Arno Forsius

Ihotautien historiaa 1800-luvun alkupuolella

Kuvaus on jatkoa kirjoitukselle ”Ihotautien historiaa 1700-luvulla”.

Ihotautiopin akateeminen opetus käynnistyi heti 1800-luvun alussa, mutta silloin vain Italiassa. Erikoisalan ensimmäinen professori oli firenzeläinen Vincenzo Chiarugi (1759–1820), joka toimi opettajana Pisan yliopistossa vuosina 1802–1815. Hän oli alun perin psykiatrisen sairaalan lääkäri, mutta hän kiinnostui myöhemmin ihotaudeista, joita esiintyi runsaasti silloisten mielisairaaloiden potilailla. Heistä monella oli kuppatauti ja suuri osa sairaaloissa olevista sairasti kuppataudin aiheuttamaa halvaavaa tylsistymistä (dementia paralytica). Sukupuolitaudit ja ihotaudit kuuluivat eräin poikkeuksin saman oppituolin opetusalaan ja lääketieteen erikoisalaan aina 1900-luvun alkupuolelle saakka.

Ihotautien tutkimuksen ja hoidon kehitys oli 1800-luvun alussa edelleen varsin hidasta. Erikoistuminen johti kuitenkin myös tällä lääketieteen osa-alueella vähitellen taudinmääritysten täsmentymiseen. Aikaisempien ryhmänimikkeiden tarkoittamista sairauksista alkoi erottua lisääntyvästi erillisiä taudinkuvia, jotka saivat oman nimen. Sen seurauksena oli myös tautinimistöjä uudistettava ja 1800-luvun loppupuolella laajentuva kansainvälisyys toi niiden kehittämiselle lisää vaatimuksia.

Robert Willan

Kehityksen kärjessä kulkeneiden tiedemiesten ympärille on usein muodostunut koulukuntia, jotka ovat kiistelleet esittämiensä oppien paremmuudesta ja paikkansapitävyydestä. Usein koulukuntiin kuuluvat ”opetuslapset” ovat olleet kannanotoissaan kiivaampia kuin heidän ”oppi-isänsä”. Eräänä esimerkkinä ihotautien historian varrelta voidaan mainita 1800-luvun alkupuolella puhjennut kiista brittiläisen Robert Willanin ja ranskalaisen Jean-Louis Alibertin oppisuuntien välillä.

Robert Willanista (1757–1812) on kerrottu lyhyesti ihotautien 1700-luvun historiassa. Hän oli 1800-luvun alkutaitteen merkittävä brittiläinen ihotautien tutkija, joka toimi vuodesta 1783 yleislääkärinä eräässä Lontoon dispensaarissa eli huoltolassa, köyhien yleisellä vastaanotolla. Siellä hän keräsi runsaasti tietoja erilaisista ihotaudeista ja niiden esiintymisestä, lähinnä Josef Jakob Plenckin (1735–1807) esittämän tautiluettelon mukaisesti. Eräässä esitelmässään vuonna 1790 Willan jaotteli ihotaudit kahdeksaan ryhmään: papulae (nyppylät), squamae (suomut), exanthemata (ihottumat), bullae (vesirakot), pustulae (märkärakkulat), vesiculae ((vesi)rakkulat), tuberculae (nystyrät) ja maculae (täplät).

Willan alkoi julkaista ihotauteja käsittelevää teosta vihkosina vuonna 1796. Ensimmäisen jakson aiheena olivat papulat. Vuoteen 1807 mennessä valmistui kolme muuta vihkosta, joiden aiheina olivat suomut, ihottumat ja vesirakot. Vihkoset yhdistettiin vuonna 1807 teokseksi ”On Cutaneous Diseases, Volume I”, johon liittyi 33 väritaulua. Se oli ensimmäinen ihotautien oppikirja, jossa oli väritettyjä kuparipiirroksia ihottumista.

Sairastumisen vuoksi Willan ei kyennyt julkaisemaan teoksensa toista osaa, mutta hän oli keskustellut sen toimittamisesta perusteellisesti oppilaansa ja apulaisensa Thomas Batemanin (1778–1821) kanssa. Willan ja Bateman määrittelivät tarkasti kuvaamansa ihosairaudet, joiden jako eri ryhmiin perustui edelleen ihottumaoireiden laatuun ja muotoon. Bateman julkaisi pian Willanin kuoleman jälkeen vuonna 1813 teoksen ”A Practical Synopsis of Cutaneous Diseases According to the Arrangement of Dr. Willan”. Kirja käännettiin pian ranskaksi, saksaksi ja italiaksi, ja vuonna 1838 myös saksasta ruotsiksi. Vuonna 1817 Bateman julkaisi atlaksen ”Delineations of Cutaneous Diseases”, jossa oli 72 osittain uutta väritaulua,

Willanin kuvaamia ihotauteja olivat psoriasis, ichtyosis, erythema nodosum ja pemphigus, Batemanin kuvaamia molluscum contagiosum, urticaria papulosa, eczema ja sycosis barbae (kreik. sykosis, viikunamainen haava, sycon, viikuna). Rooman antiikin ajoista partasienen nimenä oli mentagra, latin. mentum, leuka; agria, märkivä ihottuma).

Jean-Louis Alibert

Ranskalainen Jean-Louis Alibert (1768–1837) oli vuodesta 1800 lääkärinä pariisilaisessa ”L’Hôpital Saint-Louis” -sairaalassa. Se oli vuodesta 1801 pelkästään ihotautisairaala, luultavasti ensimmäinen maailmassa. Siinä hoidettiin mm. kroonisia säärihaavoja, syyhyä, risatautia, rupisilsaa ja varsinkin kuppatautiin liittyviä ihottumia. Alibert alkoi julkaista vuonna 1806 vihkosina omaa ihotautien oppikirjaa ja kuvastoa ”Description des maladies de la Peau”. Kaikki vihkoset kuvatauluineen julkaistiin vuonna 1814 yhtenä suurikokoisena niteenä, jossa oli 282 sivua ja 54 värikuvataulua. Alibertin ihotautilääkärin ura keskeytyi, kun hänet määrättiin vuonna 1815 kuningas Louis (Ludvig) XVIII:n henkilääkäriksi.

Palattuaan sairaalatyöhön vuonna 1826 Alibert totesi Willanin esittämien periaatteiden päässeen suosioon myös Ranskassa. Alibertin mukaan Willanin ja Batemanin tautiluokitus oli keinotekoinen. Lisäksi heidän tautien tuntemuksensa ei voinut olla Alibertin mielestä riittävä, koska heidän potilaitaan hoidettiin poliklinikalla, jossa ei ollut mahdollisuutta seurata heidän sairauksiensa kehitystä laajemmassa lääketieteellisessä yhteydessä.

Alibert laati oman ihotautien luokituksen, jonka hän esitteli vuonna 1829 pitämässään esitelmässä. Hän havainnollisti sitä piirtämällä kuuluisaksi tulleen ”ihotautien puun”, l’Arbre des Dermatoses. Puun kummallekin sivulle levittäytyi kuusi pääoksaa haaroineen. Vasemmalla puolella olivat tyvestä latvaan päin oksat, joita vastaavat ihottumaryhmät olivat: (1) sekamuotoiset ihottumat, (2) värinmuutosihottumat, (3) verestävät ihottumat, (4) syyhyihottumat, (5) risaihottumat, ja (6) rokkoihottumat. Oikealla puolella vastaavat ihottumaryhmät olivat samassa järjestyksessä: (1) rakkulaiset ekseemaihottumat, (2) punoittavat eksanteemaihottumat, (3) hiuspohjan rupi-ihottumat, (4) vartalon sieni-ihottumat, (5) syöpäihottumat ja (6) lepraihottumat. Alibertin sieni-ihottumille antamat nimitykset, hiuspohjassa teignes (dermatoses teigneuses) ja muualla iholla dartres (dermatotoses dartreuses), jäivät pysyvästi ranskan kieleen. Samanlaista jakoa käytti aikoinaan jo roomalainen Claudios Galenos (129–n. 200) kirjoituksissaan. [teigne, ransk. kalju, koinsyömä; latin. tinea, toukka, koi]

Alibertin käyttöön ottamia käsitteitä ihotautien kuvaamisessa olivat dermatoosi, dermatolysis, keloidi, sklerodermia, syfilidi, mycosis fungoides sekä tinea amientacea.

Alibertin laatiman jaottelun esikuvana oli ranskalaisen lääkärin François Boissier de Sauvages’in (1706–1767) 1700-luvun puolivälissä käyttöön ottama tautiluokittelu, jonka lähtökohtana olivat kasvitieteilijöiden käyttämät luokitusjärjestelmät. Alibert oli itsekin Pariisin yliopiston kasvitieteen professori vuodesta 1821 alkaen. Kuten Alibertin luokittelusta voidaan havaita, hänen jaottelunsa perustui edelleen ihotautien ulkoisiin oireisiin ja osittain myös esiintymispaikkaan. Se oli siis todellisuudessa perusteiltaan samanlainen kuin hänen moittimansa Willanin jaottelu.

Sveitsiläinen ihotautilääkäri Laurent-Théodore Biett (1781–1840) oli ollut alun perin Alibertin oppilaana Pariisissa. Biett oli kuitenkin käynyt Lontoossa tutustumassa henkilökohtaisesti Thomas Batemanin ajatuksiin ja alkanut Ranskaan palattuaan luennoida tämän esittämien periaatteiden mukaan. Alphée Cazenave (1795–1877) ja H. E. Schedel (k. 1856) julkaisivat Pariisissa vuonna 1828 opettajansa Biettin luentojen perusteella laatimansa teoksen ”Abrégé Pratique des Maladies de la Peau” (Suppea käsikirja ihon sairauksista).

Biett esitti heti Alibertin ihotautien luokittelua koskevan esitelmän jälkeen ankaraa kritiikkiä sen johdosta. Alibertin ihottumakaavion arvostelu lisääntyi jatkuvasti ja sen vuoksi hän julkaisi vuonna 1832 uuden luokittelun teoksessaan ”Clinique de l’Hôpital Saint-Louis”. Siinä hän oli ottanut käyttöön useista taudeista uudet, kreikan kielestä muokatut nimitykset, jotka poikkesivat aikaisemmin käytetyistä latinan kieltä mukailevista nimityksistä. Alibertin uusi ihotautien luokittelu ei saanut koskaan yleistä hyväksymistä.

Alibert sai osakseen suuren julkisuuden, kun hänen sairaalassaan korsikalainen opiskelija Simon François Renucci esitteli vuonna 1834, miten hänen kotiseudullaan parantajanaiset kaivoivat neulan kärjellä esiin syyhypunkin ihoon tekemänsä käytävän päästä. Tämä oli kiistämätön todiste siitä, että syyhypunkki oli todella syyhyn lopullinen aiheuttaja. Kuitenkin vasta vuonna 1868 itävaltalainen Hebra selvitti omakohtaisilla kokeilla syyhypunkin kehitysvaiheet ja tartuntatavan..

Alibertin myöhemmistä oppilaista on aiheellista mainita mm. Camille Gilbert (1797–1866), joka kuvasi pityriasis rosean, ja Alphonse Devergie (1798–1879), joka kuvasi eczema nummularen ja pityriasis rubra pilariksen.

Ihon sienitaudit

Ihotautien tutkimus ja määrittäminen olivat perustuneet yhä silmällä tai suurennuslasilla tehtyihin havaintoihin. Mikroskooppien erotuskyvyn merkittävä paraneminen johti kuitenkin muutoksiin ihotautien määrittämisessä 1830-luvulta alkaen. Sienten toteaminen ensimmäisenä tauteja aiheuttaviksi mikrobeiksi johtui siitä, että ne olivat kohtalaisen suuren kokonsa vuoksi tuohon aikaan helpoimmin mikroskoopilla havaittavissa. Italialainen Agostino Bassi (1773–1856) totesi vuonna 1834, että silkkiperhosen toukkia tuhoavan muskardiini -taudin aiheutti mikroskooppisen pieni sieni, joka sai sittemmin nimen Botrytis paradoxa.

Bassin havainnon johdosta saksalainen Johann Lucas Schönlein (1793–1864) totesi Zürichissä vuonna 1839 ensimmäisenä, että myös lasten hiuspohjassa usein esiintyvä ihottuma, rupisilsa eli favus (latin. favus, hunajakenno, tunnetaan myös nimellä myös porrigo, päärupi), oli sienestä johtuva tauti. Taudin aiheuttajaa alettiin kutsua nimellä Achorion schoenleinii (myöh. Trichophyton schoenleinii). Schönlein ei jatkanut tutkimuksiaan, sillä hän siirtyi pian professorina Berliinin Charité -sairaalaan. Häntä on kuitenkin pidetty löytönsä ansiosta dermatomykologian perustaja. Eräiden tietojen mukaan berliiniläinen anatomi Robert Remak (1815–1865) oli todennut rupisilsaa aiheuttavan sienen jo vähän aikaisemmin, kuten von Hube oli maininnut vuonna 1837 eräässä tohtorinväitöstutkimuksessaan.

Dermatomykologian varsinaiseksi kehittäjäksi tuli Itävalta-Unkarista kotoisin ollut juutalaissyntyinen David Gruby (1810–1898). Hän opiskeli lääkäriksi Wienissä, harrasti patologian tutkimusta ja kehittyi taitavaksi mikroskoopin käyttäjäksi. Uskonnollisista syistä hän siirtyi vuonna 1840 Pariisiin löytölastenkodin ”l’Hospice des Enfants Trouvés” lääkäriksi ja perusti sinne yksityisen mikroskopointikeskuksen. Schönleinin tutkimuksia toistaessaan hän totesi, että tämän pustulana (märkänäppy) tai scutulana (favus -suomu) pitämä ihomuutos oli todellisuudessa favus -sienen puhdasviljelmä.

Gruby tunnisti vuosina 1841–1846 useimmat mikroskooppiset sienet, jotka aiheuttivat silloin ihmisellä ihon ja hiuspohjan tauteja. Hän pystyi erottamaan toisistaan kolme erityyppistä sienitautien ryhmää, microsporoosin, trichophytoosin ja epidermophytoosin. Näistä microsporon –sieni aiheutti tyypillisesti tulehduksen lasten päänahassa ja sen sienipesäkkeessä oli runsaasti pieniä itiöitä. Trichophyton –sienten endothrix –tyypit aiheuttivat tulehduksen hiuksen tai kynnen sisällä, ectothrix –tyypit hiuksen pinnalla tai sitä ympäröivässä ihossa. Trichophyton –pesäkkeissä itiöt esiintyivät tavallisesti ketjumaisina muodostumina. Epidermophyton –sienet aiheuttivat tulehduksen vain ihon epidermiksessä.

Grubyllä ei ollut kuitenkaan kliinistä kokemusta ihotaudeista ja sen vuoksi hän arvioi usein väärin sienten merkityksen taudin syynä. Hänen suurin erehdyksensä oli alopecia areatan pitäminen sienitautina. Kun epäilykset Grubyn diagnoosien paikkansa pitävyydestä lisääntyivät, hän luopui 1840-luvun lopulla mikroskooppisista tutkimuksistaan ja ryhtyi pitämään menestyvää yksityislääkärin praktiikkaa.

Ruotsalainen Fredrik Berg (1806–1887) totesi vuonna 1839, että sammaksen aiheuttaja oli hiivasieni Oidium albicans, joka sai myöhemmin nimen Candida albicans. Saman löydön teki samana vuonna myös saksalainen Bernhard von Langenbeck (1810–1887), myöhempi kirurgi. Ruotsalainen Carl Malmsten (1811–1883) puolestaan kuvasi päänahassa esiintyvä sienen Trichophyton tonsurans ja antoi nimen koko trichophyton –sienisuvulle (kreik. trikhoma, hiuspohja, hius). Saksalainen Carl Ferdinand Eichstedt löysi vuonna 1846 pityriasis versicolor -taudin aiheuttavan sienen (aik. Pityrosporum ovale, nyk. Malassezia furfur).

Monien ihotautien toteaminen mikroskooppisten sienten aiheuttamaksi johti vähitellen myös niiden hoidon uudistumiseen. Kehitys oli kuitenkin aluksi hyvin hidasta.

Ihotautien patologis-anatominen tutkimus

Ranskalainen anatomi Marie-François-Xavier Bichat (1771–1802) kuvasi 1800-luvun alkutaitteessa varsin laajasti ihoa (dermis) ja orvaskettä (epidermis) sekä mm. kylmän, kuuman, veden ja happojen vaikutuksia niihin. Hän ei kuitenkaan tarkastellut ihon tauteja lääketieteen erillisenä osana. Myöhemmistä tutkijoista Conrad Heinrich Fuchs esitti samoja ajatuksia vuonna 1840. Heidän tutkimuksensa perustuivat yhä makroskooppiseen tarkasteluun pelkällä silmällä tai suurennuslasilla.

Ranskalainen Pierre-François-Oliver Rayer (1793–1867) julkaisi vuonna 1826 teoksen ”Traité théorique et pratique des maladies e la peau” (Teoreettinen ja käytännöllinen tutkimus ihon sairauksista). Se oli ensimmäinen yritys tarkastella ihotauteja anatomian ja fysiologian patologisina ilmiöinä. Rayer olikin alun perin patologi, joka oli tutkinut myös mm. hevosten räkätautia (malleus) ja munuaisten sairauksia. Hän oli eräs uudenaikaisen laboratorioaikakauden esitaistelijoista. Rayerin kuvaamia ihomuutoksia olivat mm. ekhtyma, xanthelasma, cheilitis exfoliativa ja lingua nigra.

Rayerin oppilaita olivat mm. Claude Bernard (1813–1878), Casimir-Joseph Davaine (1812–1882) ja Jean-Antoine Villemin (1827–1892). Toinen ihotautien patologiasta kiinnostunut lääkäri oli berliiniläinen L. A. Struve, joka julkaisi vuonna 1829 teoksen "Synopsis morborum cutaneorum secundum classes, genera, species et varietates”.

Ranskalainen Gilbert Breschet (1794–1845) puhui vuonna 1839 mikroskooppisten tutkimusten merkityksestä ja saman käsityksen esitti Julius Rosenbaum (1807–1874) vuonna 1844. Patologeista Carl Wedl (1815–1891), joka tutki erityisesti hampaita ja ihoa, oli myös ensimmäisiä mikroskooppisen anatomian harrastajia. Kudostutkimukset perustuivat kuitenkin yhä niiden leikkauspinnan makroskooppiseen tarkasteluun. Myös mikroskooppiset tutkimukset tehtiin veitsellä tehdyistä leikkeistä, jotka olivat aivan liian paksuja. Sitä paitsi kudosnäytteiden värjäysmenetelmiä ei vielä tunnettu.

Wieniläisistä tutkijoista Julius Rosenbaum (1807–1874) laati ensimmäisen dermatopatologiaa käsittelevän oppikirjan vuonna 1839. Hän kiinnitti samalla huomiota patologisten ja fysiologisten muutosten merkitykseen. Samoihin aikoihin saksalaiset Gustav Theodore Simon (1810–1857) ja Felix von Bärensprung (1822–1864) jatkoivat ihotautien selittämistä patologisen anatomian avulla. Myös Simonin ja Bärensprungin tutkimukset perustuivat edelleen veitsellä leikkaamalla tehtyihin näytepaloihin. Simon julkaisi vuonna 1848 teoksensa ihon eri kerrosten muutoksista eri taudeissa patologis-anatomisten tutkimusten avulla. Hän tutki erityisesti epidermiksen hypertrofioita ja kasvaimia sekä ihon rakkuloita ja loisia. Hän muuten havaitsi vuonna 1842 ensimmäisenä talirauhaspunkin, demodex folliculorum. Bärensprung, joka oli patologi Rudolf Virchowin henkilökohtainen ystävä, jatkoi Simonin työtä. Bärensprung tutki laajasti epidermiksen hyperplasioita, sarveutumia, kondyloomia, syyliä, iktyoosia, komedoja ja rakkuloita (cysts), mutta ei tulehdusmuutoksia. Hän kiinnitti myös huomiota ihoissa post mortem nopeasti tapahtuviin muutoksiin.

Muita ihotauteja ja ihotautilääkäreitä

Ranskalainen sotakirurgi Dominique-Jean Larrey (1766–1842) käytti vuonna 1803 kärpäsentoukkia märkäisten haavojen puhdistamiseen. Menetelmästä oli käytännön havaintoja jo aikaisemmilta ajoilta. Se tuli uudelleen käyttöön 1910-luvulla ensimmäisen maailmansodan aikana ja jälleen 1900-luvun lopulla.

Myös kokeellinen toiminta käynnistyi ihotautien alalla. Tübingeniläinen professori Reinhold Köhler kirjoitti vuonna 1853 kirjan syövästä. Siinä hän mainitsi, että Alibert ja Biett (1781–1840) olivat 1800-luvun alussa panneet omiin ihohaavoihinsa potilaan syöpähaavasta ottamaansa nestettä. Heidän tarkoituksenaan oli todeta, voitiinko syöpätauti tartuttaa tällä tavalla. Koska he pysyivät terveinä, he arvelivat voivansa päätellä, että tartunta ei ollut mahdollinen kuvatulla tavalla.

Edellä jo mainittu Johann Lucas Schönlein julkaisi vuonna 1832 teoksen ”Allgemeine und specielle Pathologie und Therapie”. Hän kirjoitti vuonna 1837 tutkimuksen taudista ”Peliosis rheumatica” (kreik. pelios, täplä; peliosis, täpläreuma). Taudin teki yleisesti tunnetuksi hänen oppilaansa Eduard Heinrich Henoch (1820–1910) vasta vuonna 1868 nimellä Purpura fulminans. Sen jälkeen taudista käytettiinkin tavallisimmin nimityksiä Purpura Schönlein-Henoch tai Purpura Henoch-Schönlein. Kyseessä on äkillistä kuumetautia seuraava, immunologisesti kehittyvä yleinen vaskuliitti, jolle ovat tyypillisiä ihon verenpurkautumat sekä nivel-, vatsa- ja munuaisoireet. Tauti on yleisin lapsilla ja erityisesti pojilla.

Englantilainen Erasmus Wilson (1809–1884) oli Britannian ensimmäinen suuri dermatologi Willanin jälkeen. Hän julkaisi ihotautien oppikirjan vuonna 1842 ja atlaksen vuonna 1855.

Yhdysvalloissa ihotautien tutkimus ja hoito käynnistyivät 1830-luvulla varsin monipuolisesti. New Yorkissa avattiin The New York Hospital fo Diseases if Skin vuonna 1836. Seuraavana vuonna 1837 Henry Dagget Bulkley (1804–1872) alkoi antaa New Yorkissa opetusta ihotautien alalla. Noah Worcester (1812–1847) julkaisi Yhdysvalloissa ensimmäisenä ihotautien oppikirjan ”Diseases of the Skin” vuonna 1845. Hän kuoli jo kaksi vuotta myöhemmin 35-vuotiaana.

Ferdinand von Hebra

Itävaltalainen Ferdinand Carl Franz Hebra (1816–1880, aateloituna von Hebra) oli monessa suhteessa ihotautien tutkimuksen ja hoidon uudistaja sekä varsinaisen ihotautiopin perustaja. Hänen uransa ulottui pitkälle 1800-luvun puolivälin jälkeen, mutta merkittävyytensä vuoksi sen alkua on aiheellista valottaa jo nyt kuvattavan jakson yhteydessä. Hebra opiskeli lääketiedettä Wienin yliopistossa mm. sisätautilääkäri Josef Skodan (1816–1880) ja patologi Karl von Rokitanskyn (1804–1878) johdolla. Hebra aikoi alun perin omistautua patologiaan ja oikeuslääketieteeseen. Hänen ensimmäinen toimipaikkansa apulaislääkärinä Skodan klinikalla oli pitkäaikaisia ihotauteja sairastavien osasto vuonna 1841. Yleensä apulaislääkärit pyrkivät pian pois tältä osastolta, jossa 60 % sairasti syyhyä.

Hebra kiinnostui kuitenkin monimuotoisista ihotaudeista ja perehtyi niihin lukemalla Batemanin, Alibertin, Cazenaven ja Schedelin sekä Rayerin kirjoituksia. Hebra alkoi jo vuonna 1842 pitää ihotaudeista yleisöluentoja, jotka keräsivät paljon kuulijoita ja saavuttivat suuren suosion. Vuodesta 1844 hänen luentonsa otettiin mukaan lääketieteellisen tiedekunnan opinto-ohjelmaan. Hebra määrättiin vuonna 1845 ihotautiosaston johtajaksi ja vuonna 1849 hänet nimitettiin ihotautiopin ylimääräiseksi professoriksi. Viime mainittuna vuonna Carl Ludwig Sigmund (1810–1883) nimitettiin sukupuolitautiopin professoriksi, joten Wienin yliopistossa toteutui siinä vaiheessa jako ihotautien ja sukupuolitautien oppituolien välillä.

Hebra julkaisi vuonna 1845 kansainvälisesti tunnetuksi tulleen teoksensa ”Versuch einer auf pathologische Anatomie gegründeten Eintheilung der Hautkrankheiten” (Yritys patologiseen anatomiaan perustuvaksi ihotautien jaotteluksi). Hän oli siis ensimmäinen, joka käytti tautien patologis-anatomista syntymekanismia perustana ihotautien ryhmittelemiseksi järjestelmällistä kuvaamista varten. Hänen ratkaisuunsa vaikuttivat merkittävästi Rokitanskyn ja Rosenbaumin käsitykset. Hebran tavoitteena oli jakaa myös ihottumat primaari- ja sekundaarileesioihin.

Hebra jakoi ihotaudit Rosenbaumin esittämän jaottelun mukaan syntytapansa perusteella 12 ryhmään: hyperemiat (liikaverekkyydet), anemiat (verenpuutokset), sekreetioanomaliat (erityshäiriöt), exsudaatiot (tulehdusnesteen eritykset), hemorragiat (verenvuodot), hypertrofiat (liikakasvut), atrofiat (surkastumiset), neoplasmat (kasvaimet), pseudoplasmat (valekasvaimet), ulseraatiot (haavaumat) sekä neuroottiset (hermostoperäiset) ja parasiittien (loisten) aiheuttamat. Edellä osa suomenkielisistä nimityksistä on tulkintoja, ei sanakirjojen mukaisia suoria käännöksiä.

Tässä on muistettava, että jaottelu perustui edelleen kudosten makroskooppiseen tarkasteluun, siis ihon ja kudosmuutosten tarkasteluun silmällä tai suurennuslasilla. Hebra ei tiettävästi ollut perehtynyt mikroskoopin käyttöön, ja sitä paitsi mikroskopointiin soveltuvien kudosnäytteiden valmistaminen tuli mahdolliseksi vasta 1860-luvulta alkaen kudosvärjäysten ja mikrotomin keksimisen jälkeen.

Hebra kuvasi psoriasiksen vuonna 1841 itsenäisenä tautina. Hänen muita erityisen kiinnostuksen kohteita olivat syyhy, lepra ja ekseema. Hän määritteli myös muita ihotauteja, joita olivat mm. erythema multiforme, impetigo herpetiformis, lichen scrophulosorum ja pitysriasis rubra. Lisäksi Hebra oli ihotautien tutkimuksessa ensimmäisiä niistä, jotka käyttivät myös kokeellisia menetelmiä. Hän tutki mm. krotoniöljyä ja muita ihoa ärsyttäviä aineita penslaamalla, miten ihottumat voivat syntyä.

Hebra pyrki myös kehittämään ja yksinkertaistamaan siihen saakka yleisimmin käytettyjä, humoraalipatologiaan perustuneita hoitomenetelmiä. Hebran ansiosta Wienin yliopistoklinikasta tuli ”ihotautien Mekka”, jonne virtasi oppia saamaan alasta kiinnostuneita lääkäreitä kaikkialta maailmasta, myös Suomesta. Tässä kirjoituksessa ei ole mahdollista selostaa Hebran toimintaa laajemmin.

Kirjoitus on valmistunut lokakuussa 2007.

Lähteitä:

Ackerknecht, E. H.: Geschichte der Medizin. 7. überarbeitete und ergänzte Auflage von Axel Hinrich Murken. Stuttgart 1992.

Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Catholic encyclopedia, History of Medicine, http://www.newadvent.org/cathen/10122a.htm , Internet 2007.

Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia, En översikt, II, Albert Bonniers förlag, Stockholm 1946.

Holubar, K.: An unpublished lecture given at the International Society of Dermatopathology Annual Meeting, Orlando, FL, USA, 26 February 1998. Internet 2006.

Holubar, K. and Schmidt, C.: Dermato-pathologia 1792 and Henry Seguin Jackson (1750?–1816): a bicentennial. Journal of the Royal Society of Medicine, Vol. 87, August 1994.

Jetter, D.: Geschichte der Medizin. Einführung in die Entwicklung der Heilkunde aller Länder und Zeiten. Thieme. Stuttgart 1992.

Kiple, K. F. (ed.): The Cambridge Historical Dictionary of Disease. Cambridge University Press. Printed in USA 2003.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1950.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993].

Thyresson, N.: Episoder och milstolpar i dermatologins historia. Nordisk medicinhistorisk årsbok 1996: 21–55. Södertälje 1996.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON