Arno Forsius

 

Viipurin ja Lahden Diakonissalaitoksen sairaalat vuosina 1873–1971 laitosdiakonian opetus- ja toimintaympäristönä

 

Viipurin Diakonissalaitos perustettiin vuonna 1869 ja sen ensimmäinen sairaala avattiin vuonna 1873. Samoihin aikoihin, vuonna 1867, oli perustettu Helsingin Diakonissalaitos. Se avasi jo samana vuonna vuokratiloissa kulkutautisairaalan, jossa oli aluksi 8 sairaansijaa ja myöhemmin 22. Helsingin Diakonissalaitoksen rakentama uusi sairaala valmistui vuonna 1897. Kun diakonissalaitosjärjestelmän perustaja, saksalainen pappi Theodor Fliedner avasi Kaiserswerthissä vuonna 1836 ensimmäisen diakonissalaitoksen, kuului myös siihen alusta pitäen yhtenä osana sairaala. Hänen tavoitteenaan oli kouluttaa ammattitaitoisia diakoniatyöntekijöitä, joiden työssä sairaanhoidolla oli tärkeä osuus. Laitoksen oma sairaala oli diakonissojen sairaanhoitajakoulutuksen opetusympäristö.

 

Suomessa ensimmäisten diakonissalaitosten perustamisella oli alkuvaiheessa lähtökohtana se puute ja hätä, jonka Suomessa saivat aikaan 1860-luvun loppupuolella toistuvat katovuodet ja suuria väestötappioita aiheuttaneet kulkutaudit. Mutta samalla diakonissalaitoksista tuli alusta lähtien diakonissojen koulutuspaikkoja, joiden opetus tehostui merkittävästi, kun diakonissalaitokset saivat käynnistetyksi sairaalansa. Suomen ensimmäinen diakonissa valmistui Viipurin diakonissalaitoksessa vuonna 1872 ja seuraava Helsingin diakonissalaitoksessa vuonna 1873. He olivat Suomessa ensimmäiset koulutetut sairaanhoitajat, sillä siihen mennessä maassamme oli annettu koulutusta vain kätilöille vuodesta 1816 alkaen.

 

Sairaanhoidon koulutus diakonissalaitoksissa edellytti ammattikoulutettuja diakoniatyön ja sairaanhoidon opettajia, mutta sen lisäksi myös lääkäreitä asiantuntijoina, lääketieteen eri osa-alueisiin perehdyttäjinä sekä sairaaloissa potilaiden hoidosta vastaavina. Koska diakonissalaitoksilla ei ollut yleensä mahdollisuutta palkata päätoimisia lääkäreitä, oli laitosten toimittava yhteistyössä paikkakunnalla ennestään asuvien lääkärien kanssa. Heidän erikoisaloistaan ja mielenkiintonsa kohteista sekä alueen sairaanhoidon tarpeista on riippunut myös se, mihin suuntaan diakonissalaitosten sairaaloita ryhdyttiin kehittämään. Suuremmissa kaupungeissa, kuten Helsingissä, on ollut valittavana useampia vaihtoehtoja.

 

Diakonissalaitoksen sairaala Viipurissa 1873–1940

 

Tavallisesti diakonissalaitosten sairaaloissa on aina ollut yleissairaalaosasto tai sisätautiosasto. Viipurin Diakonissalaitoksen sairaalan toisen erikoisalan ratkaisi Viipurin lääninsairaalan entisen ylilääkärin G. J. Strömborgin testamenttilahjoitus. Sen johdosta Viipurin Diakonissalaitoksen sairaalan lähellä avattiin vuonna 1905 ”Professori Strömborgin silmäsairaala”, josta tuli sittemmin Viipurin Diakonissalaitoksen sairaalan silmätautien osasto. Helsingin Diakonissalaitoksen sairaalaan on ollut mahdollista perustaa useiden erikoisalojen osastoja kaupungin suuren lääkärimäärän johdosta. Vuonna 1894 perustettu Sortavalan diakonissalaitos siirtyi vuonna 1905 Suomen Kirkon Sisälähetysseuran hallintaan. Sen hoitolaitoksia olivat vuodesta 1907 alkaen pienehköt mielisairaiden, kehitysvammaisten ja epileptikkojen hoitolat. Sortavalan Diakonissalaitos siirtyi vuonna 1947 Pieksämäelle, jossa sen hoitolaitoksena oli vuodesta 1952 Vaalijalan keskuslaitos. Oulun Diakonissalaitoksella, joka perustettiin vuonna 1896, oli vuodesta 1931 alkaen silmätautien osasto, josta tuli vuonna 1964 Oulun yliopistollinen silmäklinikka. Oulun Diakonissalaitoksen sairaalassa on ollut myös sädehoidon ja keskosten hoidon osastot. Vuonna 1949 perustetun Porin Diakonissalaitoksen sairaalassa on ollut vuosina 1950–1966 sisätautien, silmätautien sekä korva-, nenä- ja kurkkutautien osastot.

 

Yleisesti ottaen diakonissalaitosten sairaaloilla ja muilla laitoksilla on ollut suuri merkitys oman asuinpiirinsä ja eräillä erikoisaloilla myös laajempien alueiden hoitotarpeen tyydyttäjänä. Viipurissa Diakonissalaitoksen sairaalan silmätautien osastolla oli 1900-luvun alkupuolella suuri merkitys myös tarttuvan, sokeutta aiheuttavan trakooman hävittämisessä Itä-Suomen alueella. Lisäksi diakonissalaitosten sairaalat ovat lisänneet väestön keskuudessa arvostusta diakonissalaitoksia kohtaan.

 

Suomen diakonissalaitokset elivät vielä 1900-luvun alussa kovin eristyneinä toisistaan ja muusta maailmasta. Vähitellen yhteydet kuitenkin paranivat ja myös yhteistyö diakonissalaitosten sairaanhoidosta vastaavien ja muissa laitoksissa työskentelevien lääkärien välillä kehittyi myönteisesti. Tämä oli välttämätöntä varsinkin kirurgian, naistentautien, silmätautien sekä korva-, nenä- ja kurkkutautien osastoilla, joissa suoritettiin leikkauksia tai muita siihen verrattavia toimenpiteitä. Sen lisäksi kaikessa potilastyössä oli otettava huomioon tutkimusmenetelmien ja lääkehoidon jatkuva kehittyminen sekä sairaanhoitoa koskevan lainsäädännön muutokset.

 

Tiedot diakonissojen opetuksesta aikaisemmilta ajoilta ovat niukat. Viipurissa sairaanhoidon opetuksesta vastasi laitoksen johtajatar, ja lääketieteen opettajina olivat oman sairaalan lääkärien lisäksi muutamat muut viipurilaiset lääkärit. Käytännön sairaalaharjoittelu tapahtui oman sairaalan ohella muun muassa Viipurin kunnallissairaalassa, Viipurin lääninsairaalan kirurgian osastolla ja Helsingin Diakonissalaitoksen sairaalassa.

 

Viipurin Diakonissalaitoksen lääkäreistä 1873–1940

 

Viipurin Diakonissalaitoksen sairaalan pitkäaikaisista lääkäreistä on mainittava yleissairaalaosastolla sotilassairaalan lääkäri, lääket. tri Alexander Frankenhaeuser (1811–1884) vuosina 1873–1884, kaupunginlääkäri, lääket. lis. Theodor Thesleff (1854–1899) vuosina 1887–1899, Arthur Carl Heiseler (1854–1928) vuosina 1900–1917 ja sotilassairaalan sisätautien osastonlääkäri N. R. Roschier (1882–1940) vuoden 1920 keväästä lokakuun puolivälissä 1940 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Silmätautien osaston pitkäaikaisia lääkäreitä olivat Algot Fredrik von Fieandt (1868–1939) vuosina 1905–1923, John G. Lindberg (1884–1973) vuosina 1917 ja 1923–1928 sekä Signe Löfgren (1897–1969) vuodesta 1929 alkaen aina vuoteen 1967 saakka. Heistä John G. Lindberg ja Signe Löfgren saavuttivat kuuluisuutta sekä kotimaassa että maamme rajojen ulkopuolella.  

 

Viipurin Diakonissalaitos päätti 1920-luvun lopulla rakennuttaa uuden ja ajanmukaisen sairaalarakennuksen. Sitä suunniteltaessa ja rakennettaessa osallistuivat tri N. R. Roschier, joka oli ollut sairaalan sisätautiosaston ylilääkäri vuodesta 1920 ja koko sairaalan ylilääkäri vuodesta 1929, sekä tri Signe Löfgren, joka oli ollut silmätautiosaston ylilääkäri vuodesta 1929, molemmat tiiviisti uuden sairaalarakennuksen suunnitteluun. Samoin asiantuntijana oli viipurilainen lääkäri, poliitikko ja kansanedustaja Oskari Reinikainen, joka oli silloin kaupungin terveydenhuollon luottamushenkilöelinten tärkeä vaikuttaja. Diakonissalaitoksen uusien sääntöjen mukaan ylilääkärit Roschier ja Löfgren kuuluivat myös laitoksen johtokuntaan.

 

Diakonissalaitoksen uusi sairaala valmistui vuonna 1931, jolloin samalla professori Strömborgin silmäsairaala yhdistettiin silmätautiosastona Viipurin Diakonissalaitoksen sairaalaan. Uudessa rakennuksessa oli sisätautien osastolla 52 sairaansijaa ja silmätautien osastolla 50 sairaansijaa. Koko sairaalan ylilääkäriksi nimettiin sisätautiosaston lääkäri N. R. Roschier, joka hoiti tehtävää vuonna 1940 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Hänen jälkeensä sairaalan ylilääkäriksi määrättiin silmätautien osaston lääkäri Signe Löfgren, joka hoiti tehtävää eläkkeelle siirtymiseensä eli vuoden 1967 loppuun saakka.

 

Viipurissa ylilääkäri Signe Löfgren oli Diakonissalaitoksen sairaanhoitajakoulutuksen johtokunnan jäsen vuodesta 1932 alkaen. Hänen tehtävänään oli myös sairaanhoitajien kouluttaminen uuden sairaalan silmätautien osastoa varten. Ernst Knapen vuonna 1913 ruotsiksi ja vuonna 1915 suomeksi julkaistu silmäsairaanhoitajien oppikirja vaati jo uudistamista. Tehtävä annettiin nyt Signe Löfgrenille.

 

Vuonna 1929 annettu laki sairaanhoitajien koulutuksesta merkitsi koulutusvaatimusten lisääntymistä ja myös yksityisissä sairaanhoitajakouluissa valmistuvien sairaanhoitajien merkitsemistä lääkintöhallituksen ylläpitämään koulutettujen sairaanhoitajien luetteloon. Lain seurauksena diakonissojen koulutusvaatimukset lisääntyivät ja samoin aikaisemmin valmistuneiden diakonissojen oli hankittava lisäkoulutusta. Toisaalta laki antoi diakonissoille mahdollisuuden sijoittua tarvittaessa myös julkisen sairaanhoidon tehtäviin. Sairaanhoitajien koulutuksen valvonta kuului vuodesta 1933 lääkintöhallitukselle, kunnes se vuonna 1968 siirtyi ammattikasvatushallitukselle.

 

Diakonissalaitoksen vuonna 1931 valmistunut uusi sairaala merkitsi myös diakonissojen koulutusmahdollisuuksien paranemista. 1930-luku oli lääketieteen kehittymisen aikaa. Laboratoriotutkimukset lisääntyivät, röntgentutkimukset yleistyivät ja ”sydänfilmi” otettiin käyttöön. Lääketeollisuus kehitti ensimmäiset bakteeritautien hoitoon soveltuvat kemoterapeuttiset lääkeaineet, joilla voitiin taistella tuloksellisesti märkiviä tulehduksia, angiinoita, keuhkokuumetta, korvatulehduksia ja trakoomaa vastaan. Yhteistyö sairaalatoiminnan kanssa ja sairaanhoidon oppikirjojen julkaiseminen paransivat opetuksen tasoa.

 

Diakonissalaitoksen sairaala Lahdessa 1940–1950

 

Talvisodan alettua Viipurin Diakonissalaitos ja sen sairaala evakuoitiin joulukuussa 1939 Karkkuun, josta se siirtyi talvisodan päätyttyä vuonna 1940 Lahteen. Diakonissalaitos osti Rudolf Weltheimin omistaman kaksikerroksisen kivitalon, joka sijaitsi Tapionkadun 6:ssa (nyk. Sibeliuksenkatu) varrella lähellä Vuorikadun kulmausta. Se muutettiin sairaalakäyttöön nopeassa tahdissa. Ensimmäiset potilaat otettiin Lahden Diakonissalaitoksen sairaalan silmätautien osastolle jo syyskuun lopulla 1940 ja sisätautiosasto valmistui kuukautta myöhemmin. Sairaalassa oli yhteensä 63 sairaansijaa, jotka jakautuivat lähes tasan silmä- ja sisätautiosastojen kesken. Silmätautien osasto oli rakennuksen ensimmäisessä ja sisätautiosasto toisessa kerroksessa. Talon pohjakerroksessa olivat silmälääkärien vastaanotto sekä röntgenlaitteet.

 

Jatkosodan ja Karjalan alueen luovutuksen jälkeen Diakonissalaitoksen oli pakko luopua toiveista palata takaisin Viipuriin. Diakonissalaitos Beetel, kuten laitoksen nimi kuului vuodesta 1945 alkaen, halusi nyt rakentaa uuden sairaalan korvaamaan epäkäytännöllisen ja ahtaan vanhan rakennuksen. Monien vaiheiden jälkeen laitos sai Lahden kaupungilta tontin uutta sairaalaa varten vanhan sairaalan vierestä. Näin rakennettava sairaala liittyisi parhaiten samassa korttelissa ennestään sijaitseviin toimintoihin. Huhtikuussa 1948 laadittuun lahjakirjaan liittyi ehto, että tontille rakennettavia rakennuksia käytetään sairaalana vähintään 20 vuotta.

 

Uuden sairaalan rakennustyöt päästiin aloittamaan toukokuussa 1948. Rakentamiseen liittyi monenlaisia hankaluuksia, rakennustarvikkeiden saanti oli sodan jälkeen vielä vaikeata ja lisäksi rakennusalan lakko vuonna 1949 viivästytti töiden edistymistä. Uusi sairaalarakennus valmistui viimein vuoden 1950 alussa ja ensimmäiset potilaat siirrettiin sen osastoille 9.2.1950.

 

Uudessa sairaalarakennuksessa oli neljä osastoa, jokaisessa 31 sairaansijaa, kaikkiaan siis 124 sairaansijaa. Seitsenkerroksisen rakennuksen 3. ja 4. kerroksessa oli silmätautien osastot, yhteensä 62 sairaansijaa, sekä 5. ja 6. kerroksessa sisätautien osastot, samoin yhteensä 62 sairaansijaa. Sairaalarakennuksen 2. kerroksessa oli silmätautien osaston leikkaussali sekä silmälääkärien vastaanotto. Rakennuksen 1. kerroksessa oli tilat sisätautilääkärien vastaanottoa varten. Lisäksi 1. kerroksessa olivat laboratorio ja röntgenosasto sekä 7. kerroksessa fysikaalinen osasto, jotka palvelivat kaikki sairaalan lisäksi myös lääkäreiden yksityisvastaanotoilla käyviä potilaita. Vuonna 1962 sairaala sai röntgenosastolle lahjoitusvaroilla hankitun uuden röntgenhoitokoneen.

 

Diakonissalaitosten ns. kotijärjestelmän lakkauttaminen 1960-luvun alkutaitteessa merkitsi myös diakonissojen työkentän laajenemista muun muassa kunnallisten ja seurakunnallisten työnantajien palvelukseen. Lisääntyneet koulutusvaatimukset ja niiden edellyttämä yhteistoiminta Helsingin Diakonissalaitoksen kanssa aiheuttivat järjestelyvaikeuksia. Sen vuoksi Lahden Diakonissalaitoksen johtokunta päätti vuonna 1964 perustaa oman sairaanhoitajakoulun, jonka johtokunnan valitsi laitoksen johtokunta. Ratkaisuun vaikutti myös se, että Lahdessa koulutetun terveydenhoitohenkilökunnan määrä oli kasvanut siinä määrin, että päteviä opettajia paremmin saatavissa. Diakonissalaitoksen sairaanhoitajakoulu aloitti toimintansa vuonna 1965. Sen johtokunnan puheenjohtajana oli johtava ylilääkäri Signe Löfgren vuoteen 1967 saakka. Sisätautiosaston lääkäri ja vuodesta 1968 johtava lääkäri Aarne Valle (1902–1983) oli koulun johtokunnan jäsen vuosina 1965–1971. Koulu sai uudet ja tarkoituksenmukaiset tilat Lahden Diakoniasäätiön vuonna 1978 valmistuneesta uudisrakennuksesta. Todettakoon samalla, että Lahteen oli perustettu jo vuonna 1955 valtion sairaanhoitajakoulu, joka joutui toimimaan väliaikaisissa tiloissa vuoteen 1983 saakka. Diakonissakoulun johtajana toimi kulloinenkin diakonissalaitoksen johtajatar, mutta uudella sairaanhoitajakoululla oli erillinen johtaja, ensimmäisenä diakonissa Marja Pakarinen.

 

Sairaanhoidon tarvitsemat tutkimukset ja hoitomenetelmät alkoivat kehittyä nopeasti varsinkin 1960-luvulta alkaen. Lahdessa sairaalaolot olivat parantuneet vähitellen ja vuonna 1955 avattiin kaupunginsairaalan ns. sisätautisairaala, jossa oli sairaansijoja sekä pitkäaikaispotilaita että akuuttipotilaita varten. Siihen sijoitettiin tilapäisesti myös naistentautien osasto ja poliklinikka, ja rakennuksen erillisessä siivessä toimi psykiatristen potilaiden vastaanottoasema sekä ”epävirallinen” mielenterveystoimisto. Myös kuntoutustoiminta käynnistyi silloin. Ratkaiseva parannus oli kaupunginsairaalan laajennuksen toteutuminen vuosina 1969–1970. Se merkitsi suurta edistystä Lahden kaupungin ja sen ympäristön sairaanhoidossa, varsinkin synnytysten ja naistentautien sekä kirurgian erikoisaloilla, samoin kuin uusien tutkimusmenetelmien käyttöön ottamisessa. Nämä uudistukset koituivat myös sairaanhoidon opetuksen hyväksi niin kouluttajien kuin koulutettavienkin tason kohoamisen johdosta.

 

Diakonissalaitos Beetelin nimeksi tuli vuodesta 1959 alkaen Lahden Diakonissalaitos. Sairaalan taloudelliset vaikeudet alkoivat selvästi lisääntyä vuodesta 1960-luvun puolivälin aikoihin. Sisarien palkkaus kohosi sairaanhoitajien yleisen palkkauksen tasolle ja kaikki ylläpitokustannukset nousivat voimakkaasti. Valtion ja kuntien sairaaloiden hoitomaksut pidettiin jokseenkin entisellä tasolla, mutta yksityissairaalan ehdoilla toimivan diakonissalaitoksen sairaalan oli pakko jatkuvasti korottaa hoitomaksuja, mikä puolestaan vähensi ihmisten mahdollisuuksia käyttää sairaalan palveluja. Tilanteen vaikeutuessa Diakonissalaitos vuokrasi Lahden kaupungille sekä Hollolan, Nastolan, Kärkölän ja Kosken Hl. (nyk. Hämeenkoski) kuntien yhteiselle sairaalalle noin 80 sisätautien sairaansijaa vuoden 1967 loppuun mennessä. Silloin Diakonissalaitoksen omassa käytössä oli enää silmätautien 49 ja sisätautien 13 sairaansijaa.

 

Professori Signe Löfgrenin siirtyessä eläkkeelle vuoden 1967 päättyessä oli pakko todeta, että Diakonissalaitoksen oli mahdotonta saada hakijoita silmätautien osaston ylilääkärin virkaan. Silloin kävi selväksi, että silmätautien osaston toiminta saattoi jatkua vain Lahden kaupungin ylläpitämänä. Muutos tapahtui vuoden 1968 alusta, jolloin silmätautien erikoisalan 29 sairaansijaa ja muu jäljellä oleva toiminta siirtyivät vuokratoimintana Lahden kaupungin hoidettavaksi. Lahden kaupunki perusti osastolle ylilääkärin ja apulaislääkärin virat sekä myöhemmin myös osastonlääkärin viran. Muu henkilökunta oli edelleen Diakonissalaitoksen palkkaamaa.

 

Vähitellen sairaalan ylläpitäminen kävi Lahden Diakonissalaitokselle taloudellisesti ylivoimaiseksi ja vuoden 1972 alusta koko sairaalatoiminta henkilökuntineen siirrettiin Lahden kaupunginsairaalan toiminnaksi. Kuntien vuokraamat sairaansijat siirtyivät samalla Lahden kaupunginsairaalan hoitovastuulle. Sairaalakiinteistö jäi Lahden Diakonissalaitoksen toimintaa jatkamaan perustetun Lahden Diakoniasäätiön omistukseen, Lahden kaupungille suurimmaksi osaksi vuokrattuna. Silmätautien osaston myöhemmistä vaiheista on vielä mainittava, että sen toiminta siirtyi vuonna 1976 avattuun Päijät-Hämeen keskussairaalaan. Lahden kaupunki oli Diakoniasäätiön sairaalarakennuksen vuokralaisena vuoden 1998 loppuun saakka.

 

Sisätautiosaston lääkärit vuosina 1940–1971

 

Sisätautiosaston lääkäri N. R. Roschier kuoli vuonna 1940 ja sen jälkeen tehtävää hoiti sijaisena Lahteen sijoitetun Viipurin sotilassairaalan sisätautilääkäri Robert von Bonsdorff (1907–1992). Sisätautiosaston vakinaiseksi lääkäriksi valittiin kesällä 1941 lääket. lis. Aarne Valle, joka oli juuri nimitetty Viipurin sotilassairaalan toimintaa jatkaneen Keskussotilassairaala 2:n sisätautiosaston lääkäriksi. Jatkosodan alettua Valle komennettiin melkein heti valloitetun Itä-Karjalan sotilashallintoalueen lääkintäpäälliköksi. Silloin von Bonsdorff jatkoi hänen sijaisenaan syksyyn 1944 saakka, kunnes Valle pääsi palaamaan Lahteen. Vallen sairaalatyö keskeytyi jälleen melko pian, sillä hän oli 2,5 kk:n ajan keväällä 1945 lääkintöhallituksen määräyksestä järjestämässä kulkutautien torjuntaa ja lääkintäoloja Pohjois-Suomessa saksalaisia vastaan käydyn sodan vuoksi evakuoidun väestön palautuksen aikana.

 

Aarne Vallen toiminta Diakonissalaitoksen sairaalan sisätautien osaston lääkärinä jatkui vuoteen 1971, vuodesta 1968 alkaen samalla sairaalan ylilääkärinä. Valle oli myös Diakonissalaitoksen sairaalan yhteydessä toimineiden laboratorion, röntgentutkimus- ja hoitolaitoksen sekä fysikaalisen hoitolaitoksen vastaava lääkäri vuodesta 1950 vuoteen 1975 saakka. Hän oli pitänyt Lahdessa yksityisvastaanottoa vuodesta 1944 alkaen ja lopetti sen vasta vuonna 1975. Sisätautiosastolla olivat apulais- tai alilääkäreinä muun muassa Katri Sihvola (1910–1965) vuosina 1945–1950, Pentti Halmetoja (1907–1995) vuosina 1953–1958, Terttu Nieminen (avioit. Tuomainen) alilääkärinä vuosina 1954–1957 sekä päiväkodin ja työkodin lääkärinä vuosina 1963–1970, Osmo Kannas (1908–1991) alilääkärinä vuosina 1958–1971 sekä Sirkku Lilja (aik. Nieminen, 1922–1987) apulaislääkärinä vuosina 1969–1971.

 

Tässä yhteydessä kiinnittää huomiota, että edellä mainitut Lahden Diakonissalaitoksen sairaalan lääkärit, Katri Sihvolaa, Terttu Tuomaista ja Sirkku Liljaa lukuun ottamatta, olivat sotilassairaalan vakinaisia lääkäreitä. Tuntuu erikoiselta, että laitosten lääkärit ovat voineet toteuttaa terveyden edistämistä samanaikaisesti niinkin erilaisista lähtökohdista kuin kristillisen laupeudentyön aatteista ja sotavoimien lääkintähuollon tarpeista syntyneissä laitoksissa. Toisaalta voidaan samalla todeta, että Tanskan ja Preussin välisessä sodassa vuosina 1863–1864 lähetettiin Kaiserswerthin diakonissalaitoksessa koulutettuja diakonissoja työskentelemään sotasairaaloissa Saksan puolella. Tässä sodassa myös Punaisen Ristin järjestön kouluttamat sairaanhoitajat joutuivat ensimmäisen kerran työhön sodan olosuhteissa.

 

Silmätautiosaston lääkärit vuosina 1940–1967

 

Silmätautien osaston ylilääkärinä oli Lahteen muutettaessa edelleen Signe Löfgren. Sairaalan ylilääkärinä toimineen N. R. Roschierin kuoltua Löfgren oli koko sairaalan ylilääkärinä, ensin virkaa tekevänä syksystä 1940 ja kesäkuusta 1941 vakinaisena. Samaan aikaan alkoi jatkosota ja koko Diakonissalaitoksen sairaala muutettiin Lahdessa ja sen ympäristössä toimineen 8. Sotasairaalan silmätautien osastoksi, jossa oli 65 potilaspaikkaa. Silloin ylilääkäri Löfgren sai myös komennuksen puolustusvoimien palvelukseen. Sairaala vapautui puolustusvoimien käytöstä kesällä 1942, mutta silloin Löfgren komennettiin Kuusankoskella toimineen sotasairaalan silmälääkäriksi. Hänen sijaisenaan oli Diakonissalaitoksen sairaalan silmätautien osastolla Ragnar Mattsson, joka oli Lahdessa toimineen 8. sotasairaalan ja Keskussotilassairaala 2:n silmätautien alilääkäri. Syksyllä 1944 Löfgren palasi työhön Diakonissalaitokselle. Vuodesta 1946 alkaen hänen apunaan oli Kaarlo Suo, joka oli valittu silloin Lahdessa toimintaansa jatkaneen Keskussotilassairaala 2:n silmätautien osaston lääkäriksi. Lisäksi Diakonissalaitoksen sairaalan silmätautien osastolla oli jatkuvasti silmätauteihin erikoistumaan pyrkiviä lääkäreitä.

 

Sodan jälkeen olosuhteet Diakonissalaitoksen vanhassa sairaalarakennuksessa olivat varsin vaikeat. Silmätautien osastolla hoidettiin Lahden seudun asukkaiden lisäksi paljon potilaita etenkin Itä- ja Pohjois-Suomesta ja vieläpä pääkaupunkiseudulta. Silmätautien vuodeosasto oli aina täynnä ja varsinkin ahtaissa poliklinikkatiloissa vallitsi yleensä suuri tungos. Muualla maassa oli silmätautisairaalat vain Helsingissä ja Turussa.

 

Vuonna 1950 käyttöön otetun uuden sairaalarakennuksen silmätautien osasto oli huomattavan suuri verrattuna sen ajan silmätautien osastoihin. Vain Helsingin yleisen sairaalan silmätautien osasto, jossa oli 126 sairaansijaa, oli sitä suurempi. Lahden Diakonissalaitoksen sairaalan silmätautien osastoilla oli nyt 62 sairaansijaa sekä leikkaussali ja silmälääkärien vastaanotto. Silmälääkärien vastaanotoilla oli uusista tiloista huolimatta jatkuvaa tungosta, vaikka potilasmaksut oli pidettävä korkeampina kuin valtion ja kuntien sairaaloissa. Silmätautien erikoisalan osastojen määrä maassamme alkoi hiljalleen kasvaa 1950-luvulta alkaen, kun uudet keskussairaalat valmistuivat ja kun vanhoja lääninsairaaloita laajennettiin ja kunnostettiin piiriensä keskussairaaloiksi. Lahden Diakonissalaitoksen sairaalan 62-paikkainen silmätautien osasto oli siitä huolimatta edelleen jatkuvasti täysin kuormitettu, mikä johtui paljolti ylilääkäri Löfgrenin laajalle levinneestä maineesta etevänä silmälääkärinä ja -kirurgina.

 

Röntgenosaston lääkärit vuosina 1940–1971

 

Lääket. tri Martti Johannes Hämäläinen (1904–1986) tuli Keskussotilassairaala 2:n röntgenosaston palkkiotoimiseksi apulaislääkäriksi vuonna 1946 ja vuonna 1950 röntgenosaston vakinaiseksi lääkäriksi. Samalla hän aloitti vuonna 1946 työnsä Diakonissalaitoksen sairaalan röntgenlääkärinä. Hämäläinen siirtyi vuonna 1952 Lahden kaupunginsairaalan röntgenlääkäriksi, mutta jatkoi edelleen sivutoimisesti Diakonissalaitoksen sairaalan röntgenlääkärinä. Hänen seuraajakseen KSS 2:ssa tuli vuonna 1952 Björn Erik Frilund (1917–1991), joka myös toimi sivutyönään Diakonissalaitoksen sairaalan röntgenosastolla.

 

Lahden Diakoniasäätiön toiminnan myöhempiä vaiheita

 

Lahden Diakonissalaitoksen nimeksi tuli vuonna 1971 Lahden Diakoniasäätiö. Lahden kaupungin Diakoniasäätiöltä vuoden 1972 alusta vuokraamissa sairaalatiloissa toimi Lahden kaupunginsairaalan perussairaanhoidon D –osastoryhmä vuoden 1998 päättymiseen saakka.

 

Sairaalan toiminnan siirryttyä vuodesta 1972 Lahden kaupungin hoidettavaksi jäivät sairaalakiinteistössä toimineet laboratorio, röntgenosasto ja fysikaalinen hoitolaitos Lahden Diakoniasäätiön ylläpitämän tutkimuslaitoksen osaksi. Laboratorion ja fysikaalisen hoitolaitoksen toiminta päättyi vuonna 1975, mutta säätiö perusti jälleen vuonna 1978 fysikaalisen hoitolaitoksen, joka sijoitettiin säätiön ylläpitämän Erkonpuiston eläkekodin rakennukseen. Röntgenosaston toiminta jatkui säätiön ylläpitämänä vuoteen 1989 saakka, jolloin se siirtyi Hemo Oy:n (nyk. Terveystalo Oy) toiminnaksi.

 

Mainittakoon vielä, että Lahden Diakoniasäätiö perusti vuonna 1985 sairaalarakennuksen 7. kerrokseen Sotainvalidien sairaskodin eli nykyisen Sotainvalidien veljeskodin, jossa oli silloin 16 hoitopaikkaa. Sotainvalidien hoidosta aiheutuvista kustannuksista on vastannut Tapaturmavirasto. Lahden kaupunki sitoutui käyttämään enintään 8 hoitopaikkaa, jos veljeskodin kaikkia hoitopaikkoja ei tarvittaisi sotainvalideja varten. Vuonna 1989 sairaalarakennukseen rakennettiin uusi 8. kerros, jossa avattiin Sotainvalidien veljeskodin toinen osasto, jossa oli myös 16 hoitopaikkaa. 

 

Kirjoitus perustuu Lahden Diakoniasäätiön järjestämässä yleisöluentosarjassa 13.5.2009 pidettyyn esitelmään. Kirjoitus on julkaistu marraskuussa 2009  vuosikirjassa: Anno Domini 2009 – Diakoniatieteen vuosikirja. Lahden Diakoniasäätiö ja  Lahden diakonian instituutti, Lahti. Vammala 2009, s. 265–276. 

 

Lähteitä:

 

Erkamo, P.: Vuosisata diakoniaa Viipurissa ja Lahdessa. Viipurin – Lahden Diakonissalaitos 1869–1969. Lahden Diakonissalaitoksen Säätiö. Pieksämäki 1969.

 

Forsius, H. ja Nikupaavo, A.: I Suomen oftalmologian vaiheista, II Suomen Silmälääkäriyhdistyksen historia vv. 1911–1989. Helsinki 1990.

 

Lahden Diakonissalaitoksen ja Diakoniasäätiön vuosikertomukset 1940–1990.

Lisäys:
Vappula, K.: Rientäkää, älkää pysähtykö. Laitosdiakoniaa 70 vuotta Viipurissa ja 70 vuotta Lahdessa. Lahden Diakoniasäätiö, Lahti. Forssa 2009. [Viipurin ja Lahden diakonissalaitosten ja Lahden Diakoniasäätiön historia 1869–2009. 328 s., kuvitettu.] Teos on julkistettu 13.11.2009.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON