Arno Forsius

Ihotautien historiaa 1600-luvulla

Kuvaus on jatkoa kirjoitukselle "Ihotautien historiaa 1500-luvulla".

Uusia tauteja

Jatkuvasti leviävä ja yleistyvä kuppatauti näytteli edelleen pääosaa ihotautien hoito-ongelmissa. Lisäksi löytöretket toivat eurooppalaisten tietoisuuteen ennen tuntemattomia ihotauteja. Amerikan mantereilla esiintyi mm. leishmaniaasia (aiheuttajana leishmania -siimaeläimen eri lajit), oroyakuumetta eli Carriónin tautia ja Verruga peruvianaa eli perulaista syylätautia (molempien aiheuttajana Bartonella bacilliformis) sekä frambesiaa (engl. yaws) eli vaapukkasyylätautia (aiheuttajana Treponema pertenue, syfiliksen aiheuttajan Treponema pallidumin läheinen ”sukulainen” tai alalaji). Viittauksia näiden tautien ihomuutoksiin oli todettavissa jo muinaisten inkojen keraamisen taiteen kuvissa.

Kuppataudin lääkkeenä oli edelleen elohopeavoide. Hoidon kaavaksi muotoutui vähitellen kuukauden mittainen hoitojakso, jonka aikana hierottiin päivittäinen voideannos eri puolille vartaloa. Yleensä ihottuma rauhoittui sen aikana, mutta toisaalta se hävisi ilman hoitoakin muutamien viikkojen kuluttua. Hoito toistettiin tavallisesti vain, jos ihottumaoireet ilmaantuivat uudelleen näkyviin. Guajakkipuuta ja sarsaparillaa käytettiin edelleen vaihtoehtoisina tai täydentävinä hoitoina.

1600-luvun ihotautilääkärit

Ihotautien hoito kuului yhä ensisijaisesti kylvettäjille, välskäreille ja kirurgeille. Myös akateemisessa lääkärikunnassa kiinnostus ihotauteihin alkoi vähitellen lisääntyä. Se kohdistui kuitenkin pääasiallisesti tautien oireisiin ja niiden luokitteluun. Hoidon alueella ei saavutettu vielä mitään merkittäviä edistysaskeleita.

Saksassa ja Italiassa opiskellut sekä Prahassa professorina toiminut Johann von Jessen (1566–1621) julkaisi Wittenbergissä vuonna 1601 painetun teoksen ”De cute et cutaneis affectibus” (Ihosta ja ihon sairauksista). Hänet mestattiin vuonna 1621 osallisuudesta kapinaan katolista keisari Ferdinandia vastaan. Ranskalainen Jean Riolan vanhempi (1538–1605) laati vuonna 1609 painetun teoksen, jonka toisessa osassa ”morbi externi” (ulkoiset taudit) kuvattiin myös ihotauteja.

Tunnetuin 1600-luvun ihotauteja käsittelevistä teoksista oli saksalaisen Samuel Hafenrefferin (1587–1660) vuonna 1660 painettu ”Nosodochium in Quo Cutis Eidem Adhaerentium Partium, Affectus Omnes etc.” (Sairashuone, jossa iho ja samoin siihen liittyvät osat, kaikkine tauteineen jne.). Hänen kirjastaan saa käsityksen ihotautien terminologiasta tuona aikakautena, ja sen sisällysluettelossa mainitaan rinnakkain kuvattavien tautien kreikan-, latinan- ja saksankieliset nimet.

Kuuluisa englantilainen lääkäri ja anatomi Thomas Willis (1622–1675) oli erittäin laaja-alainen ja tuottelias lääketieteen kirjoittaja. Hänen vuonna 1680 julkaistujen koottujen teostensa ”Opera omnia” viimeisessä osassa käsitellään myös ihotauteja. Aachenissa toiminut kylpylälääkäri François Blondel (1613–1703) suositteli vuonna 1671 kylpylähoitoja varsinkin reumaattisten vaivojen, kivisairauksien ja erilaisten ihotautien parantamiseksi.

Syyhy

Syyhyn ja syyhypunkin yhteys oli todettu vuosisatojen mittaan moneen otteeseen. Jatkuvasti oltiin kuitenkin epätietoisia siitä, onko syyhytauti synnyttänyt punkit ihossa vai ovatko ihossa olevat punkit aiheuttaneet syyhytaudin. Arvoituksen ratkaisi vuonna 1687 Italian Livornossa toiminut laivaston lääkäri Giovanni Cosimo Bonomo (1666–1696). Hänen mukaansa "pienet kilpikonnaa muistuttavat eläimet aiheuttavat syyhyn, tartunnan seurauksena ihmiseen tunkeutuen; se ei aiheudu [elimistön] nesteiden huononemisesta". Bonomon kanssa asiaa tutkinut apteekkari Giacinto Cestoni (1637–1718) väitti kuitenkin vuonna 1710, että kaikki Bonomon nimissä julkaistut havainnot olivatkin todellisuudessa hänen tekemiään. Luultavasti kunnia syyhypunkin osuuden paljastamisesta kuului sekä Bonomolle että Cestonille.

Cestoni käsitteli eräässä kirjeessään vuonna 1710 syyhyn syytä ja hoitoa seuraavasti: "Kaikesta tästä seuraa, että syyhy on sairaus, joka ei johdu minkäänlaisesta [elimistön] nesteiden tai veren sisäisestä viallisuudesta, vaan sen ainoana syynä ovat punkit. Siten ainoa keino sen parantamiseen ja siitä kärsivien taakan kirvoittamiseen on punkkien tappaminen, mitä varten tarvitaan lipeäpesuja ja rikkikylpyjä, suoloista, rikkiaineista ja sublimaateista koostuvia voiteita, ylipäänsä syövyttäviä aineita, joilla on voimaa tappaa punkit niiden etäisimmistäkin kätköpaikoista ihon uumenista. Sen sijaan kaikista niistä sisäisistä lääkkeistä, joita lääkärit määräävät syyhyisille suun kautta nautittaviksi, ei ole ehdottomasti mitään hyötyä, eivätkä ne kelpaa muuhun kuin lihottamaan apteekkaria, koska näiden sisäisten lääkkeiden pitkäaikaisen käytön jälkeen on kuitenkin välttämätöntä turvautua yllä mainittuihin voiteisiin, jos halutaan varmistaa täydellinen paraneminen."

Monet tunnetutkin lääkärit olivat jatkuvasti vanhalla kannalla, ja monet uskomusparantajat uskovat yhä syyhypunkin syntymiseen ihmisen ihossa taudin seurauksena. Syyhyn oikean syyn selvittämisen historia on oivallinen esimerkki siitä, miten suurten auktoriteettien virheelliset oppirakennelmat voivat olla haitaksi oikeiden havaintojen tulkinnalle. Joka tapauksessa syyhy oli ensimmäinen ihotauti, jonka aiheuttaja oli löydetty. Lopullisesti itävaltalainen Ferdinand von Hebra (1818–1880) varmisti syyhyn ongelman tartuttamalla syyhypunkin itseensä 1840-luvulla.

Lepra Suomessa

Vaikka lepra olikin jo vähentynyt Euroopassa 1300-luvulta alkaen, tuli siitä 1600-luvulla vielä ongelma Suomessa. Pohjoismaissa lepraa oli esiintynyt keskiajalta lähtien erityisesti rannikkoseutujen asukkaissa. Sen vuoksi aikaisemmin epäiltiin, että lepra aiheutuisi kalan syömisestä. Syynä oli ilmeisesti tavallista suurempi tartunnan mahdollisuus kalastusaluksien ja kalamajojen ahtaissa yösijoissa, joissa oli usein myös lapsia mukana.

Suomessa seurakuntien väkilukutauluissa kuolinsyynä oli vuosina 1774–1801 ja 1802–1811 spetälska, vuosina 1812–1877 Elfkarlebysjukan eller elephantiasen. Viime mainituista edellinen viittasi taudin yleisyyteen Älvkarlebyn seudulla Ruotsissa ja jälkimmäinen taudin aiheuttamaan ihon paksunemiseen. Elias Lönnrot käytti taudista 1830-luvulla nimitystä pitali.

Lepraa sairastavien määrä lisääntyi Suomessa 1600-luvun alkutaitteessa, jolloin Kustaa II Aadolf antoi vuonna 1619 määräyksen uuden hospitaalin perustamisesta. Sen paikaksi valittiin Nauvon pitäjään kuuluva syrjäinen Seilin saari. Hospitaali valmistui kolme tai neljä vuotta myöhemmin ja samalla lepratautisten hoito Turun Pyhän Yrjänän hospitaalissa ja kaupungin vaivaistuvassa päättyi. Turun akatemian lääketieteen professorin Elias Til-Landzin (1640–1693) aikana hoidettiin Turussa leprapotilaita Kupittaalla Pyhän Henrikin lähteellä vielä 1680-luvun lopulta alkaen muutamien vuosien aikana.

Lisäksi rakennettiin 1600-luvun alkupuolella useita hospitaaleja leprasairaita varten, Pohjanmaalla Kruunupyyhyn, Ahvenanmaalla Gloskäriin, Pohjanmaalla Mustasaareen ja Kaarleporin kreivikuntaan (nykyisen Uudenkaarlepyyn tienoille), Kainuussa Paltamoon sekä Kuusamossa Pudasjärvelle. Lepra alkoi kuitenkin vähentyä nopeasti, minkä vuoksi Seilin ja Kruunupyyn hospitaalia lukuun ottamatta muut hospitaalit lakkautettiin 1600-luvun loppupuolella. Seilin hospitaalista tuli pitkäaikaisten mielisairaiden turvalaitos vuonna 1841, ja samaan aikaan Kruunupyyn hospitaali lakkautettiin. 1860-luvulla lepran uskottiin olevan häviämässä Suomesta.

Yleisiä siviilisairaaloita koskevassa asetuksessa vuodelta 1875 kiellettiin ottamasta parantumattomia lepraa sairastavia valtion yleisiin sairaaloihin. 1890-luvulla havaittiin yllättäen, että leprapotilaiden määrä oli kasvamassa. Vuonna 1892 todettiin maassamme 51 leprapotilasta ja vuonna 1896 heitä oli 67. Helsingin yleisen sairaalan Vanhalla klinikalla oli vuonna 1897 hoidettavana 11 leprapotilasta eristysosastolla.

Lepran lisääntyessä avattiin Helsingin Sörnäisissä vuonna 1900 tilapäinen 30-paikkainen leprahoitola. Vuonna 1904 perustettiin Oriveden lakkautetun reservikomppanian kasarmirakennuksiin leprasairaala. Tämä enimmillään 45-paikkainen laitos oli toiminnassa vuoteen 1953 saakka. Sen jälkeen viimeiset viisi leprapotilasta hoidettiin kuolemaansa saakka Helsingin yliopistosairaalassa, aluksi Kumpulan sairaalassa ja viimeiset ihotautiklinikalla 1960-luvun aikana.

Kirjoitus on valmistunut joulukuussa 2006. Julkaistu: Skinfo 2006: 4: 10-11.

Kuvaus jatkuu kirjoituksessa ”Ihotautien historiaa 1700-luvulla”.

Kirjallisuutta:

Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Fagerlund, L. W. och Tigerstedt, R.: Medicinens studium vid Åbo universitet. Åbo universitets lärdomshistoria 1. Medicinen. Skrifter utgifna af Svenska Literatursällskapet i Finland XVI. Helsingfors 1890.

Kiple, K. F. (ed.): The Cambridge Historical Dictionary of Disease. Cambridge University Press. Printed in USA 2003.

Leikola, A.: Kaksi reipasta livornolaista: syyhypunkki 300 vuotta. Hippokrates, Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja 1987: 57–67. Helsinki 1987.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1950.

Thyresson, N.: Episoder och milstolpar i dermatologins historia. Nordisk medicinhistorisk årsbok 1996: 21–55. Södertälje 1996.

Turunen, S. ja Achté, K.: Seilin hospitaali 1619–1962. Käytännön lääkäri 1976: 1: 1–46.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON