Arno Forsius

Ihotautien historiaa vanhalla ajalla

Ihotaudit ja muut iholla havaitut muutokset ovat aina olleet huomattava ja näkyvä osa ihmisen sairauksia. Tiedot eri ihotaudeista ja niiden esiintymisestä ovat ennen 1800-lukua varsin epäluotettavia. Menneisyyden tautikirjon laajuutta voidaan hahmottaa satunnaisten kuvausten ja käytettyjen hoitojen perusteella sekä myöhempään tietämykseen nojaavan päättelyn avulla.

Varhaiset kulttuurit

Varhaisissa kulttuureissa sairauksia pidettiin tavallisesti maagisten syiden, pahojen henkien tai jumalien aiheuttamina. Syntyvän lapsen iholla havaittavat muutokset, luomet ja muut syntymämerkit tulkittiin raskauden aikaisten tapahtumien tai rikkomusten seurauksiksi tai lapsen elämää koskeviksi ennusmerkeiksi. Ihottumien ja muiden tautien hoitoina käytettiin taikoja ja rukouksia, mutta varsinkin ihotautien hoidossa on turvauduttu myös kokemusperäisiin hoitoihin, kuten kylpyihin, hauteisiin, voiteisiin ja öljyihin.

Tärkeä historiallinen ihotauti oli lepra eli spitaali, joka tunnettiin tarttuvana ja vaarallisena tautina jo Mesopotamiassa eli Kaksoisvirran maassa. Sairaaksi todetut eristettiin jo varhain yhteiskunnan ulkopuolelle. Lepraa (kreik. lepos, suomu) kuvataan myös Raamatussa (3. Mooseksen kirja), jonka mukaan taudin toteaminen kuului papeille iho-oireiden perusteella.

Egyptissä ja Mesopotamiassa käytettiin jo 2000–1500 vuotta eKr. ihotautien ja märkivien haavojen hoitoon ulkonaisesti monia lääkkeitä, jotka sisälsivät mineraaleja, metalleja tai niiden suoloja. Egyptiläisen Papyrus Ebersin mukaan kyseiset lääkkeet ovat sisältäneet mm. antimonipuuteria eli antimonisulfidia, kuparisulfaattia, malakiittia eli emäksistä kuparikarbonaattia, soodaa eli natriumkarbonaattia, ferrioksidia sisältävää keltaista värimultaa sekä muurilaastia.

Antiikin Kreikka

Antiikin Kreikassa 400-luvulta eKr. alkaen kehittyneen nelinesteopin eli humoraaliopin perusteella taudit ja myös ihotaudit pyrittiin selittämään luonnollisista syistä johtuviksi. Humoraalioppi oli virheellinen ja teoreettinen, mutta se vallitsi länsimaista lääketiedettä aina 1700-luvulle sakka.

Sairauksien aiheuttajana pidettiin epätasapainoa elimistön veren, (keltaisen) sapen, mustan sapen ja liman välisissä suhteissa. Koska humoraaliopin mukaan kaikilla taudeilla oli sama syy, oli hoidon tarkoituksena aina nesteiden välisen tasapainon palauttaminen.

Yleisen nestehäiriön ohella saattoi esiintyä rheumaa (kreik., virtaus), haitallista nesteen kertymistä paikallisesti johonkin elimeen. Rheuman kohteina vastaanottavaisimpia elimiä olivat iho, rasvakudos, rauhaset ja lihakset. Erityisesti liiallisen liman uskottiin aiheuttavan ihossa monenlaisia oireita. Joskus myös muut nesteet voivat olla iho-oireiden syynä, esim. sappi erysipelaksessa.

Humoraaliopissa taudinkuvien määrittelyä ei pidetty tärkeänä, mutta sairauden olemuksen ja kulun seuraamista varten antiikin Kreikassa syntyi käytännön syistä oireisiin perustuva tautinimistö. Vähitellen vakiintui oireyhtymiä, joille oli ominaista aina samantapainen tautikokonaisuus.

Hippokraattisten teosten latinankielisessä laitoksessa ”Opera omnia” todetaan kappaleessa XXXV: ”Lepra, pruritus (latin., kutina), scabies (latin., syyhy), impetigo (latin., märkärupi), vitiligo (latin., värivirhe) ja alopecia (kreik., karvanlähtö, oik. kettusyyhy) aiheutuvat limasta. Ne ovat pikemminkin rumentavia ihomuutoksia kuin sairauksia.” Niitä pidettiin siis lähinnä kosmeettisina ongelmina. ”Favus (latin. hunajakenno, keltainen rupi), rauhassuurentumat, abscessit (latin., paiseet), furunkkelit (latin., märkäpesäkkeet) ja karbunkkelit (latin., ajokset) johtuvat limasta,” joten niitä pidettiin todellisina sairauden oireina. Ihotaudin hoitamista ei pidetty aina hyödyllisenä, sillä sen uskottiin voivan silloin painua takaisin ruumiiseen. Kreikkalaisista Aristoteles (noin 384–322 eKr.) tunsi syyhypunkin, mutta hän ei pitänyt sitä sairauden aiheuttajana vaan sen synnyttämänä oliona.

Syöpäkasvaimista on mainintoja jo muinaisen Egyptin ajoilta. Antiikin humoraaliopin mukaan syövän syynä oli mustan sapen liiallinen vaikutus. Sen seurauksena syntyi kovettunut turvottuma (scirrus, kreik. skiro, kova), jota pidettiin syöpäkasvaimena tai joka saattoi ainakin muuttua sellaiseksi. Rintasyöpä esiintyi usein paikallisena haavaumana. Paikallisesti hoitona käytettiin mm. syövyttäviä lääkeaineita. Kirurgisia menetelmiä olivat kuumalla raudalla polttaminen ja veitsellä leikkaaminen. Apua haettiin myös lääkintätaidon jumalan Asklepioksen temppeleistä, joihin lahjoitetuista votiivikuvista useat esittävät syövän vaurioittamaa rintaa. Hoidoilla ei ollut yleensä vaikutusta taudin kulkuun.

Antiikin Rooma

Rooman valtakunnan lääketiede perustui antiikin Kreikan tietämykseen. Alkuvaiheessa myös Rooman lääkäreistä suuri osa oli kreikkalaissyntyisiä ja kreikankielisiä. Sen vuoksi kesti melko kauan, ennen kuin latinan kieli saavutti valta-aseman lääketieteessä ja sen terminologiassa. Muutos näkyy kuitenkin selvästi edellä olevassa käännöskatkelmassa.

Roomalainen Aulus Cornelius Celsus (n. 14 eKr.–37 jKr.), joka ei ollut lääkäri, kirjoitti latinaksi teoksen ”De Re Medicina” (Lääketieteestä). Sen arvellaan perustuneen keisari Tiberiuksen henkilääkärin Claudius Menkrateen kreikankieliseen teokseen. Celsuksen nimi on säilynyt taudinnimessä Kerion Celsi (kreik. kerion, rupi), jolla tarkoitetaan parran alueen syvää trichophytiaa.

Celsuksen mukaan kreikkalaiset ja roomalaiset lääkärit käyttivät yhä edellä Egyptin ja Mesopotamian kohdalla mainittuja lääkeaineita, muurilaastia lukuun ottamatta. Sen lisäksi antiikin aikana pidettiin haavoja puhdistavina ja niiden paranemista edistävinä lääkeaineina espanjanvihreää eli kupariasetaatteja, hematiittia eli punakiveä (ferrioksidia), lyijyoksidia, lyijymönjää, arseenisulfideja (keltainen auripigmentti ja punainen realgaari), poltettua kalkkia, rikkiä, alunaa, sinkkioksidia, sinkkisulfaattia ja sinkkiasetaattia. Niiden teho lienee perustunut osittain bakteeritoimintaa heikentävään vaikutukseen.

Plinius vanhempi (23–79 jKr.) kokosi laajan ”luonnonhistorian”. Vaikka hänkään ei ollut lääkäri, hän kuvasi teoksessaan oman aikansa lääketieteen tilaa ja kehitystä. Hän kertoi mm. keisari Tiberiuksen (42 eKr.–37 jKr.) hallituskautena (14–37 jKr.) Roomassa esiintyneestä, aikaisemmin tuntemattomasta suolistosairaudesta ja samoihin aikoihin ilmaantuneesta uudesta ihotaudista. Näitä tauteja ei ole voitu varmuudella tunnistaa. Eräs mahdollisuus saattaisi olla punatauti ja siihen liittyvä Reiterin oireyhtymä.

Tunnetuin roomalainen lääkäri oli kreikkalaissyntyinen Claudios Galenos (n. 129– 200), joka kirjoitti teoksensa kreikan kielellä. Hän oli humoraaliopin ehdoton auktoriteetti ja kehitti siitä monimutkaisemman temperamenttiopin (sekoittumisopin). Siinä otettiin huomioon myös elimistön nesteiden perusominaisuudet, jotka olivat lämmin, kuiva, kostea ja kylmä. Eräässä teoksessaan Galenos kuvaa lyhyesti ihotauteja jaksossa ”Tumor praeter naturam” (Luonnottomia kasvaimia). Hän jaotteli ihotaudit niihin, jotka esiintyivät päässä, ja niihin, jotka esiintyivät muualla ruumiin alueella. Galenos oli lääketieteen auktoriteetti 1500 vuoden ajan ja hänen jaotteluaan käytettiin yleisesti 1800-luvun alkutaitteeseen saakka.

Galenos käytti ensimmäisenä rintasyövästä nimitystä carcinoma tai cancer (rapu, kreik. karkinos, latin. cancer). Tämän sanotaan johtuneen siitä, että pitkälle kehittynyt rintasyöpä ympäröivine laskimoineen saattoi muistuttaa ulkonäöltään rapua. Toinen selitys on se, että rintakehän alueella esiintyvä rintasyöpä kuului astrologian mukaan Eläinradan tähtikuvioiden joukossa Ravun vaikutuspiiriin.

Kirurgian vähitellen kehittyessä leikkaukset syövän hoitamiseksi yleistyivät, mutta rintasyövän vuoksi niitä tehtiin ilmeisesti harvoin. Haavoja ei ommeltu umpeen ja esim. rinnan poiston (amputatio) jälkeen jäi suuri ja parhaassakin tapauksessa hitaasti iholla peittyvä haavapinta. Kreikkalainen Antyllos (n. 250 jKr.) suoritti rintarauhasen poiston (mastectomia) ristiviillosta, jolloin ihokielekkeet voitiin painaa haavapinnan peitteeksi. Usein potilas menehtyi verenvuotoon tai haavakuumeeseen, ja lisäksi tauti eteni yleensä leikkauksesta huolimatta. Säilyneiden tietojen mukaan joku potilas oli elänyt terveenä 30 vuotta leikkauksen jälkeen.

Kuvaus jatkuu kirjoituksessa "Ihotautien historiaa keskiajalla".

Kirjoitus on valmistunut maaliskuussa 2006. Se on julkaistu: Skinfo 2006: 1: 14–15.

Kirjallisuutta:

Klinge, E.: Lääkkeet ja myrkyt antiikissa. Teoksessa: Larsen, A. (toim.): Antiikin lääketieteen perintö. Yliopistopaino, Helsinki. Helsinki 2004.

Thyresson, N.: Episoder och milstolpar i dermatologins historia. Nordisk medicinhistorisk årsbok 1996: 21–55. Södertälje 1996.

Useat lääketieteen historiaa käsittelevät teokset ja tietosanakirjat.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON