Arno Forsius

Henri Dunant (1828–1910) – sveitsiläinen filantrooppi ja Punaisen Ristin perustaja

Henri Dunant tunnetaan erityisesti Punaisen Ristin järjestön tienraivaajana ja perustajana. Sen lisäksi hän osallistui eläessään monien muidenkin sellaisten aatteiden kehittämiseen, joiden työ on yhä edelleen ajankohtaista ja tärkeää. Hän oli intomielinen taistelija, joka uhrasi tärkeiksi katsomiensa asioiden hyväksi sekä yksityisen elämänsä että taloudellisen hyvinvointinsa.

Kristillinen aatepohja

Jean-Henri Dunant syntyi vuonna 1828 Sveitsin ranskankielisellä alueella Genevessä, jossa hänen isänsä, kauppias Jean-Jacques Dunant toimi orpokodin johtajana ja vankilan ylivalvojana. Perheen äiti Anne-Antoinette Colladon oli Ranskasta aikoinaan paenneiden protestanttisten hugenottien jälkeläisiä. Henri oli perheen vanhin lapsi, ja hänellä oli kaksi sisarta ja kaksi veljeä, Sophie-Anne, Daniel, Marie ja Pierre-Louis. Henri aloitti koulunkäynnin Geneven lyseossa (college) kymmenen vuoden ikäisenä. Perheen keskuudessa vallitsi humanitaarinen ja yhteiskunnallinen ajattelutapa, minkä vuoksi Henri osallistui nuoruudestaan lähtien almujenjakeluyhdistyksen työhön ja perehtyi myös muuhun hyväntekeväisyyteen mm. sairaiden, köyhien, orpolasten ja vankien keskuudessa.

Kaksi Englannissa 1840-luvulla syntynyttä evankelista liikettä sai varhain jalansijaa Geneven seudulla. Toinen niistä oli kangaskauppias George Williamsin aloitteesta vuonna 1844 Lontoossa perustettu Young Men’s Christian Association. Yhdistyksen tarkoituksena oli alun perin kaupan palveluksessa toimivien nuorten miesten henkisen tason kohottaminen. Toinen oli samoin Lontoossa vuonna 1846 perustettu Evangelical Alliance, jonka eräs periaate oli uskonnollisen vapauden ylläpitäminen ja puolustaminen. Molemmat yhdistykset laajenivat nopeasti kansainvälisiksi liikkeiksi ja ne tuntuivat olevan läheisiä juuri Sveitsin hugenottien jälkeläisten keskuudessa.

Genevessä hyväntekeväisyyden parissa viikoittain kokoontuvat nuoret miehet perustivat vuonna 1849 yhdistyksen, joka käytti nimeä Geneven kristilliset nuoret. Henri Dunant oli eräs tämän ryhmän aktiivisista jäsenistä. Hän alkoi pian suunnitella toiminnan ulottamista myös naapurimaihin ja hänen alustavan työnsä jälkeen perustettiinkin vuonna 1852 vastaavat yhdistykset Pariisiin ja myös Belgiaan. Britannian ja Manner-Euroopan samanhenkiset yhdistykset pitivät vuonna 1855 kansainvälisen kongressin ja erityisesti Dunantin esityksestä perustettiin järjestöjen kansainväliseksi yhdyssiteeksi Nuorten Miesten Kristillinen Liitto (ransk. Union Chrétienne de Jeunes Gens, engl. Young Men’s Christian Association eli Y.M.C.A). Liiton tunnusmerkiksi tuli punainen kolmio, jossa on liiton nimen alkukirjaimet. Liiton tavoitteita olivat hengellisen herätystyön ohella opetus- ja sivistystyö, ammattikoulutus, musiikki, liikuntakasvatus, asuntojen ja työpaikkojen välitys sekä poika- ja partiotoiminta. Yhdysvalloissa järjestö osallistui sisällissodan 1861–1865 aikana palvelujen antamiseen sotilaille.

Koulunsa päätettyään Dunant meni vuonna 1849 harjoittelijaksi Lullin et Sauter’in pankkiiriliikkeeseen. Sieltä hän siirtyi vuonna 1853 johtajaksi liikeyritykseen Compagnie Genevoise des Colonies de Sétif, joka toimi Pohjois-Afrikassa ja Sisiliassa. Pian hänet kuitenkin erotettiin yrityksestä ja hän perusti vuonna 1854 Algeriassa toimivan osakeyhtiön Mons-Gémila myllyjen rahoitus- ja teollisuusyhtiö (Financial and Industrial Company of Mons-Gémila Mills). Lisäksi Dunant oli geneveläisen pankin Credit Genevois johtokunnan jäsen. Dunant sai pankilta yhtiötään varten suuren lainan, mutta yritys ei tuottanut juuri mitään. Osasyynä oli se, että Dunantin mielenkiinto suuntautui seuraavina vuosina ensisijaisesti hyväntekeväisyyteen. Pankki joutui vararikkoon vuonna 1867 ja Geneven kauppaoikeus tuomitsi pankin johtajat varomattomuudesta Dunantin yrityksen osakkeiden ja lainojen hoidossa. Seurauksena oli Dunantin ja hänen monien ystäviensä henkilökohtainen vararikko, jonka vuoksi Dunantin oli lähdettävä pois kotikaupungistaan Genevestä.

Dunantin elämän tärkeitä käännekohtia oli tutustuminen yhdysvaltalaisen kirjailijan Harriet Beecher Stowen (1811–1896) orjuutta vastustaviin mielipiteisiin. Stowe julkaisi vuosina 1850–1852 aikakauslehdessä National Era orjakysymyksestä jatkokertomuksen, joka ilmestyi vuonna 1852 suurta huomiota herättäneenä kirjana "Setä Tuomon tupa" (Uncle Tom's Cabin). Stowe kävi kesällä 1853 Genevessä, jolloin Dunant tapasi hänet. Käydyn keskustelun jälkeen Dunant otti tavoitteekseen myös orjakaupan vastustamisen. Pohjois-Afrikassa Dunant perehtyi asiaan Tunisiassa käydessään ja julkaisi vuonna 1858 ensimmäisen kirjansa "Notice sur la Régence de Tunis" (Kertomus Tunisian hallinnosta). Siinä hän käsitteli matkakokemusten lisäksi melko laajasti orjuutta ja tuomitsi sen jyrkästi. Hän julkaisi vuonna 1863 aiheesta erillisen teoksen "L'Esclavage chez les musulmans et aux États-Unis d'Amérique" (Orjuudesta muslimien keskuudessa ja Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa). Hän palasi asiaan vielä eräässä sanomalehtikirjoituksessa vuonna 1874. Todettakoon samalla, että maaorjuus poistetiin Venäjällä 1861, ja neekeriorjuus mm. Yhdysvaltojen etelävaltioissa vuosina 1863–1868 sekä Arabian niemimaalla vasta vuonna 1962.

Punainen Risti

Dunantin elämän merkittävin saavutus oli Punaisen Ristin järjestön perustaminen. Dunantin ystäväpiiriin kuului useita lääketieteen opiskelijoita ja lääkäreitä, mikä saattaa osaksi selittää hänen kiinnostustaan sairaanhoitoa kohtaan. Lisäksi häneen vaikutti voimakkaasti englantilaisen sairaanhoitajan Florence Nightingalen toiminta haavoittuneiden ja sairastuneiden sotilaiden hoidon parantamiseksi vuosina 1854–1856 käydyn Krimin sodan eli Itämaisen sodan aikana. Tässä sodassa käytettiin sotilaiden hoitoon ensimmäisen kerran järjestelmällisesti naispuolisia sairaanhoitajia. Sotavammojen ja tarttuvien tautien aiheuttamat miehistötappiot vähenivät varsinkin brittiläisten joukkojen keskuudessa aivan ratkaisevasti. Öisin sotilaita lampun valossa hoitanut Nightingale sai nimen "Lady with the lamp" ja kiittävät raportit hänen työstään toivat hänelle kuolemattoman maineen. Nightingalen laaja selostus brittiläisen armeijan terveyteen, taistelukelpoisuuteen ja sairaalajärjestelyihin vaikuttavista seikoista julkaistiin vuonna 1858. Lisäselvityksissään hän ehdotti vielä, että naisia otettaisiin huolehtimaan hoidosta sotilassairaaloissa sekä sodan että rauhan aikana. [Katso myös kirjoitusta Sodankäynti ja lääketieteen historia.]

Itävalta sekaantui keväällä 1859 Italian pikkuvaltioiden väliseen politiikkaan ja marssitti sotajoukkonsa Italiaan. Ranska solmi liiton Sardinian kanssa ja hyökkäsi toukokuussa Itävallan joukkoja vastaan Pohjois-Italiassa. Liikeasioittensa rahoitusongelmien takia Henri Dunant lähti kesäkuun lopulla 1859 Italiaan, tavoitteenaan päästä siellä oleskelleen keisari Napoleon III:n puheille. Silloin käytiin juuri ratkaisevia taisteluja itävaltalaisten ja ranskalaisten joukkojen välillä. Kiinnostus rintamaoloja kohtaan sai Dunantin matkustamaan Solferinon kylään Garda-järven eteläpuolella 24.6.1859 illalla, jolloin siellä oli käyty päivän kuluessa verinen, itävaltalaisten tappioon päättynyt taistelu. Dunant ryhtyi avustamaan paikallisia vapaaehtoisia, jotka yrittivät parhaansa mukaan hoivata tuhansia haavoittuneita ja kuolevia sotilaita. Lisäavun saamiseksi Dunant otti yhteyden myös Genevessä asuvaan kreivitär Valérie de Gaspariniin. Tämän keräämillä varoilla Geneven Alliance Évangelique varusti rintamalle neljä nuorta vapaehtoista miestä hoitamaan haavoittuneita Dunantin johdolla, joskin tämä apu ehti paikalle liian myöhään. Arvioiden mukaan taistelussa kuoli noin 41 000 miestä, minkä lisäksi noin 40 000 miestä kuoli myöhemmin haavoihin, haavakuumeeseen ja muihin tauteihin.

Pian sodan päätyttyä Dunant tapasi Napoleon III:n Ranskassa ja sen jälkeen tämä antoi sotilailleen seuraavat ohjeet: "Itävallan armeijaan kuuluneet lääkärit ja kirurgit, jotka on vangittu haavoittuneita hoitaessaan, on vapautettava ilman ehtoja, ja niiden, jotka ovat osallistuneet Solferinon taistelussa haavoittuneiden ja Castiglionen sairaalassa olleiden hoitoon, on sallittava palata pyynnöstään Itävaltaan."

Solferinon taistelun hirvittävät kokemukset jäivät vaivaamaan Dunantin mieltä. Hän löi laimin liikeyrityksensä hoitamisen ja ryhtyi tutkimaan tarkemmin sodan seurauksia niitä koskevien kirjoitusten ja läsnä olleiden kertomusten perusteella. Hän piti myös esitelmiä aiheesta ja päätti lopulta julkaista kirjan muodossa ajatuksensa ja niihin perustuvat ehdotuksensa: Maailman kansojen olisi muodostettava vapaaehtoisia avustusjärjestöjä huolehtimaan haavoittuneista sodan aikana, jokaisen järjestön tukena olisi oltava kansakunnan huomattavista henkilöistä koostuva johtokunta ja järjestön jäseniksi olisi pyydettävä vapaaehtoisia, joita olisi harjaannutettava avustamaan taistelukentillä haavoittuneita ja huolehtimaan heistä kunnes he olisivat toipuneet. Dunantin kirjanen "Solferinon muisto" (Un souvenir de Solférino) julkaistiin vuonna 1862. Se herätti tavatonta huomiota ja aiheutti henkisen vallankumouksen. Hallitsijat, hallitusten jäsenet, tunnetut julkisuuden henkilöt ja aivan tavalliset ihmiset lähettivät kirjan tekijälle palautetta ja kiitosta. Victor Hugo kirjoitti Dunantille: "Annatte voimia humanismille ja palvelette rauhan asiaa. Osoitan suurimman kunnioitukseni jalolle pyrkimyksellenne."

Erittäin ratkaisevaa oli, että Geneven Yleishyödyllisen Seuran presidentti Gustave Moynier kutsui tammikuussa 1863 Dunantin puhumaan seuran kokouksessa helmikuussa 1863. Esityksessään Dunant kertoi, että hän halusi perustaa järjestön lähettämään vapaaehtoisia sairaanhoitajia taistelukentille sekä parantaa haavoittuneiden kuljetusmenetelmiä ja sotasairaaloissa heille annettua hoitoa. Esityksen jälkeen Moynier ehdotti, että Dunantin ajatusta ryhdyttäisiin toteuttamaan perustamalla kansainvälinen järjestö. Seura nimesi asiaa hoitamaan "viisihenkisen toimikunnan" (Commission de cinq personnes), johon valittiin kenraali Guillaume Henri Dufour, lakimies Gustave Moynier, lääkärit Louis Appia ja Theodor Maunoir sekä Henri Dunant.

Dunant kiersi varoja ja aikaa säästämättä Euroopan valtioita hankkimassa hallituksilta lupauksia, että ne lähettäisivät edustajansa uuden järjestön perustavaan kokoukseen. Konferenssi pidettiin Genevessä 26.–29.10.1863 ja siihen osallistui 39 edustajaa kuudestatoista valtiosta. Kokouksen tuloksena päätettiin perustaa "Kansainvälinen komitea haavoittuneiden avustamiseksi" (ransk. Comité international de secours aux militaires blessé, engl. International Committee for Relief to the Wounded). Sen johtokunnan muodostivat aikaisemman viisihenkisen komitean jäsenet, joiden puheenjohtajana toimi kenraali Guillaume Henri Dufour. Voidaan pitää ainutlaatuisena, että kansainvälisen järjestön johdossa oli pelkästään geneveläisistä koostunut johtokunta. Kokouksessa hyväksyttiin Gustave Moynierin laatimat periaatteet, jotka käsittivät kymmenen eri kohtaa. Eräs niistä käsitteli järjestön työntekijöiden puolueettomuuden osoittamista rintamaoloissa. Sen merkiksi tuli punainen risti valkoisella pohjalla, ns. Geneven risti.

Seuraavien kuukausien aikana "viisihenkinen komitea", joka käytti nyt nimeä "kansainvälinen komitea", teki työtä uuden järjestön periaatteiden tunnetuksi ja hyväksytyksi saamisen puolesta. Genevessä pidettiin elokuussa 1864 uusi kansainvälinen kokous, jossa kolmentoista valtion edustajat allekirjoittivat ensimmäisen Geneven yleissopimuksen eli konventin (Geneva Convention). Siinä taattiin puolueettomuus ambulansseille ja sotasairaaloille, sotaa käymättömien asema minkä tahansa kansakunnan haavoittuneita ja sairaita sotilaita auttaville sekä palvelukseen kykenemättömien sotavankien palauttaminen omiin maihinsa. Samalla hyväksyttiin sairaaloiden, ambulanssien ja evakuointikeskusten puolueettomuuden osoittamista varten punaisella ristillä varustettu valkoinen lippu. Sen seurauksena eri valtioissa perustettuja yhdistyksiä alettiin yleisesti nimittää Punaisen Ristin yhdistyksiksi ja vuodesta 1876 alkaen "Kansainvälisestä komiteasta haavoittuneiden avustamiseksi" tuli "Punaisen Ristin kansainvälinen komitea" (ransk. Comité international de la Croix-Rouge, engl. International Committee of the Red Cross).

Nopeassa tahdissa useimmat Euroopan valtiot tunnustivat Punaisen Ristin kansainvälisenä järjestönä, vuonna 1864 Alankomaat, Belgia, Espanja, Italia, Ranska, Norja, Tanska, Ruotsi ja Sveitsi, vuonna 1865 Iso-Britannia, Kreikka, Preussi ja Turkki, vuonna 1866 Itävalta ja Portugali, vuonna 1867 Venäjä, vuonna 1874 Persia (nyk. Iran), vuonna 1876 Serbia ja vuonna 1884 Bulgaria. Suomessa vuonna 1878 perustettu "Suomen yhdistys haavoitettujen ja sairasten sotilaitten hoitoa varten" eli Punaisen Ristin suomalainen yhdistys oli aluksi Venäjän Punaisen Ristin alaosasto, ja siitä tuli vuonna 1919 Suomen itsenäistymisen jälkeen Suomen Punainen Risti. Yhdysvallat tuli mukaan Punaiseen Ristiin vasta vuonna 1882. Islamilaiset maat ottivat järjestön tunnukseksi ja nimeksi Punainen Puolikuu, paitsi Iran, jossa se on Punainen Leijona ja Aurinko. Järjestöön liittyi 1870-luvulta alkaen lisääntyvästi maita myös muista maanosista. Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun Liitto (myöh. Kansainvälinen Liitto) perustettiin virallisesti vuonna 1919.

Punaisen Ristin periaatteet joutuivat sananmukaisesti tulikokeeseen jo keväällä 1864 Tanskan ja Saksan välisessä sodassa, kun preussilais-itävaltalainen armeija marssi Tanskaan silloin kuuluneeseen Slesvigiin. Saksalainen pappi Theodor Fliedner oli lähettänyt laitoksensa kouluttamia diakonissoja rintaman sotasairaaloihin haavoittuneita hoitamaan. Sotatoimien aikana kansainvälisen komitean tarkkailijoina olivat lääkärit Louis Appia ja van de Velde. Sekä sairaanhoitajat että lääkärit kantoivat puolueettomuutensa tunnuksena käsivarressaan punaisella ristillä varustettua valkoista nauhaa. Tästä alkoi Punaisen Ristin ja sen jäsenjärjestöjen merkittävä kehitys tärkeimmäksi puolueettomuuden edistäjäksi sotien sairaanhoidossa.

Juuri Punaisen Ristin kasvun ja nousun aikaan vuonna 1867 sattui Henri Dunantin jo aikaisemmin kerrottu vararikko ja siitä johtunut sosiaalinen romahdus. Koska Dunant ei voinut enää asua Genevessä, hän lähti maanpakolaisena Pariisiin. Sieltä hänen oli ilmoitettava kansainväliselle komitealle eroavansa sen sihteerin tehtävästä. Näin Dunant joutui jättäytymään pois perustamansa järjestön hallinnosta, jonka johtohahmoksi kohosi nyt Gustave Moynier.

Dunant eli Pariisissa sairaana ja masentuneena suuressa puutteessa ja kurjissa asunnoissa. Hänellä ei ollut mitään säännöllisiä tuloja ja hänen oli tultava toimeen pienillä avustuksilla sekä satunnaisilla kirjoitus- ja esitelmäpalkkioilla. Siitä huolimatta Dunant teki vielä työtä perustamansa järjestön kansainvälisyyden lujittamisen ja sopimuksen laajentamisen hyväksi. Geneven sopimus oli suuri edistysaskel, mutta siitä oli jätetty pois mm. merisodankäyntiä koskevat kohdat, vaikka Dunant oli puhunut asian puolesta. Pariisissa ollessaan hän osallistui vuonna 1867 keskusteluihin merisodan lisäämiseksi Geneven sopimukseen. Se tapahtui kuitenkin vasta Geneven toisessa yleissopimuksessa (konventissa) vuonna 1906. Dunant julkaisi vuonna 1867 myös lentokirjasen, joissa käsiteltiin sotavankien aseman parantamista. Se otettiin huomioon Haagissa vuonna 1907 tehdyssä sopimuksessa. Dunant ehdotti lisäksi vuonna 1867, että perustettaisiin kansainvälinen yleiskirjasto (International and Universal Library), johon olisi koottu kaikkien aikojen suuret kirjallisuuden mestariteokset. Hän toi ehdotuksensa esiin myös Tieteellisen ja Kirjallisen Seuran kongressissa Berliinissä vuonna 1868. Tämä hanke ei kuitenkaan toteutunut koskaan.

Rauhankysymys

Rauhan säilyminen oli jatkuvasti uhattuna eri puolilla maailmaa ja 1840-luvulta alkaen pidettiin toistuvasti kansainvälisiä kokouksia rauhanpyrkimysten edistämiseksi. Sodan vastustaminen ja rauhan edistäminen liittyivät olennaisesti myös Henri Dunantin aatemaailmaan ja toimintaan. Vakuuttava esimerkki siitä oli Punaisen Ristin järjestön perustaminen, joka oli suoranainen seuraus sodan aiheuttamista kauhuista ja tuskista. Sodat olivat myös vakavana esteenä kansainvälisyyden kehittämiselle.

Dunantiin vaikuttivat jo nuoruudessa voimakkaasti kirjailija Victor Hugon (1802–1885) ajatukset. Tämä oli sanonut Pariisissa vuonna 1851 pidetyssä rauhankongressissa: "On tuleva päivä, jolloin ei ole taistelukenttiä, vaan torit ovat avoinna kaupankäynnille ja aatesuunnille. On tuleva päivä, jolloin luodit ja tykinammukset korvataan äänestämällä, yleisellä äänioikeudella ja kunnioitusta nauttivalla välitystuomiolla. Tuomion antaa suuri korkein senaatti, joka tulee olemaan Euroopalle sama kuin parlamentti Englannille, valtiopäivät Saksalle ja lakiasäätävä kokous Ranskalle." Pian sen jälkeen tasavaltaisessa Ranskassa tapahtui joulukuussa 1851 vallankumous, jossa presidenttinä ollut Louis Napoleon kaappasi vallan ja kruunautti itsensä keisariksi nimellä Napoleon III. Victor Hugo joutui lähtemään toimintansa vuoksi pitkäksi aikaa maanpakoon.

Dunant kiinnitti huomiota myös Palestiinan kysymykseen, joka liittyi juutalaisten asemaan. Juutalaiset olivat joutuneet monien vuosisatojen kuluessa useissa Euroopan kristityissä maissa sorron ja vainon kohteeksi. Kysymys juutalaisten aikaisemman kotimaan Palestiinan asemasta oli esillä 1840-luvulta alkaen ja vakavammin vuoden 1858 jälkeen, kun alueen sisäiset olot olivat vakiintuneet. Dunant kirjoitti vuonna 1866 esittelylehtisen, jossa hän ehdotti yleisen ja kansainvälisen seuran perustamista Lähi-Idän uudelleen järjestämistä varten (Universal and International Society for the Revival of the Orient). Samalla hän esitti, että Palestiinaan luotaisiin puolueeton siirtokunta. Asian ajankohtaisuutta osoittaa se, että juutalaisten muutto Palestiinan alueelle alkoi lisääntyä 1870-luvulta lähtien, erityisesti Venäjältä ja Puolasta. Myöhemmin Itävallan juutalainen Theodor Herzl (1860–1904) tarttui juutalaisten ongelmiin. Hän kutsui koolle ensimmäisen sionistikongressin Baselissa vuonna 1897 ja perusti sionistijärjestön. Myös Dunant oli tukemassa kongressin järjestämistä. Herzl merkitsi kongressin jälkeen päiväkirjaansa: "Baselissa perustin juutalaisen valtion."

Rauhanliikkeen kehittämiseksi perustettiin vuonna 1867 kaksi rauhanliittoa. Victor Hugon ja eräiden muiden aloitteesta syntyi "Rauhan ja vapauden kansainvälinen liitto" (Ligue internationale de la paix et de la liberté) ja Frédéric Passy (1822–1912) puolestaan perusti "Kansainvälisen rauhanliiton". Passy oli myös eräs "Parlamenttienvälisen liiton" perustajista vuonna 1888.

Rauhanaate kärsi jälleen vakavan takaiskun, kun Ranskan ja Saksan välillä puhkesi vuonna 1870 sota, joka päättyi Ranskan tappioon vuonna 1871. Sodankäynti oli yhtä tuhoisaa kuin aikaisemminkin. Haavoittuneiden sairaanhoitoon liittyneet vaikeudet olivat ankara koettelemus Punaisen Ristin järjestölle, vaikka sodan molemmat osapuolet olivat allekirjoittaneet Geneven sopimuksen. Saksa oli valmistautunut sotilaiden sairaanhoitoon paremmin ja Ranskan puolella tapahtui enemmän puolueettomuuden loukkauksia. Sveitsissä kansainvälinen Punainen Risti laati kummankin osapuolen kuolleista, haavoittuneista ja vangiksi joutuneista listoja, joiden avulla voitiin antaa tietoja heidän omaisilleen. Yhdysvaltalainen Clara Barton (1821–1912), josta tuli myöhemmin Yhdysvaltojen Punaisen Ristin perustaja ja pitkäaikainen johtaja, oli sodan aikana Euroopassa ja osallistui Punaisen Ristin toimintaan rintama-alueella. Sota osoitti samalla kiistattomasti, että järjestön toiminnan edelleen kehittäminen oli tärkeää.

Dunant oleskeli sodan aikana Ranskassa. Hän teki vuonna 1870, jolloin saksalaiset piirittivät Pariisia, ehdotuksen kaupungin julistamisesta puolueettomaksi. Dunantin ja paroni Dutilh De la Tuque’n aloitteesta perustettiin syyskuussa "Kansainvälinen yhdistys asepalveluksessa olevien kansalaisten huoltoa varten". Dunant oli myös kehittämässä lääkäri Auguste Nélatonin (1807–1873) kanssa klooripitoisella liuoksella kyllästettyjä siteitä haavatulehdusten ehkäisemiseksi.

Pian Ranskan ja Saksan välisen sodan jälkeen vuonna 1872 Dunant kutsui paroni Dutilh De la Tuque’n kanssa Pariisissa koolle konferenssin, jonka työn tuloksena perustettiin "Järjestyksen ja sivistyksen Maailmanliitto" (Alliance universelle de l'ordre et de la civilisation). Järjestön tavoitteena oli saada aikaan kansainvälinen sopimus sotavankien kohtelusta sekä tutkia mahdollisuutta selvittää kansainvälisiä kiistoja ennemminkin diplomaattisen sovinto-oikeuden kuin sodan avulla. Muita tavoitteita olivat mm. uskonnon elvyttämien, siveellisten voimien vahvistaminen, kehittymättömien kansankerrosten kasvatus ja oikeudenkäytön uudistus. Tavoitteittensa osalta tämä Pariisissa perustettu liitto oli selvästikin Kansainliiton ja Yhdistyneiden Kansakuntien edelläkävijä. Järjestölle syntyi pian osastoja Englannissa, Belgiassa ja Ranskan maaseudulla. Valtioiden edustajien kansainvälistä kokousta maailmanliiton perustamiseksi ei kuitenkaan saatu aikaan. Sotavankien kohtalo herätti julkisuudessa eniten kiinnostusta. Dunantin ponnistelujen seurauksena syntyikin vuonna 1872 "Yhdistys sotavankien kohtalon helpottamiseksi" ja hänet kutsuttiin sen kansainväliseksi sihteeriksi. Sotavankien asiaa koskeva kansainvälinen kongressi pidettiin Brysselissä heinäkuussa 1874, mutta osallistuvat valtiot olivat niin erimielisiä, että tulokseen ei päästy.

Rauhan asiasta kiinnostunut Dunant palasi siihen vielä senkin jälkeen, kun hän oli vetäytynyt pois julkisuudesta. Venäjän keisari Nikolai II teki vuonna 1898 kaikille Euroopan valtioille osoitetun ehdotuksen sotavarustelujen vähentämisestä. Tämä aloite sai myös Dunantin innostumaan ja hän laati asian puolesta lentokirjasen, jota levitettiin eri puolille maailmaa. Haagissa vuonna 1899 pidetty rauhankonferenssi, johon osallistui 26 valtiota, päättikin laatia sääntöjä aseellisten selkkausten varalta ja inhimillistää sodankäynnin menetelmiä. Säännökset koottiin melkein kaikkien valtioiden hyväksymään maasotasääntöön. Kongressi päätti kieltää myös pommien pudottamisen ilma-aluksista (silloin kaasuilmapalloista) sekä räjähtävien luotien käytön. Lisäksi se päätti ulottaa sääntönsä koskemaan merisodankäynnin yhteydessä haavoittuneita ja haaksirikkoutuneita. Samaan aikaan perustettiin myös Haagin kansainvälinen tuomioistuin, jonka oli määrä käsitellä kansainvälisiä kiistakysymyksiä.

Unohduksesta kunniaan

Dunant oli joutunut vuoden 1867 vararikon jälkeen lähtemään pakoon Genevestä ja aluksi hänen asuinpaikkanaan oli Pariisi. Kuten edellä jo on kerrottu, hän teki elämänolojensa vaikeuksista huolimatta työtä Punaisen Ristin ja siihen läheisesti liittyvien aatteiden hyväksi. Dunant oleskeli vuosina 1872–1876 toistuvasti pitkiä aikoja Lontoossa ja muualla Englannissa puhumassa "Järjestyksen ja sivistyksen Maailmanliiton" toiminnan ja sotavankien asian puolesta. Sen jälkeen hän katosi tuntemattomuuteen ja unohdukseen parinkymmenen vuoden ajaksi.

Dunant palasi vuonna 1876 Manner-Eurooppaan ja asettui Strassburgiin (Strasbourg), saatuaan siihen luvan Saksalta, johon kaupunki nyt kuului vuosien 1870–1871 sodan seurauksena. Seuraavina aikoina hän oleskeli useissa Elsassin kaupungeissa, kunnes hän asettui pidemmäksi ajaksi Stuttgartiin. Hänen taloudellinen tilansa kohentui huomattavasti, sillä hän sai kaksi tukijaa, professori Müllerin ja pastori Wagnerin, joille hän teki korvausta vastaan käännöksiä sekä tieteellisiä ja kirjallisia töitä. Sen lisäksi Dunant matkusteli Pohjois-Italiassa ja Roomassa, Itävallassa, Kreikassa ja Turkissa. Hän sairasteli usein ja lokakuussa 1881 hän vietti pari viikkoa parantamassa terveyttään Sveitsin Heidenissa, Appenzellin kantonissa lähellä Bodenjärveä. Siellä oli jo 1600-luvulta alkaen tunnettu terveyslähde.

Seuraavina vuosina Dunant vietti jälleen köyhyydessä kurjaa elämää Lontoossa ja Pariisissa tilapäisten avustusten ja muutamista kirjallisista töistä saatujen palkkioiden varassa. Hän otti vuonna 1885 yhteyden nuorimpaan veljeensä Pierre’en ja tämän aloitteesta Dunantin ja Colladonin perheet sopivat vuoden 1887 aikana vaatimattoman vuotuisen eläkkeen maksamisesta Henri Dunantille. Sen turvin Dunant päätti hakeutua terveytensä vuoksi heinäkuussa 1887 Sveitsin Heideniin, jossa hän oli oleskellut lyhyen ajan vuonna 1881.

Dunant asettui Heidenissa aluksi Paratiisi-nimiseen vaatimattomaan täysihoitolaan. Hengenahdistuksen vuoksi hän etsiytyi paikkakunnalla asuvan tohtori Altherrin hoitoon. Altherr oli tietoinen Dunantista, jota oli jo arveltu kuolleeksi, ja kutsui tämän usein syömään ja keskustelemaan omistamaansa hotelli Freihofiin. Hänelle tuli tavaksi viettää siellä usein päivät pitkät aamusta illalliseen saakka ja syksyllä 1887 Dunant muutti kokonaan hotelli Freihofiin. Dunant tutustui vähitellen muutamiin Heidenin perheisiin ja perusti eräiden tuttaviensa kanssa Punaisen Ristin paikallisen yhdistyksenkin. Riittävä ruoka, lepo, ystävät ja keskustelut heidän kanssaan saivat hänet virkistymään huomattavasti. Kesällä 1888 Dunant palasi täysihoitola Paratiisiin, mutta kun sen omistaja perusti vuonna 1889 uuden täysihoitolan Trogeniin, jonkin matkaa Heidenista lounaaseen, myös Dunant muutti omistajan mukana sinne. Hän ei kuitenkaan viihtynyt siellä lainkaan ja hänen tilansa alkoi pian heikentyä.

Jonkin ajan kuluttua Dunant toivoi pääsevänsä takaisin Heideniin ja tohtori Altherr järjesti hänelle hoitopaikan sairaalassa. Siellä Dunant sai käyttöönsä kaksi huonetta, toisen makuuhuoneeksi ja toisen työhuoneeksi. Sveitsin Punainen Risti alkoi maksaa hänelle pientä avustusta. Dunant virkistyi jälleen, seurasi sanomalehtiä, ja nähtyään kirjoituksia Punaisesta Rististä lähetti kirjoittajille kiitoksia ja onnentoivotuksia. Siitä oli seurauksena hiljalleen lisääntyvä kirjeenvaihto, minkä lisäksi Dunant luonnosteli uuden version Solferinon tapahtumista, kirjoitti muistelmiaan ja suunnitteli kirjaa Punaisen Ristin synnystä. Heidenin koulun opettaja Wilhelm Sonderegger ystävystyi Dunantin kanssa ja kirjoitti lehtiin vuonna 1890 hänen elämästään. Tieto ei aiheuttanut juuri minkäänlaisia reaktioita.

Dunant siirtyi terveydentilansa heikennyttyä vuonna 1892 Heidenin vanhainkotiin, jonka huoneessa 12 hän vietti jäljellä olevat 18 elinvuottaan. Dunantin aika kului sanomalehtiä seuratessa, sanomalehtileikkeitä järjestäessä ja muistelmia kirjoittaessa. St. Gallenissa asuva sanomalehtimies Georg Baumgartner sai vuonna 1895 tietoonsa Dunantin asuinpaikan. Hän pääsi Dunantin puheille ja kirjoitti käyntinsä perusteella St. Gallenin ja Zürichin sanomalehtiin Dunantin suurenmoisesta elämäntyöstä. Samalla hän ehdotti, että ryhdyttäisiin toimenpiteisiin Dunantin elämän helpottamiseksi. Sen seurauksena maailma havahtui kuin unestaan ja Dunantille alkoi tulvia palkintoja ja apurahoja. Suurin huomionosoitus oli hänelle vuonna 1901 yhdessä Frédéric Passyn kanssa ensimmäisessä Nobelin palkintojen jaossa myönnetty rauhanpalkinto. Sairautensa vuoksi Dunant ei voinut lähteä Kristianiaan (nyk. Oslo) ottamaan henkilökohtaisesti vastaan palkintoa.

Taloutensa kohentumisesta huolimatta Dunant asui edelleen vanhainkodissa ja säästi kaikki saamansa palkkiorahat. Toukokuussa 1908 hän kuitenkin vietti vaatimattomasti 80-vuotispäiväänsä. Dunantin kuoltua vuonna 1910 hänen arkkunsa vietiin hänen toivomuksensa mukaan hautaan ilman hautajaisjuhlallisuuksia ja ilman surevia saattajia. Testamentissaan hän oli määrännyt joitakin rahalahjoja niille, jotka olivat huolehtineet hänestä sairauden aikana, maksuttoman "vapaavuoteen" sairaalaan kylän köyhimpiä varten sekä muut varat hyväntekeväisyyteen Norjassa ja Sveitsissä.

Kirjoitus on valmistunut toukokuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Dunant, H.: Solferinon muisto. Suomen Punainen Risti, 2001. Paino Esa Print [2001].

Pollard, M.: The Red Cross and the Red Crescent. Exley Publications Ltd. Printed in Spain, 1992.

Rosén, G.: Sata sodan ja rauhan vuotta. Suomen Punainen Risti 1877–1977. Suomen Punainen Risti, Helsinki. Espoo 1977.

Gigon, F. Ihmisrakkauden apostoli. Henri Dunantin, Punaisen Ristin perustaja, elämänkuva. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä. Jyväskylä 1942.

von Salis, J. R.: Uudemman ajan maailmanhistoria, osat 2 ja 5. WSOY, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1965, 1966.

Henri Dunant – Biography, www.nobel.se/peace/laureates/1901/dunant-bio.html

Henri Dunant, www.spartacus.schoolnet.co.uk/EUdunant.htm

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON