Arno Forsius

Englannin hikitauti — kadonnut kulkutauti

Maailmassa on vuosisatojen varrella saatu todeta yhä uusia tarttuvia tauteja. Toisaalta joitakin harvoja niistä on myöskin kadonnut kokonaan jäljettömiin tai ainakin muuttunut luonteeltaan toisenlaisiksi. Eräs esimerkki kadonneista tartuntataudeista on aikoinaan suurta kauhua herättänyt Englannin hikitauti.

Vanhan virsikirjan ajantiedon mukaan Suomessa "W. 1529 Liickui se tarttuwainen tauti, joca cutzuttin Engelandin hiexi". Sen ensimmäinen tunnettu epidemia puhkesi elokuussa 1485 Keski-Englannissa Leicestershiressä kuningas Henry (Henrik) VII:n sotajoukoissa ja levisi pian Lontooseen. Holinshedin kronikan mukaan tuskin yksi sadasta sairastuneesta selvisi hengissä. Taudille oli ominaista voimakas hikoilu, josta se sai nimen "sudor anglicus" tai "sweating-sickness".

Seuraava epidemia ilmaantui vuonna 1507, jolloin kuolleisuus tautiin oli vähäisempää. Kolmas ja jälleen paljon vaikeampi epidemia sattui vuonna 1517. Silloin kerrottiin, että Oxfordissa, Cambridgessä ja eräissä muissa kaupungeissa puolet asukkaista menehtyi tautiin. Tällä kerralla taudin esiintymisestä saatiin tietoja myös Euroopan mantereen puolelta Calais'sta ja Antwerpenistä.

Neljäs tunnettu epidemia, joka oli erittäin vakava, alkoi vuonna 1528 Lontoosta, missä kuolleisuus oli runsasta. Tauti levisi nopeasti koko Englantiin, mutta ei Irlantiin eikä Skotlantiin. Tälläkin kerralla tauti siirtyi Euroopan mantereelle. Siihen kuoli Hampurissa lyhyessä ajassa noin 1000 henkeä. Antwerpenissä tautiin kuoli 400 ihmistä ja siellä vietettiin kauan sen muistoksi vuosittain syyskuun lopulla erityistä juhlaa, "procession de la Suette". Tauti levisi etelään Sveitsiin asti, mutta Ranska ja Italia säästyivät siltä. Se kulkeutui myös laajoille alueille pohjoiseen ja itään, mm. Skandinaviaan, Suomeen, Venäjälle, Liettuaan ja Puolaan.

Taudin seuraava epidemia sattui vuonna 1551, jolloin tunnettu englantilainen lääkäri John Kaye eli Caius (1510—1573) seurasi sitä Shrewsburyssä. Hän kirjoitti siitä kirjankin, "A Boke or Counseill Against the Disease Commonly Called the Sweat, or Sweatyng Sicknesse" (Lontoo 1552). Se julkaistiin myös latinaksi nimellä "De ephemera britannica" (Louvain 1556). Caius piti taudin syynä likaa ja saastaa.

Caiuksen mukaan tauti alkoi äkillisesti tuskaisuudella, jota seurasivat usein voimakkaat vilunväristykset, huimaus, päänsärky, voimakkaat kivut niskassa, hartioissa ja raajoissa sekä suuri voimattomuus. Puolesta kolmeen tuntiin kestäneen vilutuksen jälkeen alkoi kuumeilu ja runsas hikoilu. Sen jälkeen oireina olivat päänsärky, sekavuus, voimakas jano, nopea pulssi ja usein kivut sydämen seudussa. Eräiden tietojen mukaan tautiin liittyi toisinaan rakkulainen ihottuma, mutta Caius ei maininnut sitä. Taudin loppuvaiheessa oli yleistä suuri voimattomuus tai kollapsi sekä vastustamaton uneliaisuus, jota pidettiin kuolettavana, jos sille annettiin periksi.

Hikitaudin epidemia riehui yhdellä paikkakunnalla yleensä vain kahden viikon ajan. Taudin kulku oli nopea ja joskus potilaat menehtyivät siihen jo kolmessa tunnissa. Ne, joilla sairastaminen venyi yli vuorokauden, säilyivät usein hengissä. Jostakin syystä tauti iski erityisesti varakkaisiin ihmisiin ja toisaalta joutilaaseen väkeen kuten oluenjuojiin ja kapakassa istujiin, kun taas köyhät näyttivät säästyvän siltä. Siihen menehtyneet olivat usein nuoria ja aikaisemmin terveitä.

Tauti ei ilmeisesti antanut pysyvää vastustuskykyä, sillä eräiden ihmisten tiedetään sairastaneen taudin useammin kuin kerran. Viimeisen kerran tautia todettiin tiettävästi vuonna 1578. Sen syy on jäänyt arvoitukseksi. Todennäköisimmin kyseessä on ollut erittäin herkästi tarttuvan viruksen aiheuttama meningoenkefaliitti. Tunnetut epidemiat esiintyivät kevään lopulla ja kesällä, minkä vuoksi tautia on arveltu hyönteisten levittämäksi. Sitä on epäilty myös poikkeuksellisen ankaraksi influenssaksi, mutta siitä puuttuivat säilyneiden kuvausten mukaan kaikki hengitysteiden tulehdusoireet.

Toista sataa vuotta myöhemmin esiintyi josakin määrin hikitaudin tapaista sairautta Ranskassa, Italiassa, Sveitsissä ja Etelä-Saksassa, mutta ei Englannissa. Tautia kutsuttiin nimillä Schweiss-Friesel (saks.), febris miliaris (lat.), suette miliaire (ransk.) ja Picardy sweat (Picardie, maakunta Ranskassa, engl. Picardy). Ensimmäisen kerran tautia todettiin vuonna 1718 ja viimeksi vuonna 1861. Niiden välisenä aikana esiintyi kaikkiaan noin 175 epidemiaa.

Tälle taudille oli ominaista voimakas hikoilu ja siihen liittyi tavallisesti pienirakkulainen ihottuma, jota kuvaavat hirssinjyvää tarkoittavat sanat Friesel (sveitsinsaks.) ja miliaris (lat.). Taudin ihottuma oli erotuksena tuhkarokosta ja vihurirokosta vain lievästi punoittava. Se vaaleni nopeasti ja nousi selvästi koholle, jolloin iho tuntui nyppyiseltä ja karhealta. Tauti kehittyi hitaammin kuin Englannin hikitauti ja se aiheutti kuolemantapauksia harvemmin. Ala-Baijerissa vuonna 1844 sattuneessa epidemiassa tautiin sairastui 2,5 % asukkaista ja 7 % sairastuneista kuoli.

Itävallan Steiermarkissa todettiin synnyttäjillä vuonna 1913 tautia, joka sai nimen miliaria puerperalis. Pieninyppyisen ihottuman oirein esiintyvä tauti ilmaantui 1—4 päivää synnytyksen jälkeen. Se parani yleensä muutamassa päivässä, mutta myös kuolemantapauksia sattui. Nykyisistä taudeista ns. vauvarokko (exanthema subitum) muistuttaa ihottumaltaan eniten edellä kuvattuja tauteja. Sen aiheuttaja on ihmisen herpesvirus 6 (HHV-6). Jos niillä olisi ollut sama taudinaiheuttaja, olisi sen vaarallisuus vähentynyt vuosisatojen varrella merkittävästi.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1993: 16: 1626. Tarkistettu marraskuussa 1999. Viimeiseen kappaleeseen lisätty maininta ihmisen herpesviruksesta toukokuussa 2011.

Kirjallisuutta:

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie. Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage. Urban & Schwarzenberg, München—Berlin. Nördlingen 1950

SWEATING-SICKNESS [hakusana]. Encyclopaedia Britannica, Eleventh Edition, Vol. 26. USA 1911

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON