Arno Forsius

Diagnostiset menetelmät ennen 1800-luvun puoliväliä

Diagnoosin perustana on aina ollut anamneesi, sairauden esitiedot, jos ne suinkin ovat olleet saatavissa. Anamneesin lisäksi diagnoosi perustuu löydöksiin eli havaintoihin, suoritettuihin tutkimuksiin sekä tehtyihin johtopäätöksiin.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan erityisesti niiden menetelmien kehitystä, joiden avulla tehdään havaintoja ja tutkimuksia potilaasta ja sairaudesta diagnoosin määrittämistä varten. Tässä suhteessa tekninen kehitys on ollut ratkaisevaa varsinkin 1800-luvulta lähtien.

Tämän tarkastelun ulkopuolelle jätetään kokonaan sellaiset sairauden laadun määrittelemiseen kuuluvat maagiset keinot, kuten ennustaminen, unien tulkinta, lintujen lennon tai uhrieläinten maksan tarkastelu, silmän värikalvon tulkinta eli irisdiagnostiikka ja muut vastaavanlaiset menetelmät.

Anamneesia kuvataan kirjoituksessa Anamneesi sekä diagnoosin käsitettä, syntyä ja merkitystä kirjoituksessa Diagnoosi.

Antiikin ajan aistinvarainen diagnostiikka

Vuosina 400–200 eKr antiikin Kreikassa laadittujen hippokraattisten kirjoitusten mukaan lääkärin tehtävänä oli ensi sijaisesti tietää ne asiat, jotka olivat selvitettävissä näön, kosketuksen, kuulon, hajuaistin ja makuaistin sekä ymmärryksen avulla. Aistihavaintojen käyttö taudin määrittämisen yhteydessä oli tunnettua jo kaukaisessa menneisyydessä.

Lääketieteen filosofisen luonteen seurauksena antiikin lääkärit käyttivät ymmärrystään enimmäkseen pohdiskeluun eli spekulaatioon. Potilaiden tutkiminen käsin koskettamalla ja toimenpiteiden tekeminen heille kuului yleensä kirurgeille, jotka olivat käsityöläisinä lääkäreitä sosiaalisesti alemmassa väestöryhmässä. Tämä lääkärien ja kirurgien välillä vallitseva toiminnallinen ja sosiaalinen ero jatkui aina 1700-luvun lopulle saakka.

Hippokraattisena aikana lääkärit asettivat sentään niveliä paikoilleen ja tekivät muita manipulaatioita sekä tunnustelivat vatsan seutua ja rintakehää. Pulssin tunnustelu tuli käyttöön vasta 300-luvulla eKr. Pääasiallisesti lääkäri tarkkaili sairasta lähietäisyydeltä. Keskustelussa sairaan tai saattajan kanssa selvitettiin niitä asioita, jotka valaisivat konstituutiota eli potilaan perusrakennetta ja ympäristön vaikutuksia siihen.

Potilaasta havaintoja tehdessä oli kiinnitettävä huomiota pään asentoon, kasvojen piirteisiin, sieraimiin, kieleen, sairaan makuuasentoon, hengityksen vapauteen, vatsaontelon muotoon ja käsiin. Lisäksi oli kuunneltava rintakehästä tai vatsaontelosta kuuvia ääniä potilasta käänneltäessä. Oli varmistettava, esiintyikö potilaalla pyörtymistä seisomaan nostettaessa. Huomiota oli kiinnitettävä sairaan eritteisiin, kuten oksennukseen, virtsaan, ulostukseen ja vereen sekä niiden laatuun. Tarvittaessa oli seurattava ruumiillisen rasituksen vaikutusta potilaan vointiin. Lisäksi oli tarkkailtava ruokien vaikutusta potilaan tilaan. Ongelmallisissa tapauksissa tutkimus saattoi kestää useita päiviä.

Ainoa potilaan koskettamiseen perustuva tutkimusmenetelmä oli palpaatio, josta on mainintoja taudinkuvausten yhteydessä. Sen avulla tehtiin päätelmiä mm. maksan kiinteydestä ja nesteen olemassaolosta vatsaontelossa. Lisäksi sitä käytettiin valtimonsykkeen nopeuden, voimakkuuden ja iskevyyden toteamiseen, mutta johtopäätökset niistä olivat virheelliset aina 1600-luvulle saakka, kunnes William Harvey selvitti verenkierron toiminnan.

Diagnostiikan kehitys vanhalla ajalla

Roomassa toiminut Galenos (129–n. 200 jKr.) oli vanhalla ajalla toimineista lääkäreistä siinä suhteessa poikkeava, että hän toimi myös kirurgina. Hänen käyttämänsä tutkimusmenetelmät olivat aikaisempaa kehittyneempiä. Hän asetti potilaansa niin, että tarkastaminen voi tapahtua mahdollisimman hyvässä valossa. Hän tutki potilaalta myös nenäkäytävät, nielun ja nielurisat. Hän kiinnitti aikaisempaa enemmän huomiota pulssin tunnusteluun ranteesta tai laihoilla ihmisillä vatsavaltimosta. Hän tutki vatsan alueella maksan, pernan ja virtsarakon tilaa ja käytti vatsaontelon tutkimiseen koputtelua ja kuuntelua.

Galenos osasi yhdistää tiettyjä oireita eri sairaudentiloihin, mm. poskien sinerryksen keuhkotulehdukseen, kynsien kupertumisen pitkälliseen keuhkosairauteen ja jalkojen tuntohäiriöiden laajuuden selkäytimen vaurioitumistasoon. Hän tutki huolellisesti oksennuksen, ulosteen ja virtsan sekä vuotaneen veren väriä ja kiinteyttä. Siten Galenos pyrki tutkimuksillaan kartoittamaan entistä tarkemmin humoraalinesteiden häiriön astetta, voidakseen määritellä potilaan tarvitseman hoidon.

300-luvulla Intiassa koottu lääkintätaidon teos "Susruta samhita" antaa ohjeita myös sairaan tutkimuksesta. Sairashuoneeseen astuttuaan lääkärin tuli tarkkailla potilasta, tunnustella häntä kädellään ja kysyä hänen vaivoistaan. Viisi aistia, kuulo, kosketus, näkö, haju ja maku, samoinkuin suullinen kysely, auttoivat olennaisesti parempaan taudinmääritykseen. Näkemällä voitiin havaita lihavuus tai näivettyminen sekä ihon värin ja vitaalisen voiman muutokset. Tunnustelemalla voitiin havaita, oliko iho kylmä vai kuuma, karkea vai sileä. Paisetta puhkaistessa oli tärkeää kuunnella, oliko paiseen sisältö nestemäistä vai vaahtoavaa ja liittyikö avaamiseen kaasun purkautumisesta aiheutuvaa ääntä. Hajuaistin avulla voitiin todeta useille sairauksille ominainen haju ja makuaistin avulla voitiin varmistaa sokerin olemassaolo virtsassa.

Vanhan Kiinan lääketieteen kirjoituksissa käsiteltiin laajasti diagnoosin tekemistä. Tarkoituksena oli löytää potilaalle sopiva hoito, yleensä lääkitys tai akupunktio. Diagnoosin teossa käytettiin apuna ulkonäön ja ihonvärin havaitsemista, pulssin tarkkailemista, hengityksen, ruumiinlämmön, lihasten jänteyden, liikkumisvajauksen ja tuntohäiriöiden havaitsemista. Sen lisäksi pyrittiin pääsemään selville kipujen ja vaivojen laadusta, syömisen ja erityksen häiriöistä sekä mielentilan muutoksista. Kiinalaiselle lääketieteelle typpillisiä olivat pulssioppi, kasvonpiirteiden tulkinta sekä kielen tutkiminen.

Keskiajan ja renessanssin diagnostiikka

Vuosien 400–1500 välille asettuva keskiaika ja sen lopputaitteeseen sijoittuva renessanssi eivät tuoneet lääketieteeseen juuri mitään uutta. Keskiajan alkupuoli oli päinvastoin kulttuurin kannalta taantumisen aikaa valtiollisten myllerrysten ja sotien vuoksi. Arabialaisen kulttuurin leviäminen Eurooppaan toi lähes unohtuneen antiikin lääketieteen uudelleen mielenkiinnon kohteeksi.

Humoraalioppi oli edelleen voimissaan. Sitä tuki suureen suosioon kohonnut astrologia. Taudinmäärityksessä käytettiin apuna pulssioppia sekä uroskopiaa. Niiden perusteet olivat kuitenkin täysin spekulatiiviset ja harhapäätelmiin johtavia.

Lääkärien koulutus siirtyi korkeakouluihin ja yliopistoihin vuoden 1000 jälkeen, mutta tämä muutos ei uudistanut käytännön lääketiedettä juuri lainkaan. Päinvastoin lääkärien ja kirurgien välinen kuilu syveni ja akateemiset lääkärit eivät yleensä koskeneet potilaaseen. Kirurgian taidot ja tekniikka sen sijaan kehittyivät hiljalleen.

Keskiajan lopun merkittävin tiedemies lääketieteen myöhemmän kehityksen kannalta oli teologi Nicolaus Cusanus eli Kusalainen (1401–1464), joka oli huomattava luonnontutkija ja filosofi. Hän oli kiinnostunut varsinkin matematiikasta ja fysiikasta. Hän halusi käyttää mittaamista ja punnitsemista apuna sairauksien tutkimisessa. Hän arveli esim. veren ja virtsan ominaispainon määräämisen olevan hyödyllistä. Hän korosti myös pulssin ja hengityksen havainnoinnin sekä niiden tiheyden mittaamisen merkitystä. Käytännössä hänen ehdotuksiaan alettiin toteuttaa vasta 200 vuotta myöhemmin.

Keskiajan lopulla ruumiinavaukset alkoivat yleistyä ja anatomia alkoi kehittyä, mutta niiden antama tieto ei vielä välittynyt diagnostiikan hyväksi. Sen sijaan se lisäsi patologisen anatomian tuntemusta ja johti siihen, että humoraalinen tautioppi alkoi väistyä ja tilalle tuli kiinteisiin kudoksiin perustuva solidaaripatologinen tautikäsitys. Patologian uranuurtajia olivat italialaiset Antonio Benivieni (1443–1502) ja Alessandro Benedetti (K noin 1525).

Eurooppaa järkytti 1300-luvun puolivälissä suuria väestötappioita aiheuttanut musta surma eli paiseruttoepidemia. Renessanssin lopulla Eurooppaan tuli Amerikan mantereelta Kolumbuksen joukkoihin kuuluneiden miesten tuliaisena kuppatauti vuonna 1493. Tauti levisi hämmästyttävän nopeasti ja oli terveydenhuollon suurena ongelmana 500 vuoden ajan.

Uuden ajan alun diagnostiikka

Tarttuvien tautien kohdalla vallitsi edelleen antiikin miasma-käsitys, joskin käsitykset alkoivat muuttua erityisesti Girolamo Fracastoron (noin 1478–1553) ansiosta. Uuden ajan alussa 1500- ja 1600-luvulla lääketieteessä syntyi kaksi elämän perusilmiöitä selittävää uutta suuntausta, iatrofysiikka eli iatromekaniikka sekä iatrokemia.

Iatrofysiikan mukaan elimistö oli mekaanisen periaatteen mukaisesti toimiva, kun taas iatrokemian mukaan elimistön toiminta perustui kemiallisiin ilmiöihin. Näiden aineelliseen maailmaan nojaavien teorioiden rinnalle kohosi 1600-luvun alkupuolella animistinen käsitys, jonka mukaan sairauksien oireiden uskottiin olevan seurausta sielun pyrkimyksistä vapautua taudista. Erilaisten filosofioiden välillä käytiin ankaria kiistoja.

Iatrofysiikan seurauksena kiinnostus elimistön fysikaalisia eli mekaanisia toimintoja kohtaan kasvoi. Samalla syntyi pyrkimyksiä määrittää niiden suuruutta eri tavoin mittaamalla. Italialainen Santorio Santorio (1561—1636) kehitti ruumiin painon muutoksia mittaavan vaa'an, pulssin tiheyden määrittämiseen käytettävän heilurin sekä elimistön lämpötilan mittaamiseen käytettävän lämpömittarin. Laitteet olivat vielä suurikokoisia ja kömpelöitä, niin että niitä ei voitu käyttää tautien määrittämiseen. Iatrokemia ei tarjonnut toistaiseksi mitään menetelmiä sairauksien tutkimista varten.

1600-luvulla otettiin käyttöön kaksi merkittävää optista keksintöä, suurennuslasi ja mikroskooppi. Suurentava lasi oli keksitty viimeistään 1200-luvulla ja mikroskooppi 1500-luvun lopulla. Mikroskooppi oli aluksi oikeastaan vain tehokkaampi suurennuslasi. Italialainen Giovanni Cosimo Bonomo käytti vuonna 1687 suurennuslasia syyhypunkin havaitsemiseen. Mikroskooppia ei vielä käytetty sairauksien tutkimuksessa. Athanasius Kircher (1601–1680) havaitsi mikroskoopilla veressä hiukkasia, joita hän piti tauteja aiheuttavina "matoina". Mahdollisesti ne olivat veren punasoluja, jotka Malpighi keksi vuonna 1665. Giovanni Alfonso Borelli (1608–1679) löysi valkosolut jo vuonna 1656 ja Anton van Leeuwenhook (1632–1723) kuvasi ne 1680-luvun alussa, samoihin aikoihin kuin siittiöt.

Kirurgeilla oli jo pitkään ollut käytössään erilaisia speculoita, tähystyslaitteita, joita käytettiin ensisijaisesti apuna tehtäessä hoitotoimepiteitä ruumiin aukoissa, mm. nenässä, emättimessä ja peräsuolessa. Niillä ei ollut vielä erityistä merkitystä tutkimusvälineinä. Ampuma-aseiden kehittyessä tarve poistaa elimistöön joutuneita vierasesineitä kasvoi. Vierasesineiden toteamiseksi haavojen pohjalla käytettiin erilaisia sondeja.

1600-luvun lopulla sai alkunsa kliininen lääketiede, jolla ymmärretään potilaan sairaudentilan yksilöllistä tutkimista ja hoitoa. Sen taustalla oli tärkeänä tekijänä patologisen anatomian kehittyminen ja sen löydösten yhdistäminen havaittuihin kliinisiin löydöksiin. Näin syntyivät vähitellen ensimmäiset kliiniset taudinkuvat ja niitä vastaavat diagnoosit. Taudinkuvien ensimmäisiä määrittäjiä oli englantilainen Thomas Sydenham (1624–1689), "uuden ajan Hippokrates". Hän korosti myös tarvetta noudattaa säännönmukaisuutta kliinisen tiedon hankkimisessa sekä sairauksien erottamisessa toisistaan ja niiden luokittelemisessa. Kliininen lääketiede korosti diagnostisten tutkimusmenetelmien kehittämistä.

1700-luvun diagnostiikka

Patologian kehittyessä oireiden ja löydösten väliset yhteydet selvisivät, jolloin oireiden havaitsemisen merkitys diagnoosien tekemisessä kasvoi. Samanaikaisesti elinkohtaisten muutosten merkitys lisääntyi ja 1700-luvun loppupuolella syntyi solidaaripatologisen tautikäsityksen jälkeen elinpatologinen sairauskäsitys. Elinten pintojen tutkimisessa käytettiin apuna suurennuslasia. Esim. Hermann Boerhaave (1668–1738) käytti putkimaista suurennuslasia tai "mikroskooppia" tarkastaessaan limakalvojen verisuonissa näkyvää verta. Lisäksi hän tutki sillä haavoja ja haavaumia.

Mikroskoopit olivat edelleen suurennuskyvyltään heikkoja eikä kunnollisia valolähteitä vielä ollut. William Hewson (1739–1774) kuvasi uudelleen valkoiset verisolut vuonna 1770. Bakteereja ei ollut vielä mahdollista havaita, mutta tanskalainen Otho Friedrich Müller (1730–1784) löysi vuonna 1786 mikroskoopilla tutkimistaan eläimistä muodostumia, joille hän antoi nimen "vibrio bacillus". Kuvauksesta on myöhemmin päätelty, että kysymyksessä pernaruton aiheuttaja, bacillus anthracis.

Potilaiden tarkemmalle tutkimukselle oli osittain syynä kirurgian ja lääketieteen intressien ja koulutuksen yhtyminen. Lisäksi lääkärien koulutus siirtyi 1700-luvun lopulla kateederiopetuksesta huomattavalta osaltaan sairaalatyöskentelyyn perustuvaksi. Kliininen työskentely sairaalassa potilasvuoteen äärellä lisääntyi ja toimintatavat yhdenmukaistuivat.

Diagnostiikka perustui yhä suurimmaksi osaksi potilaan omaan kuvaukseen vaivan oireista ja ilmenemismuodoista. Luotettiin potilaiden kertomukseen sairaudesta ja sen oireista. Moni lääkäri kehitti anamneesin oton "taiteeksi" pyrkien mahdollisimman oikeaan tulokseen ristikuulustelua muistuttavassa haastattelussa. Todettakoon kuitenkin, että esim. italialainen Giovanni Battista Morgagni (1682–1771) ei pitänyt potilaan kuvausta tai siitä tehtyä kirjallista kertomusta oikeana perustana kliiniselle diagnoosille.

Uutta sisältöä diagnoosin tekoon toi italialainen lääketieteen professori Barnardino Ramazzini (1633–1714), josta tuli ammattilääketieteen uranuurtaja. Hän kokosi järjestelmällisesti tietoja eri ammateissa vallitsevista olosuhteista ja havaitsi useiden tautien esiintymisen olevan yhteydessä niihin. Ramazzini kirjoitti: "Käydessään köyhässä kodissa lääkärin pitäisi olla tyytyväinen saadessaan istua kolmijalkaisella jakkaralla, koska kullattua tuolia ei ole, ja hänen pitäisi varata aikaa tutkimuksiaan varten. Hippokrateen suosittelemiin kysymyksiin hänen pitäisi lisätä yksi — Mikä on ammattinne?"

Alankomaalainen Anton de Haën (1704–1776) käytti 1758 ensimmäisen kerran lämpömittaria sairaan ruumiinlämmön mittaamiseen, mutta yleiseen käyttöön menetelmä tuli vasta lähes 100 vuotta myöhemmin. Jousivetoisten kellojen yleistyessä alettiin myös mitata useammin valtimonsykkeen nopeutta. Lontoolainen John Floyer suunnitteli vuonna 1707 erityisen valtimonsykkeen taajuuden mittaamiseen tarkoitetun kellon, joka kävi vetämisen jälkeen tasan minuutin ajan. Eritteiden laatua tarkkailtiin enemmän kuin aikaisemmin. James Gregory (1753–1821) Edinburghissa mittasi diabeetikkojen ravinnon ja virtsan määriä. Punnitsemista käytettiin myös potilaiden turvotuksen seuraamiseen.

Eräs fysiologisen tutkimuksen uranuurtaja oli brittiläinen teologi ja luonnontutkija Stephen Hales (1677–1761), joka suoritti ensimmäisen kerran verenpaineen mittauksia koirilla vuoden 1706 tienoilla. Hän toisti kokeensa hevosella vuonna 1726 ja julkaisi selostuksensa vuonna 1733 teoksessa "Hæmastaticks". Hales yhdisti pystyssä olevan lasiputken eläimen valtimoon ja mittasi, kuinka korkealle veri nousi siinä. Hän määritti kokeissaan myös sydämen vasemman kammion tilavuuden, sen minuutissa pumppaaman veren määrän sekä veren virtausnopeuden ja vastuksen valtimossa.

Lääkäri katsoi tai tutki harvoin paikkoja, jotka olivat vaatetuksen peitossa. Yleisesti käytettyjä tutkimuksia olivat valtimonsykkeen koetteleminen ranteesta ja kielen tarkastaminen. Eräs kliinistä tutkimusta haittaava seikka oli kunnollisen valaistuksen puuttuminen. Lääkärien kiinnostus ruumiillisen tutkimuksen suorittamista kohtaan ei siis ollut vielä yleistä, mutta toisaalta myös potilaiden suostumuksen saaminen ollut suinkaan helppoa. Lääkäri oli yksityinen ammattinharjoittaja ja potilas maksajana päätti tutkimuksen luonteen. Kirurgit saivat yleensä helpommin tutkia potilaita, sillä heidänhän oli mahdollisen leikkauksen aikana kuitenkin koskettava potilaaseen.

Vähitellen asenteet muuttuivat ja potilaiden tutkiminen alkoi parantua. Lääkärit palpoivat enemmän potilaita, myös aikaisemmin sopimattomina alueina pidettyjä vartaloa ja sukuelinten seutuja. Edelläkävijöitä olivat Morgagnin lisäksi mm. alankomaalainen Gerhard van Swieten (1700–1772) ja italialainen Antonio Maria Valsalva (1666–1723). Morgagni teki naisille tutkimuksia myös emättimen kautta. Hän suoritti lisäksi korvakäytävien tarkastuksia kynttilöiden, peilien ja linssien avulla. Van Swieten kuvaa tunnustelleensa huolellisesti vatsan aluetta ja nivustaipeiden imusolmukesuurentumia sekä tarkastelleensa ulkoisia sukuelimiä molemmilla sukupuolilla. Valsalva (1666–1723) suoritti peräsuolen tutkimuksia sekä miehillä että naisilla.

Itävaltalainen Leopold Auenbrugger (1722–1809) kuvasi vuonna 1761 käyttöön ottamansa rintaontelon perkussion, rintakehälle asetetun sormen koputtamisen toisen käden sormen kärjellä. Syntyneen äänen perusteella voitiin arvioida koputuskohdassa olevan rintakehän osan nestetäyteyttä tai keuhkon ilmapitoisuutta. Se oli huomattava edistysaskel keuhkopussissa olevan nesteen ja keuhkokudoksen kiinteytymisen havaitsemiseksi. Menetelmä saavutti nopeasti laajan käytön. Potilaan suoran kosketuksen välttämiseksi Auenbrugger suositti perkussiota ohuen paidan läpi tai ohutta nahkakäsinettä käyttäen. Pian kehitettiin koputusalustaksi sormen sijasta erityisiä plessimetrejä, jotka oli valmistettu norsunluusta tai muusta sopivasta aineesta.

Tässä yhteydessä on tuotava esiin ranskalaisen kemistin Antoine-Laurent Lavoisier'n (1743–1794) tutkimukset. Hän loi modernin kvantitatiivisen kemian ja kemiallisen nimikkeistön. Lavoisier suoritti tähtitieteilijä Pierre-Simon Laplacen (1749–1827) kanssa kokeita niin eläimillä kuin ihmisilläkin ja osoitti, että hengitys kuluttaa happea ja tuottaa saman määrän lämpöä kuin mitä syntyy hiilen palaessa. Lavoisier loi tutkimuksillaan perustan nykyaikaiselle kalorimetrialle. Myöhemmin osoitettiin, että hengitykseen liittyvät aineenvaihdunnan muutokset eivät tapahtuneet keuhkoissa vaan pääasiallisesti muissa kudoksissa.

1800-luvun alkupuolen diagnostiikka

Elinpatologisen tautikäsityksen jälkeen syntyi kudospatologinen sairauskäsitys. Ranskalainen Marie-François-Xavier Bichat (1771–1802) kuvasi vuonna 1801 teoksessaan "Anatomie générale" 21 eri kudoslajia. Hänen käsityksensä perustui havaintoihin, että sairaus ei ilmennyt elinten kaikissa osissa vaan ainoastaan sen joissakin kudoksissa ja että toisissa sairauksissa tietyn kudoksen muutoksia ilmeni useammissa elimissä.

Mikroskooppia voitiin käyttää kudosten pinnan, ohuiden kalvojen sekä veren, kudosnesteiden ja eritteiden tarkasteluun. Puutteena oli edelleen mikroskoopin valovoiman vähäisyys, värjäysmenetelmien puuttuminen sekä kudosnäytteiden paksuus. Saksalainen Matthias Jakob Schleiden (1804–1881) esitti vuonna 1838 lopullisesti solun kasvien rakenteen perusosaksi ja saksalais-belgialainen Theodor Schwann (1810–1882) kuvasi vuonna 1839 eläinsolun ja esitti, että eläinten kudokset olivat muodostuneet soluista samaan tapaan kuin kasvit. Friedrich Gustav Jakob Henle (1809–1885) julkaisi vuonna 1841 ensimmäisen tutkimuksen mikroskooppisesta anatomiasta. Eräässä englantilaisessa keuhkosairauksien oppikirjassa mainittiin vuonna 1843, että muutamien keuhkosyöpäpotilaiden yskösnäytteissä oli havaittu "poikkeavia" soluja. Nämä olivat ehkä ensimmäiset syöpää osoittavat "irtosolut".

Ranskalainen Armand Trousseau (1801–1867) suoritti ensimmäisenä vuonna 1843 thoracocentesin eli rintaontelon punktion neulalla. Sen avulla tutkittiin lähinnä keuhkopussissa olevan nesteen määrää ja laatua.

Tarttuvien tautien kohdalla oli luovuttu miasman käsitteestä epidemioiden aiheuttajina ja hyväksytty ajatus, että erityiset tartuntatautien muodot kuten eri kulkutadit saivat alkunsa aivan tietyistä taudinaiheuttajista. Siihen viittasivat myös eräiden tartuntatautien leviämistapojen toteaminen sekä kokeelliset tutkimukset.

Bakteereja ja viruksia ei kuitenkaan pystytty vielä näkemään, eräitä suurikokoisia bakteereja lukuunottamatta. Sen sijaan mikroskooppien erotuskyky riitti sienien ja alkueläinten havaitsemiseen. Italialainen Agostino Bassi (1773–1856) osoitti vuonna 1834, että Botrytis paradoxa -niminen sieni aiheutti silkkimadoissa muskardiini-taudin. Kyseessä oli ensimmäinen sienen aiheuttamaksi todettu tauti. Saksalainen Johann Lucas Schönlein osoitti vuonna 1839, että rupisilsan aiheutti sieni, joka myöhemmin nimen Achorion Schoenleinii. Rupisilsa oli ensimmäinen tunnettu mikrobin aiheuttama sairaus ihmisessä. Saksalainen Konrad Johann Martin Langenbeck (1776–1851) ja ruotsalainen Berg löysivät vuonna 1839 sammas-leesiosta mikro-organismin, joka sittemmin sai nimen Candida albicans, ja keksi vuonna 1845 aktinomykoosin. David Gruby (1810–1898) löysi vuonna 1842 trichophyton- ja microsporon -sienet.

Saksalainen Aloys Pollender (1800–1879) havaitsi vuonna 1849 pernaruttoa aiheuttavan bakteerin, Bacillus anthracis, joskin hän kuvasi löytönsä vasta vuonna 1855. Pernarutto oli ensimmäinen ihmisillä ja eläimillä bakteerin aiheuttamaksi todettu tauti. Sekä sienien että bakteerien suuri merkitys sairauksien aiheuttajana alkoi paljastua 1800-luvun loppupuolella ja oli sysäyksenä bakteriologian synnylle.

Potilaalta itseltään saadut tiedot sairauden oireista ja kehityksestä ennen sairastumista ja myös sairauden aikana muodostivat 1800-luvun alkupuolella yhä tärkeän menetelmän sekä taudin määrityksessä että sen hoidon seurannassa. Elimistön biologisten toimintojen mittaamista ja seuraamista ei vielä osattu käyttää sairauksien tutkimiseen.

Auenbruggerin käyttöön ottama rintaontelon perkussio oli tuonut esiin kuulohavaintojen merkityksen kliinisessä tutkimuksessa. Wintrich otti käyttöön perkussiovasaran vuonna 1841. Kliininen diagnostiikka kehittyi edelleen, kun ranskalainen René-Théophile-Hyacinthe Laënnec (1781–1826) keksi vuonna 1816 stetoskoopin rintaontelon elinten kuuntelua varten. Alunperin tarkoituksena oli välttää lääkärin korvan painamista potilaan ihoa vasten sekä naisilla riisumista ja rintojen koskettelua.

Pian kävi ilmi, että Laënnecin kuulotorvena käyttämä, keskeltä ontoksi porattu puusylinteri myös johti ääntä paremmin kuin iholle painettu korva. Englantilainen Charles Williams suunnitteli jo vuonna 1829 taipuisan lyijyputken avulla molempia korvia varten tarkoitetun stetoskoopin. Puinen stetoskooppi oli kuitenkin ensisijaisena auskultaatiovälineenä vielä kymmenien vuosien ajan. Suomessa apulaisprofessori Sten Sjöman otti ensimmäisenä käyttöön stetoskoopin vuonna 1837.

Stetoskoopin käyttö levisi nopeasti ja siitä tuli lääkärinammatin vertauskuva aikaisemman uroskopiapullon sijaan. Auskultaation avulla tehdyt havainnot yhdistettiin patologis-anatomisiin löydöksiin, jolloin erityisesti sydäntautien ja keuhkosairauksien diagnostiikassa tapahtui suurta kehitystä. Auskultaation kehittäjiä olivat erityisesti Laënnec keuhkosairauksien osalta ja wieniläinen Josef Skoda (1805–1881) sydäntautien osalta.

Kemiallisia tutkimuksia alettiin käyttää 1800-luvun alkupuolella. Leopold Gmelin kehitti menetelmän sappiväriaineen toteamiseksi virtsasta vuonna 1824. Carl August Trommerin (1806–1879) vuonna 1841 kehittämä koe virtsan sokerin osoittamiseksi perustui kuprioksidin pelkistysreaktioon, samoin Johann Florian Hellerin (1813–1871) vuonna 1844 ja Hermann von Fehlingin (1812–1885) vuonna 1848 kehittämä koe. Alfred Donné (1801–1872) keksi 1840-luvulla menetelmän märän osoittamiseksi virtsasta natriumhydroksidiliuoksen avulla. Weberin guajakkikoetta käytettiin veren osoittamiseksi ulosteesta. Jäkälistä eristettiin 1840-luvulla lakmus -nimistä väriainetta, jonka väri vaihtui happamuusasteen mukaisesti. Sitä alettiin vähitellen käyttää myös lääketieteessä mm. mahanesteen ja virtsan happamuuden määrittämiseen.

Vuodelta 1807 on olemassa kuvaus Philipp Bozzinin kehittämästä suuontelon tähystyslaitteesta, jossa oli palava kynttilä valolähteenä. Keskellä olevalla reiällä varustetun korvapeilin keksivät saksalainen Friedrich Hofmann (1806–1886) vuonna 1841 ja alankomaalainen Karel van den Broek vuonna 1842. Yleiseen käyttöön korvapeilit tulivat vasta 1860-luvulla.

Saksalainen Ernst Heinrich Weber (1795–1878) otti vuonna 1834 käyttöön ääniraudan kuulon tutkimuksessa. Hän tutki ääniraudan äänen johtumista päälaen keskeltä korvaan ja äänenvoimakkuuden eroa korvien välillä.

Saksalainen Carl Friedrich Wilhelm Ludwig (1816–1895) kehitti vuonna 1847 kymografin valtimopaineen mittaamiseksi verettömästi ja oli siten graafisten menetelmien uranuurtaja fysiologiassa.

Kehityksen jatkumista tarkastellaan kirjoituksessa Diagnostiset menetelmät 1800-luvun loppupuolella.

Kirjoitus on valmistunut marraskuussa 2000.

Kirjallisuutta:

Margotta, R.: Lääketiede kautta aikojen. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1971.

Nicolson, M.: The art of diagnosis: medicine and the five senses. Teoksessa Bynum, W. F. and Porter, R.: Companion encyclopedia of the history of medicine, Volume 2: 801–825. Reprinted London and New York 1994.

Reiser, S. J.: The science of diagnosis: diagnostic technology. Teoksessa Bynum, W. F. and Porter, R.: Companion encyclopedia of the history of medicine, Volume 2: 826–851. Reprinted London and New York 1994.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. 1. Auflage 1993. Printed in Belgium 1997.

Lääketieteen hakuteokset, kirjat ja kirjoitukset

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON