossipagina -nimistä jumalatarta, jonka uskottiin tekevän lasten luut vahvoiksi.

Tiedot riisitaudin esiintymisestä olivat vanhalla ja keskiajalla yllättävän niukkoja. On kuitenkin luultavaa, että sitä ei osattu erottaa lasten muista sairauksista. Englannissa riisitauti on joka tapauksessa ollut yleinen jo 1500-luvun lopulla. Oxfordilainen lääkäri Daniel Whistler esitti kuvauksen riisitaudista vuonna 1645 ja Irlannissa toiminut friisiläinen lääkäri Arnold de Boot vuonna 1649. Englantilainen Francis Glisson (1597–1677) oli todennut lasten luustosairautta Somersetissä ja Dorsetissa vuodesta 1620 alkaen. Hän laati siitä vuonna 1650 tutkimuksen "De Rachitide sive Morbo puerili qui vulgo The Rickets dicitur". Otsikosta käy ilmi, että Glisson antoi nimen rachitis (kreik. rachis, selkäranka) tälle taudille, jota tavallisesti kutsuttiin nimellä rickets (kyttyrä). Glissonin tutkimus herätti suurta huomiota ja tauti tunnettiin pitkän aikaa nimellä "Englannin tauti" eli "Morbus anglicus".

Riisitauti on ollut Suomessa yleinen ainakin 1800-luvun puolella, luultavasti myös paljon aikaisemmin. Asian selvittämistä vaikeuttaa sekin, että riisi tai riisitauti on ollut suomen kielessä lasten hyvin monenlaisten vaivojen nimenä, kunnes se vakiintui tarkoittamaan "Englannin tautia". Siihen on varmaankin vaikuttanut vuonna 1749 käyttöön otetut kuolinsyiden luettelot, joissa nämä nimet ovat saman taudin synonyymejä. Alun perin riisi on tarkoittanut riuduttavaa suoliston tautia, morbus intestina consumens (Daniel Juslenius, Suomalaisen Sana-Lugun Koetus 1745). Siihen viittaavia merkityksiä on vastaavalla sanalla myös venäjän (gryz) ja lyydin kielissä (griiza), mm. vatsakipu, vatsan pöhötys. Ilmeisesti nimitys on yhteydessä riisitaudissa tavattaviin vatsaoireisiin.

Riisitaudin taudinkuva

Riisitauti on aikaisemmin ollut yleinen tauti alle kahden vuoden ikäisillä lapsilla. Osa vaikeaa riisitautia sairastavista lapsista kuoli pienenä, sillä heillä oli suuri herkkyys sairastua tulehdustauteihin sekä taipumus kuumekouristuksiin. Eloon jääneille kehittyi usein vakavia luuston ja raajojen vammoja, tytöille myös synnytystä vaikeuttavia lantionmuutoksia. Monet jäivät riisitaudin seurauksena tavallista lyhyemmiksi, jopa kääpiökasvuisiksi. Riisitauti aiheutti paljon kärsimystä ja runsaasti hoitoa myöhemmin vaativia vammoja. Suuri osa riisitaudin tapauksista oli kuitenkin lieviä ja itsestään paranevia. Tavallisesti tauti alkoi oireilla syksyllä ja parani keväällä auringonvalon lisääntyessä.

Riisitauti alkoi usein ensimmäisen ikävuoden lopulla ja sen ensimmäiset oireet ilmenivät ruuansulatuselinten alueelta. Lapsi oli ruokahaluton, laihtui ja oksenteli usein, suoliston toiminta oli epäsäännöllistä ja ulosteet toisinaan löysiä tai vetisiä sekä saven värisiä. Myöhemmin saattoi esiintyä ummetusta. Luustossa oli arkuutta ja kipua lasta käsiteltäessä. Lihakset olivat voimattomat ja vatsa oli yleensä pullistunut. Lapsella oli usein levottomuutta sekä runsasta hikoilua päässä ja ylävartalolla.

Luuston pehmeneminen aiheutti vähitellen lisääntyvästi muutoksia luissa. Pään luut heikkenivät ohutta pahvia muistuttavaksi (craniotabes) ja lakiaukileen sulkeutuminen viivästyi tavallisesti. Selällään makaavalla lapsella takaraivo painui litteäksi ja pääkallo leveni. Maitohampaiden puhkeaminen voi viivästyä ja niissä sekä pysyvissä hampaissa voi esiintyä kiillevaurioita ja tavallista runsaammin kariesta, hammasmätää. Lapsen alkaessa istua selkärankaan syntyi nopeasti ryhtivirheitä, yleensä köyristymistä ja kyttyrää, mutta usein myös vinoutta. Seisomisen ja kävelyn oppiminen oli usein tavallista hitaampaa ja lapsen seistessä sääret ja reidet alkoivat vääristyä ja polvien asento muuttua epänormaaliksi. Lapselle kehittyi joko "länkisääret" tai "sapelisääret". Muita oireita olivat rintakehän painuminen sivuilta kasaan, vakomainen muodostuma (ns. Harrisonin vako, sulcus costae) rintalastan sivuilla, rintalastan kohoaminen esiin (ns. kananrinta, pectus carinatum), kylkikaarien leviäminen alaosistaan sekä lapaluiden törröttäminen eli siirottaminen (scapula alata) esiin tavallista selvemmin. Luiden kasvukeskusten kohdalla esiintyi paksunemista erityisesti nilkoissa ja ranteissa sekä kylkiluissa, joissa ne tuntuivat ruston liittymäkohdissa helminauhaa muistuttavana muodostumana. Lonkkaluiden kaulaosissa voi esiintyä taipumista (coxa vara). Lantio jäi usein tavallista pienemmäksi ja painui usein vinoksi, minkä vuoksi riisitauti oli naisilla aikaisemmin tavallinen syy synnytystä vaikeuttavaan ahtaaseen lantioon. Pommer kuvasi riisitaudin patologiset muutokset vasta vuonna 1885.

Aikuisilla D-vitamiinin puute on ollut melko harvinaista. Silloin se aiheuttaa ns. luun pehmenemistä eli osteomalasiaa, jonka oireina ovat kivut etenkin selkärangan alueella ja joskus raajojen vähäinen käyristyminen.

Lisäksi tunnettiin lapsilla esiintyvä äkillinen nivelsairaus, jota saksalainen Julius Möller (1819–1887) nimitti vuodesta 1859 alkaen äkilliseksi riisitaudiksi. Siinä lapsilla esiintyi nivelien seuduissa turvotuksia, paikallista arkuutta ja liikekipuja, minkä lisäksi saattoi syntyä asentovirheitä etenkin alaraajoissa. Tyypillistä oli ns. sammakkoasento, jossa jalkaterät olivat kiertyneet voimakkaasti ulospäin. Englantilainen Thomas Barlow (1845–1945) osoitti vuonna 1875, että kyseinen Osteopathia haemorrhagica infantum oli todellisuudessa lapsilla esiintyvä keripukki ja että oireet johtuivat luukalvojen alla ja nivelissä luiden kasvukeskuksissa tapahtuneista verenvuodoista. Tilaa alettiinkin yleisesti kutsua Barlowin taudiksi, joskin saksalaiset nimittivät sitä tavallisesti Möller-Barlowin taudiksi.

Riisitaudin syyt

Kun riisitaudin todellista syytä ei vielä tunnettu, sille keksittiin monenlaisia selityksiä. Suomalaisessa kansanperinteessä riisitaudin aiheuttajina pidettiin maagisia syitä, erityisesti pelästymistä. Samoin riisitauti saattoi ilmaantua lapseen, jos äiti imetti lasta raskaana ollessaan tai jos joku nainen istui kuukautistensa aikana "lapsen tuutuun" eli nukkumisalustalle.

Lääketiede kiinnostui riisitaudista 1600-luvulla, jolloin se oli selvästi yleistymässä. Ravintotekijöitä pidettiin tärkeimpänä syynä riisitaudin syntyyn. Silloin ei kuitenkaan tiedetty mitään puutostaudeista ja sairauden syynä pidettiin ravinnon aiheuttamaa myrkytystilaa. Carl von Linnén (1707–1778) mukaan riisitauti johtui liiallisesta haponmuodostuksesta elimistössä, jolloin luut menettivät kiinteytensä ja lihakset sekä jänteet löystyivät. Kemiallisen tutkimuksen edistyessä 1800-luvun puolella Jöns Jacob Berzelius (1779–1848) totesi, että riisitautia sairastavilla lapsilla oli virtsassaan enemmän kalsiumfosfaattia kuin terveillä. Sen perusteella pääteltiin luiden pehmeyden johtuvan ruuansulatuksen häiriöstä, jonka johdosta veri menetti kalkkipitoisuuttaan.

Taudin todettiin olevan harvinaisempi pojilla kuin tytöillä, koska pojat olivat enemmän ulkona ja liikkuivat enemmän. Vähitellen kävi ilmi, että riisitaudin esiintymisessä oli erityisesti paikallisia eroja. Se oli yleisempi kaupungeissa kuin maaseudulla, ja varsinkin teollisuuskaupunkien saastunutta ilmaa pidettiin eräänä taudin syynä. Kaikesta päätellen myös ulkona olemisella ja auringonvalolla oli riisitaudin syntyä ehkäisevä ja sen parantumista edistävä vaikutus. Sen vuoksi epäiltiin, että teollistumiseen liittyvän rikkipitoisen savun haittaavan auringonvalon pääsyä maahan ja iholle. Savuhaittaa ei kuitenkaan voitu pitää ainoana selityksenä, sillä pohjoisen pallonpuoliskon maissa, joissa päivät olivat talvikauden aikana lyhyitä ja ilmaston kylmyys vaatii runsasta vaatetusta, esiintyi runsaasti riisitautia ilman teollistumisen haittoja.

Ranskalainen Spillmann kirjoitti 1900-luvun alussa teoksessaan "Le Rachitisme" että riisitaudissa oli kysymys tietystä myrkytystilasta, joka oli peräisin ruoansulatuskanavasta ja aiheutti tulehduksellisia muutoksia luissa. Saksassa Kassowitz (s. 1886) piti vielä vuonna 1913 riisitaudin syynä hengityksen mukana elimistöön tulevia myrkkyjä, esim. jatkuvaa oleskelua työläisten asuntojen huonossa ilmassa. Hänen mielestään riisitaudin luumuutokset olivat samantapaisia kuin kroonisessa fosforimyrkytyksessä eikä niissä ollut tulehduksellisia muutoksia. Riisitaudin syy selvisi lopullisesti vasta 1920-luvulla kalanmaksaöljyn parantavaa vaikutusta tutkittaessa.

Riisitaudin hoito

Riisitaudin hoitoon käytettiin aikaisemmin mitä moninaisimpia hoitoja, jotka perustuivat lähinnä magiaan. Samaan ryhmään on luettava myös kaikki yrttihoidot, joilla ei ollut mitään todellista vaikutusta. Suomessa riisitaudin hoitoon käytetyistä yrteistä voidaan mainita riidenmarja eli näsiä (Daphne mezereum), sudenmarja (Paris quadrifolia), riidenlieko (Lycopodium annotinum), suovehka (Calla palustris) sekä suopursu (Ledum palustre). Eräitä niistä annettiin sisällisesti ja toisia taas käytettiin ulkonaisesti. Viljana tunnetun riisin nimellä ei ole mitään tekemistä riisitaudin kanssa, sillä se johtuu kasvin latinan kielisestä nimestä Oryza.

Riisitaudin hoidossa aikaisemmin käytetyillä ruokavalioilla ei ollut myöskään tautia parantavaa vaikutusta. Carl von Linné suositteli riisitaudin hoidoksi hierontaa ja liikuntaa sekä sellaisia aineita, jotka ehkäisevät hapon muodostumista elimistössä. Sen sijaan 1800-luvun puolella annetut ohjeet pitää lapsia ulkona ja antaa heidän leikkiä hiekassa voidaan pitää hyödyllisinä. Ne perustuivat havaintoihin, että hiekkaisilla rannikoilla elävillä lapsilla ei esiintynyt riisitautia.

Englantilainen T. A. Palm ehdotti vuonna 1890 kokemustensa perusteella riisitaudin hoitamista auringonkylpyjen avulla. Saksalainen Kurt Huldschinsky (1851–1935) osoitti lisäksi vuonna 1919, että keinotekoisen ultraviolettivalon eli "alppiaurinkolampun" avulla saatiin aikaan riisitaudilta suojaava ja parantava vaikutus ilman kalanmaksavalmisteita. Samanlaisissa oloissa elävillä tummaihoisilla lapsilla on suurempi alttius riisitautiin kuin vaaleaihoisilla ja valohoidon teho onkin vaaleaihoisilla suurempi.

Kalanmaksaöljy oli Skandinaviassa vanhastaan kansanlääke riisitaudissa. Englannissa lääkäri Thomas Percival (1740–1804) käytti sitä Manchesterissa jo vuodesta 1785 alkaen. Saksassa Scherer kokeili kalanmaksaöljyä vuonna 1822 ja Ferdinand Wurzer alkoi käyttää sitä järjestelmällisesti riisitaudin lääkkeenä vuodesta 1823. Vähitellen kokemukset kalanmaksaöljyn hyödyllisyydestä lisääntyivät ja englantilainen John Hughes Bennet (1812–1875) kirjoitti siitä vuonna 1841 teoksen "Treatise on Cod-liver Oil as a Therapeutic Agent". Melko pian sen jälkeen kalanmaksaöljy oli tunnettu Suomessakin. Elias Lönnrot suositteli sitä riisitaudin hoitoon vuonna 1856 kirjassaan "Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri" ja Samuel Roos vuonna 1857 kirjassaan "Lasten kiwut, niiden syyt ja holhous". Adolf Leopold Linsén (1830–1881) julkaisi Suomessa vuonna 1861 kalanmaksaöljyä koskevan tutkimuksensa. Hänen mukaansa rasva oli olennaista riisitaudin hoidossa, koska myös voista oli hyötyä siinä. Vaikka kalanmaksaöljyn tehosta oli saatu jo runsaasti näyttöä, kesti vielä kauan ennen kuin sitä alettiin käyttää kaikkialla riisitaudin hoidossa ja ehkäisyssä.

Vitamiinien puutostautien tultua 1900-luvun alkutaitteessa ajankohtaiseksi Casimir Funk (1884–1967) ennusti, että myös riisitauti kuuluu puutostauteihin. Englantilainen Frederick Gowland Hopkins (1861–1947) tuli päättelemällä vuonna 1906 samaan tulokseen. Hänen maanmiehensä Edward Mellanby (1884–1955) totesi vuosina 1918–1920 koiranpennuilla suorittamissaan kokeissa, että kalanmaksaöljyn riisitautia parantava tekijä oli eri kuin jo tunnettu A-vitamiini, ja hän antoi tälle riisitautiin vaikuttavalle aineelle nimen D-vitamiini. Mellanbyn ansiosta kalanmaksaöljyn käytöllä oli riisitaudin ehkäisemisessä ja hoidossa 1920-luvun alusta alkaen tieteellinen perusta. Suomessakin aloitettiin jo 1930-luvulla kalanmaksaöljyn käyttö järjestelmällisesti lastenneuvoloissa riisitaudin ehkäisyyn ja hoitoon.

D-vitamiini

Mellanbyn havaintojen jälkeen Elmar Verner McCollum (1879–1967) pystyi vuonna 1922 erottamaan D-vitamiinin ja A-vitamiinin toisistaan. Harry Goldbatt (s. 1891) and K. M. Soames totesivat vuonna 1923, että ihossa oli D-vitamiinin esiastetta, joka auringonvalon tai ultraviolettivalon säteilytyn seurauksena tuotti rasvaliukoista "vitamiinia". Samoin Alfred Fabian Hess (1875–1933) ja Harry Steenbock (1886–1967) totesivat vuonna 1924 New Yorkissa, että ultraviolettisäteilytys sai aikaan D-vitamiinia myös ravinnossa, esim. rasvassa ja maidossa. Tämä sai saksalaisen Adolf Windausin (1876–1959) kokeilemaan sterolien säteilyttämistä ultraviolettivalolla, jolloin hän löysi D-vitamiinin esiasteen 7-dehydrokolesterolin. Windaus sai vuonna 1928 Nobelin palkinnon D-vitamiinia koskevista tutkimuksistaan. Ergosterolin ja D-vitamiiniin välinen suhde todettiin vuonna 1927, jolloin ergosterolin todettiin ultraviolettisäteilyn jälkeen parantavan riisitautia.

Adolf Windaus selvittikin vuonna 1926 D-vitamiinin kemiallisen perusrakenteen, ja hän valmisti myös Linsert'in ja Lüttringhaus'in kanssa D-vitamiinia puhtaana. D-vitamiinin rakenteessa kiinnittää huomiota, että se muistuttaa paljon kolesterolia sekä useita sukurauhasten ja lisämunuaisen kuorikerroksen hormoneja. Vuonna 1927 opittiin tuntemaan eläinperäisen 7-dehydrokolesterolin lisäksi myös toinen D-vitamiinin esiaste, kasviperäinen ergosteroli. Todettakoon samalla, että ranskalainen C. J. Tanret oli havainnut ergosterolin ehkäisevän riisitautia jo vuonna 1889.

Pian todettiin, että on olemassa kaksi rakenteeltaan hieman poikkeavaa D-vitamiinia, D2 ja D3. 7-dehydrokolesterolista muodostuneen D3-vitamiinin eli kolekalsiferolin rakenne selvitettiin vuonna 1933 ja ergosterolista muodostuneen D2-vitamiinin rakenne vuonna 1948. Ihmisellä ja useimmilla eläimillä niiden vaikutus on samanlainen, mutta linnuilla D2-vitamiinin teho on heikko. D3-vitamiini onkin varsinainen riisitautia ehkäisevä tekijä ja se on tärkein vaikuttava tekijä myös kalanmaksaöljyssä.

Ravinnosta saatavat D-vitamiinin esiasteet imeytyvät kylomikronien mukana suolistosta ja varastoituvat D-vitamiinia sitovan proteiinin vaikutuksesta lihaksiin ja rasvakudokseen. Sen jälkeen esim. D-vitamiinin eli kalsiferolin on vielä käytävä läpi kemiallisia muutoksia, jotta siitä tulisi biologisesti aktiivinen. Maksassa osa D-vitamiinista hydroksyloituu entsyymireaktion seurauksena 25-hydroksikalsiferoliksi eli kalsidioliksi, joka on D-vitamiinin tärkein muoto plasmassa. Seuraava muutos tapahtuu pääasiallisesti munuaisissa, jolloin edellä mainittu muoto hydroksyloituu toistamiseen ja muuttuu 1,25-dihydroksikalsiferoliksi eli kalsitrioliksi, joka on biologisesti aktiivinen. D-vitamiinin monilla muilla metaboliiteilla ei ole merkittäviä suoria vaikutuksia kalsiumaineenvaihduntaan. D-vitamiini lisää kalsiumin ja fosfaatin imeytymistä suolistosta, lisää niiden siirtymistä (mobilisaatiota) luustossa sekä vähentää niiden eritystä munuaisissa. D-vitamiinin reseptorit sijaitsevat solun sytosolissa ja reseptori-D-vitamiinikompleksi säätelee tumatason tapahtumia lisäämällä tai vähentämällä geenien transkriptiota. D-vitamiini on siten toiminnallisesti hormoni, joka tehtävänä on huolehtia elimistön kalsium- ja fosfaattitasapainosta yhdessä lisäkilpirauhashormonin ja kalsitoniinin kanssa.

D-vitamiinin eli kalsiferolin päivittäinen tarve ihmisellä on noin 10 mikrog (500–1000 kansainvälistä yksikköä) lapsuuden aikana erityisesti vähäaurinkoisina vuodenaikoina. Aikuisilla tarve on noin 5–10 mikrog päivässä, erityisesti raskaana olevilla ja imettävillä naisilla. Liiallinen D-vitamiinin saanti on haitallista, sillä se lisää elimistön kalsiummärää ja voi aiheuttaa kalsiumfosfaatin kertymiä ennen kaikkea munuaisiin. D-vitamiinia ja sen esiasteita on kalaöljyssä, rasvaisissa kalalajeissa, maidossa, voissa, juustossa ja hiivassa. D-vitamiinin puute on yhä uhkana perheissä, joissa ei hyväksytä eläinravintoa ja vitamiinivalmisteiden käyttöä. Ergosterolia saadaan tosin hiivasta ja kasviöljyistä. Katso: Lisäys joulukuussa 2009 kirjoituksen lopussa.

Heinrich Otto Wieland (1877–1957) kehitti Saksassa Windausin kanssa D2-vitamiinia eli ergokalsiferolia sisältävän tiivisteen Vigantol®, jota alettiin lastenlääkäri Georg Bessaun ehdotuksesta käyttää vuonna 1939 kaikille pikkulapsille riisitaudin ehkäisyyn ja hoitoon. Myös Wieland oli saanut Nobelin palkinnon vuonna 1927 sappihappoja koskevista tutkimuksistaan. Suomessa on yleisimpänä lääkityksenä ollut vuosikymmenien ajan Orionin valmistama Vitol®, A- ja D-vitamiinin yhteisvalmiste. Siinä tipat sisältävät D2-vitamiinia eli ergokalsiferolia ja kapselit D3-vitamiinia eli kolekalsiferolia. Eräissä maissa D-vitamiinia on lisätty maitoon, Suomessa vuoden 2003 alusta maitoon, piimään, margariiniin ja kevytlevitteisiin.

Lisäys joulukuussa 2003: Suomalaisten tutkijoiden johtaman, Tampereella toimivan tutkijaryhmän mukaan myös kalsidiolilla on biologisia vaikutuksia, jotka kohdistuvat moniin solujen aineenvaihdunnan tapahtumiin.

Lisäys joulukuussa 2009: Parin viimeisen vuosikymmenen aikana tutkimukset ja havainnot ovat korostaneet D-vitamiinin merkitystä elimistön toiminnoissa. Suoritetuissa mittauksissa aikuisten ja ikääntyneiden D-vitamiinitasot ovat osoittautuneet oletettua matalammiksi. D-vitamiinin antamisella voidaan yhdessä kalkkivalmisteiden kanssa ehkäistä luuston haurastumista eli osteoporoosia, ja myös hoitaa jo kehittynyttä osteoporoosia ja siitä johtuvia vaivoja. Osteoporoosin ehkäisemisellä ja hoitamisella voidaan selvästi vähentää mm. luunmurtumien saamista kaatumisten yhteydessä. D-vitamiinin on havaittu myös parantavan vanhuksilla lihasvoimaa ja vähentävän huimaustaipumusta. Lisäksi D-vitamiinin arvellaan vaikuttavan ehkäisevästi joidenkin syöpäkasvaimien kehittymiseen ja vähentävän herkkyyttä joidenkin virusten ja bakteerien aiheuttamille tartunnoille. Nykyään D-vitamiinin puutteessa suositellaan erityisesti osteoporoosissa annokseksi 20 mikrog eli 800 IU D 3-vitamiinia eli kolekalsiferolia päivässä, mikä on huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. Siitä ei ole yleensä todettu haittavaikutuksia pitkäaikaisessakaan käytössä, mutta joissakin sairauksissa kuten munuaisten toiminnanvajavuudessa on noudatettava varovaisuutta. Osteoporoosin hoidossa käytetään lisäksi kalkkivalmisteita.

Kirjoitus on valmistunut toukokuussa 2002. Lisäyksiä joulukuussa 2003 ja joulukuussa 2009.

Kirjallisuutta:

von Bonsdorff, B.: (The) History of Medicine in Finland 1828–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Helsinki 1975

Carpenter, K. J.: Nutritional diseases. Teoksessa: Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993

Cecil, R. L. (ed.): A Texbook of Medicine. Seventh Edition, Illustrated. W. B. Saunders Company. Philadelphia 1949.

[The] Encyclopaedia Britannica. Eleventh Edition, hakusana Rickets.1911.

Lönnrot, E.: Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri, 3 uudestaan korjattu laitos Helsinki 1867. Facsimile ("Neljäs korjaamaton laitos"), Tampere 1981. (1 painos Helsinki 1839, 2 painos Porwoo 1856)

Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleideung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte, verbesserte Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1949.

Pharmaca Fennica 2001 III (Vitol®, Orion Pharma), Täydelliset tuoteselosteet M–Ö. Lääketietokeskus. Rauma 2000.

Porter, R.: Diseases of civilization. Teoksessa: Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993

[Roos, S.:] Kristillinen ja Terweellinen Lasten Kaswattaminen, Toinen Osa: Lasten kiwut, niiden syyt ja holhous. P. Tikkasen kustannuksella, Suomalaisen Kirjallisuuden-Seuran Kirjapaino, Helsinki 1857

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON