Arno Forsius

René Descartes (1596—1650) ja lääketiede

Ranskalainen filosofi René Descartes eli Cartesius (1596—1650) ei ollut lääkäri, mutta siitä huolimatta hän vaikutti ratkaisevalla tavalla lääketieteen tutkimukseen ja kehitykseen. Lääketieteessä Descartes muistetaan yleensä tiedemiehenä, joka erotti sielun ja ruumiin toisistaan. Hänen dualismiinsa viitataan usein vieläkin, kun lääkärikuntaa moititaan ihmistä koskevan kokonaisnäkemyksen puutteista.

Descartes syntyi La Hayessa Tourainissa vuonna 1596. Jesuiittakoulun jälkeen hän palveli sotilaana useiden maiden joukoissa eri puolilla Eurooppaa. Tänä aikana hän kuitenkin syventyi myös filosofiaan ja fysiikan ongelmiin. Hän muutti vuonna 1629 Alankomaihin, jossa hän asui seuraavaat 20 vuotta. Siellä Descartes kehitti kuuluisaksi tulleen filosofisen järjestelmänsä. Syksyllä 1649 hän lähti Ruotsiin kuningatar Kristiinan kutsumana ja kuoli Tukholmassa jo kevättalvella 1650 keuhkokuumeeseen.

Descartesin keskustelukumppaneina ja oppilaina oli Alankomaiden kaudella useita lääkäreitä. Heistä on aiheellista mainita teknisenä suunnittelijana tunnettu lääkäri ja alkemisti Ètienne de Villebressieu. Descartesilla oli myönteinen käsitys lääketieteen mahdollisuuksista ja hän uskoi, että sen keinoin voitaisiin edistää ihmiskunnan tilaa.

Descartesin oma terveys oli ollut nuorempana heikko, mutta myöhemmin hänen vointinsa oli hyvä. Hän vietti vaatimatonta ja työteliästä elämää, käytti pääasiallisesti kasvisravintoa ja joi harvoin viiniä. Descartes kehaisikin vuonna 1639, että hän ei ollut sairastanut 19 vuoteen, ja uskoi elävänsä satavuotiaaksi. Vuonna 1646 hän kirjoitti, että terveyden säilyttäminen oli aina ollut hänen tutkimustensa päämääränä.

Descartes sanoi toivoneensa, että hän oppisi keinot pidentää ihmisen elämä sataan vuoteen tai pidemmäksi. Hänen oli kuitenkin pakko havaita, että tavoitteen saavuttamiseen tarvittaisiin monen sukupolven ponnistelut. Alistuneena hän totesi löytäneensä helpomman tien kuin toivoa elämän jatkumista pitkään, nimittäin rakastaa elämää ja olla pelkäämättä kuolemaa. Descartesin mukaan todelliselle filosofille olisi helppoa kuolla rauhallisesti.

Descartesin ajattelun lähtökohtina olivat luonto ja ihmisen elämä. Hän harrasti kaikkia silloisen fysiikan eli luonnontieteen alueita. Descartesin mukaan tiede oli puu, jonka juurena oli metafysiikka ja runkona fysiikka. Sen oksina olivat mekaniikka, lääketiede ja etiikka, kolme sovellutusta, joiden avulla voitiin ymmärtää ulkopuolista maailmaa, ihmisen ruumista ja elämän kulkua. Descartes korosti luonnon välittömän tutkimisen tarvetta objektiivisen kritiikin valossa, ilman ennakkoluuloja ja dogmeja.

Descartes uskoi, että kaikki aineelliset olennot, myös ihmisen ruumis, olivat koneita, jotka toimivat mekaanisilla periaatteilla. Ihmisellä oli sen lisäksi Jumalan luoma kuolematon sielu, mutta eläimillä sielua ei ollut. Silti sielu ja ruumis eivät olleet täysin erossa, sillä ne vaikuttivat toisiinsa käpylisäkkeen kautta, joka oli sielun sijaintipaikka. Tähän johtopäätökseen Descartes oli tullut havaitessaan, että käpylisäke oli aivoissa ainoa pariton elin, jonka täytyi myös liittää yhdeksi parillisten aistinelinten erikseen tuottamat havainnot.

Koska eläimillä ei ollut sielua, ne eivät voineet Descartesin mukaan ajatella ja tuntea kipua. Sen vuoksi hän piti hyväksyttävänä eläinten leikkelyä myös elävänä. Hänen ja hänen seuraajiensa oli kuitenkin hämmästyneenä todettava, miten heidän mekaaniset koe-eläimensä saattoivat jäljitellä tuskan tuntemista niin todenmukaisesti. Descartesin eläinkokeiden tarkoituksena oli löytää selitykset elimistön eri osien liikkeille ja toiminnalle. Hän uskoi löytävänsä aivoista nekin fysikaaliset ilmiöt, jotka saivat aikaan mielikuvituksen ja muistin. Eläinkokeiden hyväksyminen merkitsi lääketieteen tutkimuksen lisääntymistä ja monipuolistumista.

Ihmisen ruumiin ja sielun erottamisesta oli seurauksena se, että ruumista ja sairauksia tutkittaessa ja hoidettaessa ei tarvinnut enää ottaa huomioon toimenpiteiden vaikutusta kirkon ja uskonnon vaalimaan sieluun. Näin kirkon valvova ote lääketieteestä heikkeni ja tutkimus sai lisää vapautta. Siitä huolimatta Descartes ja hänen oppinsa tuomittiin niin katolisten kuin protestanttienkin taholla, sillä sen arveltiin johtavan ihmisiä uskonnon parista ateismin piiriin. Vaikutusvaltaisten tuttaviensa avulla Descartes selviytyi kuitenkin syytöksistä ilman vakavia seurauksia.

Descartesin käsitykset elinten toiminnoista olivat perin virheelliset nykytietämyksen valossa. Seuraavassa on eräitä esimerkkejä Descartesin mekaanisista elintoimintojen selityksistä. Lihasten liike syntyi hänen mukaansa siten, että niihin virtasi kaasumaista elämänhenkeä, joka syntyi veren harventumisesta. Verenkiertoa kuvatessaan Descartes tuli siihen virheelliseen johtopäätökseen, että lämpö aiheutti sydämessä veren laajenemisen ja työntymisen verisuonistoon.

Descartes väitti, että jokaisesta aistinelimestä siirtyi toiminnan seurauksena hienoa ainetta putkimaisten hermojen kautta käpylisäkkeeseen. Siellä ne aiheuttivat värähdyksiä, jotka puolestaan synnyttivät tunteita ja intohimoja, jotka sitten saivat aikaan ruumiin muut toiminnot. Siten ruumiin toiminta oli lopullinen tulos refleksikaaressa, joka alkoi ulkoisista ärsykkeistä ja aiheutti ensin sisäisen vaikutuksen. Siten Descartes oli kuitenkin ensimmäinen, joka esitti aistimuksen hermoston välityksellä aiheuttaman liikereaktion, jota sittemmin alettiin kutsua refleksiksi tai heijasteeksi.

Descartesin mukaan suurinta osaa ihmisen ruumillisista toiminnoista säätelivät ulkoiset aineelliset syyt. Toisaalta hän selitti, että ihmiselle saattoi kehittyä kokemuksen perusteella tiettyjä tunneperäisiä vastineita, kuten haluja ja intohimoja, ja jos oli tietoinen niiden synnystä, saattoi niistä päästä myös eroon. Mieli ei voinut suoraan säädellä aistimusten aiheuttamia ruumiillisia reaktioita, mutta se saattoi muuttaa käpylisäkkeen epäedulliset vaikutukset sellaisiksi, jotka olivat yksilön kannalta edullisia. Tämä käsityksen perusteella Descartes puolusti vapaata tahtoa ja ihmisen kykyä hallita ruumistaan. Näin Descartes loi perustan myös nykyaikaiselle sielutieteelle.

Descartesin tärkeimmät fysiologiset teokset olivat vuonna 1637 ilmestynyt "Discours de la méthode" (Metodin esitys) sekä "L'Homme" (Ihminen) ja "Un Trait‚ de la Formation du foetus" (Tutkimus sikiön muodostumisesta), jotka ilmestyivät yhdessä vasta kirjoittajan kuoleman jälkeen vuonna 1664.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1996: 24: 2423. Tarkistettu ja lisätty elokuussa 1999.

Kirjallisuutta:

Descartes, R.: Teoksia ja kirjeitä. Porvoo 1956

Nordenskiöld, E.: Biologian historia yleiskatasauksellisesti esitettynä I—III. Porvoo 1927, 1928, 1929

Russell, B.: Länsimaisen filosofian historia I—II. Porvoo 1967

Watson, R. A.: Descartes and Cartesianism. The New Encyclopædia Britannica, Vol. 15, 588—595. 15th Edition, 1990

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON