Arno Forsius

Desinfektioaineiden historiaa

Bakteerien löytäminen ja niiden toteaminen monien sairauksien aiheuttajaksi käynnisti myös toimenpiteet bakteerien torjumiseksi mahdollisuuksien mukaan. Tartuttavien taudinaiheuttajien hävittämistä tai vaarattomaksi tekemistä alettiin nimittää desinfektioksi yleisesti vuoden 1831 koleraepidemian jälkeen (latin. desinfectio, engl. disinfection; latin. de, pois; infectio, tartunta). Tärkeän osan bakteerien ja muiden taudinaiheuttajien desinfektiosta ovat muodostaneet kemialliset aineet eri tavoin käytettyinä. Toinen tapa torjua bakteereita on ollut fysikaalinen, käyttämällä apuna esim. pesemistä, kuumentamista ja radioaktiivista säteilyä. Desinfektiolla tarkoitetaan myös syöpäläisten torjuntaa.

Tässä kirjoituksessa käsitellään vain bakteerien ja muiden taudinaiheuttajien torjuntaa. Se voidaan jakaa kahteen erilaiseen tyyppiin, antiseptiikkaan ja aseptiikkaan. Antiseptiikalla tarkoitetaan bakteerien saastuttamien esineiden, pintojen ja välineiden käsittelemistä siten, että haitalliset bakteerit tai ainakin suurin osa niistä saadaan tuhotuksi. Aseptiikalla taas tarkoitetaan sitä, että estetään eri tavoin bakteerien pääsy alueille, joissa ne voisivat olla haitaksi. Kirurgisia toimenpiteitä tarkastellessa mm. kirurgin käsien pesu ja potilaan ihon puhdistaminen ennen leikkausta ovat esimerkkejä antiseptiikasta, kun taas käytettävien leikkausliinojen ja instrumenttien käsittely höyryautoklaavissa tähtäävät aseptiikkaan.

Aseptiikka oli mahdollista eräiden esineiden ja materiaalien kohdalla, mutta monissa asioissa sitä ei voitu toteuttaa, jolloin oli tyydyttävä antiseptiikkaan. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan antiseptiikan toteuttamista käyttämällä kemiallisia ja niihin verrattavia desinfektioaineita. Vain tärkeimmät niistä on otettu mukaan tähän esitykseen.

Desinfektion varhaiskehitystä

Vanhoja puhdistusmenetelmiä ovat olleet pesu ja mekaaninen puhdistus, usein yhdessä. Siinä käytetyllä saippualla tai lipeällä on ollut merkitystä myös kemiallisen vaikutuksensa ansiosta. Esineitä ja vaatteita on voitu käsitellä kuumalla vedellä tai keittämällä, mikä on parantanut puhdistamisen tehoa.

Vanhalla ajalla, keskiajalla ja vielä uuden ajan alkupuolella aina 1800-luvun alkuun saakka uskottiin miasman, ilmassa olevan myrkyllisen ominaisuuden, levittävän ja aiheuttavan kulkutauteja. Miasman lähteiksi arveltiin mätänevää elollista ainesta, höyryäviä ja haisevia soita sekä tautiin kuolleiden ruumiita. Tuulten uskottiin kuljettavan miasmaa ja levittävän tautia paikkakunnalta toiselle. Erityisen vaarallisina pidettiin etelätuulia. Astrologian kukoistuskaudella, varsinkin keskiajalla, uskottiin tähtitaivaan ilmiöiden ja erityisesti pyrstötähtien olevan merkittäviä miasman synnyttäjiä.

Miasmakäsityksen vuoksi kulkutautien uhatessa pyrittiin ilman myrkyllisyyttä poistamaan tai vähentämään monin keinoin. Homeros (noin 800 eKr.) mainitsee Odysseiassa (22. luku), miten Odysseus halusi poistaa vaarallista ruumiin hajua palavan rikin savulla. Hippokrates (noin 460–noin 377 eKr.) määräsi n. vuonna 420 eKr. hillitsemään suokuumeen leviämistä hyvänhajuisen savun avulla. Roomassa Caius Plinius vanhempi (23–79 jKr.) kertoi rikillä savustamisesta talojen vapauttamiseksi "vitsauksesta". Roomaa ympäröivien tuoksuvien laakeripuulehtojen uskottiin suojaavan kaupunki kulkutaudeilta.

Hyvänhajuisten aineiden uskottiin poistavan miasman vaaran. Keskiajan ruttolääkäreillä oli suojavaatteena pitkä kaapu ja linnun päätä muistuttava päähine, jonka nokassa oli etikalla ja hajusteilla imeytetty sieni hengitettävän ilman puhdistamiseksi. Samoin heillä oli kävelykeppinsä nupissa myskiä ja ambraa sisältävä kapseli yllättävän ruttotartunnan varalta. Hyvähajuisilla suitsukkeilla oli pyhän tarkoituksensa ohella myös tauteja vastustava merkitys. Ruttoetikka oli etikkapitoista vettä, johon oli uutettu yrteistä hajua.

Vuosien 1348–1352 laajan ja vaikean ruttoepidemian eli mustan surman jälkeen otettiin käyttöön varotoimenpiteinä matkustajien eristys, sekä laivojen, hevosvaunujen, tavaroiden ja kirjeiden käsittely tartunnan ehkäisemiseksi savustamalla, ruttoetikalla käsittelemällä tai pahimmassa tapauksessa polttamalla. Kirjeiden läpi pistettiin useita reikiä, joiden kautta savun tai ruttoetikan uskottiin vaikuttavan niiden sisällä ehkä olevia taudinaiheuttajia tuhoavasti.

Turun kaupungissa määrättiin vuonna 1710 ruttotaudin raivotessa polttamaan nuotioita toreilla, porteilla ja kaduilla varsinkin tyynellä ja sumuisella säällä, ja samoin taloja ja asuinhuoneita oli savustettava rikki-, piki-, kataja- tai etikkahöyryillä pari tuntia kerrallaan. Taudin jälkeen kaikki seinät, katot, lattiat, sopet ja huonekalut oli pestävä mikäli mahdollista kuumalla etikkavedellä lopuksi huoneet oli valkaistava kalkilla. Etikkaa pidettiin ruttoa ehkäisevänä aineena ja ruttoetikkana käytettiin etikkapitoista vettä, johon oli uutettu voimistavia hajuja yrteistä.

Edellä kuvattujen desinfektiomenetelmien teho oli hyvästä tarkoituksesta huolimatta heikko. Tautien leviämistapoja ei vielä tunnettu ja toimenpiteet eivät "osuneet" oikeisiin kohteisiin. Sitä paitsi annettujen ohjeiden noudattaminen jäi puutteelliseksi ymmärtämättömyyden ja leväperäisyyden vuoksi.

Taistelu mikrobeja vastaan alkaa

Tarttuvien tautien ja kulkutautien syyksi oli epäilty jo satojen vuosien ajan elimistöön ulkopuolelta tulevia taudinaiheuttajia tai "taudinsiemeniä", vaikka todisteet puuttuivat. Jo vanhalla ajalla oli todettu eräiden aineiden vaikuttavan edullisesti haavojen puhdistumiseen. Näitä aineita olivat mm. booraksi ja kuparisulfaatti, joista jälkimmäistä oli käytetty jo satoja vuosia mm. silmien märkimistä aiheuttavan trakooman hoitoon. Suomessa Gabriel Erik Haartman (myöh. von Haartman) puolusti vuonna 1781 väitöskirjaa booraksin käytöstä haavaumien paranemisessa, ja se oli ehkä väittelijän oma tutkimus.

Vasta 1830-luvulta lähtien todettiin sienet ja bakteerit todettiin sairauksien aiheuttajiksi ja pian yhä useampia taudintiloja alettiin epäillä näistä vain mikroskoopilla havaittavista olioista eli mikrobeista johtuviksi. Samalla alkoi keinojen keksiminen mikrobien taltuttamiseksi ja niiden aiheuttamien sairauksien parantamiseksi. Kauan aikaa se perustui yhä kokeiluihin ja niistä tehtyihin havaintoihin. Karl Christoph Hueter käytti vuonna vuonna 1831 kahta uuden tyyppistä haavatulehdusta hillitsevää kemiallista ainetta, kloorivettä ja kreosoottia. Guyton-Morveau oli suositellut jo vuonna 1774 kloorikaasua ilman desinfioimiseen miasmaa vastaan, mutta kaasumainen kloori oli liian myrkyllistä, ja lisäksi se oli haitallista tapeteille, kankaille ja metalleille. Kloorivesi valmistettiin sekoittamalla veteen 0,2 % kloorikalkkia, jonka englantilainen Tennant oli keksinyt vuonna 1799. Sen haittana oli itsepintainen kloorin haju. Kloorikalkkimaito, jossa oli 1 kg kloorikalkkia 5 litrassa vettä, sopi myös käymäläjätteiden desinfioimiseen. Toinen Hueterin vuonna 1831 haavatulehduksen hoitoon kokeilemista aineista oli kreosootti, jota von Reichenbach oli valmistanut vuonna 1828 pyökintervasta. Pyökin käyttö savustamiseen oli tehnyt lihan tavallista paremmin säilyväksi. Kreosootin nimi onkin johdettu sen mukaan kreikan kielestä: kreas, liha; sooter, suojelija. Hlasiwetz eristi kreosootista vuonna 1858 kresolin, josta kehitettiin myöhemmin uusia desinfioivia aineita.

Lapsivuodekuume tunnettiin pitkään synnyttäjillä ja vastasyntyneille hengenvaarallisena tautina. Erityisesti synnytyslaitosten perustaminen 1700-luvulta alkaen, tavallisesti sairaaloiden yhteyteen, johti entistä useammin synnyttäjien menehtymiseen lapsivuodekuumeen seurauksena. Moni lääkäri oli päätynyt aivan oikeaan käsitykseen, että tauti oli tarttuva, mutta he eivät oivaltaneet tartunnan tapaa eivätkä keksineet keinoja sen estämiseksi. Lapsivuodekuumeen aikaisemmista tutkijoista on syytä mainita Alexander Hamilton vuonna 1781, Alexander Gordon vuonna 1795, Robertson vuonna 1832, Gustav Cederschjöld vuonna 1839 ja Oliver Wendell Holmes vuonna 1843. Ei ole myöskään unohdettava suomalaista Karl Robert Ehrströmiä (1803–1881), joka jo vuonna 1840 julkaisemassaan tutkimuksessa arveli, että taudin syynä saattoi olla synnyttäjiä tutkivien henkilöiden välittämä tartunta.

Unkarilaisen Ignác Fülöp (Ignaz Philipp) Semmelweis työskenteli 1840-luvun lopulla Wienin yleisen sairaalan synnyttäjien osastolla, jossa esiintyi silloin runsaasti lapsivuodekuumetta tuhoisin seurauksin. Hänelle valkeni vuonna 1847, että tauti levisi kosketuksen välityksellä visvaisen eritteen tahrimista käsistä. Käytännössä suurin osa lapsivuodekuumeen tartunnoista tapahtui synnyttäjästä toiseen, usein synnytinten sisätutkimuksen tai eri toimenpiteiden seurauksena. Semmelweis alkoi jo vuonna 1847 vaatia, että jokaisen synnyttäjiä hoitavan oli pestävä kloorivedellä kätensä taudinaiheuttajien hävittämiseksi ennen hoidettavan tutkimista. Tulokset alkoivat näkyä heti. Synnyttäjien lapsivuodekuolleisuus laski yhteen kymmenesosaan aikaisemmasta ja joinakin kuukausina tautiin ei kuollut ketään.

Tapauksia ei saatu vielä kokonaan hävitetyksi, sillä puhdistusta ei osattu ulottaa käytettäviin välineisiin ja vaatetukseen. Suojakäsineet olivat tuolloin vielä tuntemattomia. Semmelweisin oivallus klooriveden käytöstä perustui vielä sen "ruumiin hajua" käsistä poistavaan ominaisuuteen eikä sen desinfioivaan kykyyn. (Lisäys: K. Møllerin mukaan kyseessä oli kloorikalkkivesi, josta vapautui klooria.) Epäonnistumiset taudin torjunnassa vähensivät muiden silmissä Semmelweisin menetelmän uskottavuutta. Lopullinen läpimurto tapahtuikin vasta 1880-luvulla bakteriologian syntymisen ja steriloinnin keksimisen jälkeen.

Antiseptiikan ja desinfioinnin käytännön seuraava merkittävä kehittäjä oli brittiläinen kirurgi Joseph Lister (1827–1912). Hän oli tietoinen Louis Pasteurin (1822–1895) havainnoista, että ilmassa leijuvat mikrobit olivat syynä elintarvikkeiden käymiseen ja mätänemiseen. Lister päätteli, että myös haavojen märkiminen voisi johtua ilmasta tulevista mikrobeista. Pasteur tuhosi mikrobit kuumentamalla, mutta haavoissa oli käytettävä muita keinoja. Lister alkoi vuonna 1865 kokeilla sinkkikloridia, rikkihapokkeen suoloja eli sulfiitteja ja lopuksi karbolihappoa eli fenolia, joka osoittautui parhaaksi. Hän tiesi, että Anthony Carlisle (1768–1840) oli käyttänyt karbolihappoa jätevesien kemialliseen puhdistamiseen.

Lister käytti karbolihappoa leikattavan alueen puhdistamiseen paikallisesti ja suihkuttamalla sitä leikkaushuoneen ilmaan. Lisäksi hän käytti karbolihapolla kostutettuja siteitä märkivien haavojen hoitona. Tulokset olivat hämmästyttäviä. Leikkauksen jälkeiset haavakuumeet vähenivät murto-osaan tai ne olivat aikaisempaa lievempiä ja märkivät haavat paranivat nopeammin. Kuolleisuus haavakuumeisiin laski ratkaisevasti. Lister julkaisi karbolihappomenetelmänsä vuonna 1867 ja siitä tuli nopeasti antiseptiikan malli kirurgisessa sairaanhoidossa. Karbolihapon eli fenolin haittoina olivat runsaasti käytettynä ihon ja hengitysteiden ärsytys sekä myrkytysoireet aineen imeytyessä elimistöön.

Karbolihapon eli karbolin keksi apteekkari ja lääkäri F. F. Runge vuonna 1834 Oranienburgissa. Ainetta saadaan tislaamalla kivihiilitervasta. Nimi karboli tulee latinan kielen sanoista carbo (hiili) ja oleum (öly, öljymäinen neste). Karbolihappo -nimitys taas johtuu aineen happamuudesta. Karbolin toisena nimenä on fenoli, jonka otti käyttöön strasbourgilainen kemisti Ch. Gerhardt vuonna 1856. Se viittaa aineen syntymiseen kivihiilen kuumentamisen yhteydessä valokaasua valmistettaessa. Fenoli johtuu kreikan kielen sanasta phaino (valaisen) ja tarkoittaa siis "valokaasuöljyä". Ranskalainen apteekkari Jules Lemaire (1814–1860) oli julkaissut teoksen, jossa hän oli jo ehdottanut fenolia kirurgiseksi desinfiointiaineeksi.

Leikkaussalien ilman desinfioinnista karbolihapposuihkutuksen avulla päästiin eroon 1880-luvulla. Tutkimukset osoittivat, että haavatulehduksia aiheuttavat märkäbakteerit olivat peräisin likaantuneesta haavasta, leikkaukseen osallistuneiden käsistä, hengitysteiden eritteistä ja vaatetuksesta tai leikkauksessa käytetyistä instrumenteista, laitteista ja muista tarvikkeista. Ratkaisuna näihin ongelmiin oli steriliteetti, bakteeriton tila, johon pyrittiin antiseptiikan ja aseptiikan keinoin. Leikkaukseen osallistuvien vaatetus ja käsineet sekä instrumentit, ommelaineet, leikkausliinat ja sidetarpeet voitiin steriloida keittämällä, höyrykuumennuksella tai muilla menetelmillä. Antiseptistä menettelyä kemiallisilla aineilla tarvittiin yhä käsien, ihon, leikkausjalkineiden ja leikkaussalin pintojen puhdistamisessa. Leikkausvaatetus, päänsuojus, kumikäsineet ja hengityssuojain tulivat käyttöön nopeassa tahdissa 1890-luvun aikana. Joissakin erittäin suurta steriliteettiä vaativissa leikkauksissa on myös ilma käsiteltävä bakteerisuodattimilla. Nykyään suurimpia ongelmia ovat potilaassa itsessään piilevät bakteerit sekä huolimattomuus aseptiikan ja antiseptiikan toteuttamisessa.

Desinfektioaineiden kehitys jatkuu

Desinfektiolla oli edelleen kaksi päälinjaa, joista toinen liittyi leikkauksiin ja sairaalahygieniaan, toinen tartunta- ja kulkutautien ehkäisyyn. Desinfektion merkitystä kokonaisten kansakuntien terveyden kannalta lisäsivät maailmanlaajuiset koleraepidemiat 1830-luvulta alkaen ja kaikkialla esiintyvän tuberkuloosin osoittautuminen bakteerin aiheuttamaksi sairaudeksi. Saksalainen bakteriologi Robert Koch (1843–1910) löysi tuberkuloosin aiheuttajan vuonna 1882 ja koleran aiheuttajan vuonna 1883. Desinfektio ja hygieniasta huolehtiminen alkoivat tulla tutuiksi myös yhteiskunnille ja yksityisille kansalaisille heidän kodeissaan. Bakteerikauhultakaan ei aina vältytty.

Bakteriologian syntyminen ja kehittyminen 1880-luvun loppupuolella toivat kokeelliset menetelmät avuksi desinfektioaineiden tehokkuuden tutkimiseksi. Bakteereja pystyttiin viljelemään ja eristämään puhdasviljelminä. Näin oli mahdollista selvittää desinfioivien aineiden bakteereja tappava tai niiden kasvua estävä vaikutus erilaisina pitoisuuksina eri bakteerien kohdalla. Tämä teki mahdolliseksi uusien ja entistä parempien desinfektioaineiden järjestelmällisen etsimisen ja kemiallisen valmistamisen. Käytettävissä olevien desinfektioaineiden määrä on 2000-luvun alussa suuri ja yleisdesinfektioiden rinnalle on tullut useita, joilla on oma ja ehkä kapea käyttöalue.

Edellä jo mainittu kresoli, kemiallisesti metyylifenoli eli oxytoluoli, esiintyy kolmena eri isomeerinä, orto-, meta- ja para-kresolina, joiden seosta nimitetään trikresoliksi. Kresolia valmistetaan kivihiilitervasta tislaamalla. Koch totesi vuonna 1881, että alkyyliryhmät vahvistivat fenolin bakteereja tappavaa vaikutusta. Niinpä kresolin eli metyylifenolin teho on kolminkertainen fenoliin verrattuna, mutta niiden myrkyllisyydessä ei ollut eroa. Kresoli liukeni huonosti veteen, mutta sitä voitiin parantaa kalisaippuan avulla. Damman patentoi vuonna 1889 yleisesti käytetyn ja tunnetun Lysolin, jossa oli kresoleja 56 % ja pellavaöljysaippuaa 44 %. Sen myrkyllisyys oli huomattavasti vähäisempi kuin kresolin, minkä vuoiksi sitä käytettiin yleisesti 5 %:na liuoksena pintojen, pyykin ja jäteastioiden puhdistamiseen. Aine ei soveltunut kuitenkaan tuberkuloosibakteerien hävittämiseen. Lysolin haju oli ominaista sairaaloille aina 1950-luvulle saakka. (Tekstiä on selvennetty marraskuussa 2015.) 

Eräät elohopeayhdisteet todettiin 1800-luvun lopulla antiseptisiksi ja niistä sublimaatti eli merkurikloridi vaikutti bakteereja tappavasti jo 0,1 %:na liuoksena. Saksalainen Fürbringer suositteli vuonna 1888 kirurgiseen käsien desinfiointiin pesua 4 minuutin ajan 70–80 % alkoholilla ja 3 minuutin ajan 0,1–0,2 % sublimaattiliuoksella tai vaihtoehtoisesti 3 % formaliiniluoksella. Sublimaatti aiheutti kuitenkin usein ihottumia käsiin, mikä oli tärkeä syy kumista valmistettujen leikkauskäsineiden käyttöön ottoon. Leikkausalueen ihon puhdistukseen käytettiin fluoreseiinilla värjättyä merkurokromin eli dibrom-oxymerkurin 2%:sta liuosta, jolla oli sama teho kuin jodispriillä. Merkurokromiliuos oli kivuton iholla, mutta siitä e värjäsi ihon voimakkaasti punaiseksi. Värin sai poistetuksi natriumhypokloriittiliuoksella. Ulkonaisesti käytettyjä valmisteita olivat myös Donovanin liuos eli Liquor Arsenii et Hydrargyri Iodidi, joka sisälsi arseeni- ja elohopeajodidia 1 %:n kumpaakin, sekä elohopeajodidi (Mercuric iodide), joka oli suosittu valmiste 1900-luvun alkutaitteessa. Tuberkuloottisten käytössä olleiden huoneiden pesemiseen käytettiin 0,5 % sublimaattiliuosta. Elohopeapitoinen tiomersaali eli mertiolaatti on säilyttänyt näihin päiviin asti asemansa rokotteiden säilytysaineena. Elohopeavalmisteita käytettiin 1900-luvun alussa myös katgutin steriloimiseen, koska se ei kovettanut katgutia samalla tavalla kuin esim. formaliini.

Ranskalainen pernaruton tutkija Casimir-Joseph Davaine (1812–1882) totesi, että jodi jo suurena laimennoksena vähensi pernaruttoveren tartuttavuutta. Koch varmisti vuonna 1881 jodin pernaruttobakteereihin tehoavan vaikutuksen. Joditrimetaani otettiin käyttöön Jodoform® -nimisenä antiseptisenä haavapulverina vuonna 1880 ja saksalainen Emil von Behring (1854–1917) tutki sen jälkeen mahdollisuuksia käyttää sitä epidemioiden ehkäisyyn. Grossich otti vuonna 1908 Fiumessa (nyk. Kroatian Rijeka) kirurgisessa ihonpuhdistuksessa käyttöön jodispriin, jossa oli 70 %:ssa alkoholissa 7 % jodia ja 3 % kaliumjodidia. Tarkoitukseen voitiin käyttää myös pariisilaisen lääkärin Jean Lugolin (1788–1841) vuonna 1829 kehittämää liuosta, jossa oli 10 % kaliumjodidia ja 5 % jodia, ja joka kuivui iholla hitaammin. Jodisprii eli joditinktuura oli hyvin yleinen ihon desinfektioaine aina 1960-luvulle saakka. Se värjäsi ihon ruskeaksi ja saattoi aiheuttaa yliherkkyysoireita. Lisäksi se saattoi aiheuttaa laajoille ihoalueille tai toistuvasti käytettynä kilpirauhasen liikatoiminnan. Myöhemmin tuli käyttöön orgaaniseen aineeseen sidottuja jodivalmisteita, mm. polyvidonijodidi, joilla oli vähemmän haittoja, mutta samalla myös heikompi teho. Jodispriin haittavaikutusten vuoksi sen tilalla käytettiin joskus aikaisemmin "Sepsotinktuuraa", jossa oli vaikuttavina aineina bromia ja bromivedyn metalliyhdisteitä. (Lugolin liuoksen ainesten osuudet muutettu maaliskuussa 2014 prosenttiosuuksiksi.)

Hampurissa toimineen saksalaisen teollisuuslaitoksen Schülke & Mayr kemistit kehittivät vuosia kestäneen työn jälkeen vuonna 1913 uuden desinfiointiaineen "Sagrotan". Nimi saatiin latinankielen sanasta sanus (suom. terve) ja yrityksen johtajan Arnold Groethuysen'in sukunimestä. Kyseessä oli aikaisemmin desinfiointiaineena käytetyn fenolin ja kloorin kemiallinen yhdiste. Ainetta pidettiin joka suhteessa edullisena, se oli tehokkaasti desinfioiva, ihoa ja haavoja puhdistava, hajua poistava sekä myrkytön ja ärsyttämätön. Kun lysoli oli ensisijaisesti pintojen ja esineiden puhdistusaine, voitiin Sagrotania käyttää käsien, ihon ja limakalvojen puhdistuksessa ja hoidossa. Aine tunnettiin 1920- ja 1930-luvuilla maailmanlaajuisesti. Se oli erityisesti naisten suosiossa ja myös naistentautien lääkärit suosittelivat sitä potilailleen.

Saksalaisen mikrobilääkkeiden kehittäjän Gerhard Domagkin (1895–1964) ensimmäinen merkittävä tutkimustulos oli uuden desinfektioaineen keksiminen. Useat 1800-luvun loppupuolelta saakka käytetyt desinfektioaineet kuten kloorivesi, fenoli- ja kresoliyhdisteet sekä jodi ja elohopeayhdisteet olivat useimmiten ihoa ärsyttäviä, pahanhajuisia ja vain lyhyen ajan vaikuttavia. Domagk alkoi tutkia "inverttisaippuoita", pinta-aktiivisia aineita, joissa on vaikuttavana osana positiivisesti latautunut kvaternaarinen ammoniumioni eikä negatiivisesti latautunut rasvahappoanioni, kuten tavallisissa saippuoissa. Inverttisaippoiden etuna oli se, että ne toimivat hyvin ja saostumatta myös kovassa vedessä. Domagk keksi vuonna 1932 dimetyyli-bentsyyli-dodekyyli-ammoniumkloridin, jolla oli jo suurina laimennoksina voimakas streptokokkeja ja muita vaarallisia haavatulehduksia aiheuttavia bakteereja tuhoava vaikutus. Aine tuli markkinoille vuonna 1935 Zephirol® -nimisenä liuoksena, joka sopi pintojen puhdistamiseen ja hyvin myös käsien, ihon ja instrumenttien desinfioimiseen. Aine tehosi kuitenkin huomattavasti heikommin gramnegatiivisiin bakteereihin, varsinkin orgaanisen aineen, lian ja saippuan yhteydessä. Siitä syystä kvaternaarisia ammoniumyhdisteitä ei käytetä enää sairaalaoloissa.

Useat klooriyhdisteet ovat nopeasti vaikuttavia, laajatehoisia ja tehokkaita desinfektioaineita, joiden hajoamistuotteet ovat yleensä myrkyttömiä. Eritteissä olevat orgaaniset aineet kuitenkin vähentävät niiden tehoa. Liuoksissa klooriyhdisteiden vaikutus perustuu vapautuvaan natriumhypokloriittiin, kun taas tableteissa ja pulvereissa vaikuttavana aineosana on dikloori-isosyanuraatti. Klooriyhdisteitä käytetään saniteetti- ja keittiötilojen ja eritteiden desinfioimiseen. Ne tehoavat myös eräisiin viruksiin. Tunnetuin klooripitoisista desinfektioaineista on paratoluensulfonkloramidnatrium eli kloramiini 0,5 %:na vesiliuoksena, kauppanimenä mm. Sterisol®. Kloramiinia on käytetty huoneiden pesuun kulkutautien jälkipuhdistuksessa. Kloramiinia on voitu käyttää keittomahdollisuuden puuttuessa myös juoma- ja käyttöveden sterilointiin. Heksaklorofeeni on klooripitoinen fenolijohdannainen, joka otettiin käyttöön 1950-luvulla erityisesti stafylokokkeihin tehoavana ihon desinfektioaineena. Sen todettiin kuitenkin aiheuttaneen Ranskassa vastasyntyneillä kuolemantapauksia, kun sitä oli käytetty virheellisesti liian voimakkaana pulverina, josta aine imeytyi ihon kautta verenkiertoon. Klooriheksidiini on biguanidiryhmään kuuluva desinfektioaine, joka tehoaa hyvin grampositiivisiin bakteereihin, mutta huonommin gramnegatiivisiin bakteereihin. Sitä on käytetty yleisesti leikkausalueen ihon ja käsien desinfektioon ennen leikkauksia, usein spriipesun yhteydessä.

Formaldehydi on A. W. Hoffmannin vuonna 1867 keksimä metyylialkoholin aldehydi. Se on nestemäinen aine, joka muuttuu valon vaikutuksesta kiinteäksi paraformaldehydiksi. Oskar Loew käytti formaldehydiä vuonna 1885 desinfektioon 35–40 %:na vesiliuoksena eli formaliinina. Paraformaldehydistä voitiin kehittää kuumentamalla kaasumaista formaldehydiä, jonka valmistamiseen käytettiin 1900-luvun alkupuolella erityisiä "formaliinilamppuja". Sen avulla suoritettiin kodeissa jälkipuhdistuksia mm. tuberkuloosin, kurkkumädän ja tulirokon jälkeen. Formaldehydin myrkyllisyyden vuoksi asukkaat oli siirrettävä tilapäismajoitukseen toimenpiteen ajaksi. Nykyään tarttuvien tautien jälkipuhdistuksissa tyydytään siivoukseen ja pesuun jotakin desinfiointiainetta käyttäen. Formaliinihöyrytyksiä on käytetty 1900-luvun alussa myös kirjeiden puhdistamiseen mahdollisista taudinaiheuttajista. Silloin kirjeiden kulmat leikattiin auki, jotta aine pääsisi tunkeutumaan kirjeiden sisälle.   

Formaldehydiä on käytetty tyhjiölaatikoissa tai formaliiniautoklaaveissa sellaisten tarvikkeiden ja laitteiden desinfioimiseen, joita ei voitu kuumentaa yli 80 asteen lämpötilaan. Toinen kaasumaisessa muodossa käytetty desinfiointiaine on etyleenioksidi, jota on käytetty 1900-luvun loppupuolelta alkaen. Siinä riittää lämpötilaksi 55 astetta. Sekä formaldehydi että etyleenioksidi ovat voimakkaita myrkkyjä, joiden käytössä on noudatettava tiukkoja varotoimenpiteitä.

Yhteenveto

Antiseptiikalla ja desinfektioaineilla on ollut aikaisemmin merkittävä osa taistelussa tarttuvia tauteja vastaan. Tilanne muuttui ratkaisevasti 1900-luvulla, jolloin löydettiin kemoterapeuttisia ja antibioottisia lääkkeitä, jotka tehosivat useimpiin bakteereihin ja muihin sairauksia aiheuttaviin mikrobeihin. Silti antiseptiikkaa ja desinfektiota tarvitaan yhä edelleen tarttuvien tautien ehkäisemiseen, ja toiminnan tärkeyttä on lisännyt se, että monet taudinaiheuttajat kuten esim. stafylokokit ja tuberkuloosibakteerit ovat kehittyneet vastustuskykyisiksi useille mikrobilääkkeille. Antiseptiikkaa ja desinfektioaineita tarvitaan varsinkin sairaaloissa ja hoitolaitoksissa mikrobitartuntojen ehkäisyyn sekä bakteerittomuuteen eli aseptiikkaan tähtäävien toimenpiteiden tukena. Sen lisäksi antiseptiikan ja desinfektioaineiden merkitys on korostunut tartuntatautien ennalta ehkäisyssä mm. elintarviketeollisuudessa, kouluissa ja laitoksissa sekä matkailuun liittyvissä toiminnoissa. Normaalissa elämässä riittää hyvästä henkilökohtaisesta ja lähiympäristön puhtaudesta huolehtiminen, mutta tartuntatautien uhatessa tai sattuessa desinfiointi tulee aiheelliseksi myös kotioloissa varsinkin käsihygienian, hygieniatilojen, ruokatalouden ja eritteiden käsittelyn yhteydessä.

Kirjoitus on valmistunut toukokuussa 2004. Kreosootin etymologiaa koskeva lisäys elokuussa 2004. Lisätty Sagrotania koskeva kappale heinäkuussa 2006 (lähde: Schott). Lisätty linkki desinfektioon syöpäläisten torjumiseksi marraskuussa 2006.

Kirjallisuutta:

von Bonsdorff, B.: [The] History of Medicine in Finland 1828–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Helsinki 1975.

Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Fagerlund, L. W. och Tigerstedt, R.: Medicinens studium vid Åbo universitet. Åbo universitets lärdomshistoria 1. Medicinen. Skrifter utgifna af Svenska Literatursällskapet i Finland XVI. Helsingfors 1890.

Forsius, S. A.: Minerographia, Thet är Mineralers/ åthskillighe Jordeslags/ Metallers eller Malmars och Edle Steenars Beskrifwelse. I Stockholm/ hoos Ignatium Meurer/ Åhr 1643. – Facsimile Forssa 1973 (julkaissut ja alkulauseen kirjoittanut A. Laitakari).

Huovinen, P.: Hyvät, pahat, näkymättömät. Miten selvitä elämässä mikrobien kanssa. WSOY, Helsinki. Juva 2003.

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin–München 1950.

Mäkelä, O. ym. (toim.): Lääketieteellinen mikrobiologia. 6. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Jyväskylä 1993.

Møller, K. O.: Farmakologi. Det teoretiske grundlag for rationel farmakoterapi. 3. Udgave. Nyt Nordisk Forlag Arnold Busk. Kjøbenhavn 1946.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993].

Kirjallisia tietoja kirjeiden desinfioinnista: Icén, Rainer, lokakuu 2011.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON