Arno Forsius

Ensimmäisten lääkärien ajat Ruotsissa ja Suomessa

Ruotsin ja siihen aina vuoteen 1809 saakka kuuluneen Suomen lääkintätaidon varhaisvaiheista ei ole paljon tietoja. Ennen 1500-lukua Ruotsissa tiedetään olleen vain muutama lääkärinä pidettävä ammatinharjoittaja. Varhaisimmat nimeltä tunnetut lääkärit olivat Visbyn kaupunginlääkäri Johannes, joka kuoli vuonna 1343, ja kuningas Maunu Eerikinpojan hovilääkäri Lars Johaninpoika, joka eli 1300-luvun jälkipuoliskolla.

Joitakin lääkäreitä Ruotsissa lienee ollut ainakin ajoittain 1400-luvulla siitäkin päätellen, että kuningas Kristofferin vuonna 1442 annetun maanlain määräysten mukaan ainoat verovapautta nauttivat henkilöt valtakunnassa olivat kuninkaan lääkärit, rahanlyöjät ja paistinkääntäjät.

Varsin pitkään lähinnä vain hallitsijat ja heidän hovipiirinsä saattoivat turvautua lääkärin apuun. Ruotsalainen pappismies Peder Månsinpoika, joka oli Roomassa Pyhän Birgitan hospitaalin esimiehenä, kirjoitti vuonna 1522 kirjasen "Läkebok". Hän valitteli sen esipuheessa pohjoisen kotimaansa sairaanhoidon takapajuisuutta riimien muodossa seuraavaan tapaan:

"Se Ruotsin saattaa suureen häpeään ja turmioon,
kun taudin tullessa ain' tartutaan vain lapioon.
Ei kukaan hoitokeinoja käy koskaan tuumaamaan,
ja joukot orpojen ja leskien näin kasvaa vaan.
Ei lääkäriä yhtäkään lie tässä valtakunnassa,
miss' ruokakin on kehnoa ja liikaa suolassa,
ei liioin ketään oppinutta kirurgian tuntijaa.
Sen sijaan monenmoista tääll' on onnenonkijaa,
joill' on oppinansa hölynpöly ja sen päätelmät,
ja heiltä hoitamatta jää jo rakot pienemmät.
Siks' lähetti Kuningas kunnon miehiä kotimaan,
niin kuin neuvoin minäkin, lääketiedettä oppimaan."
(Kirjoittajan suomennos)

Kuningas Kustaa Vaasa pyrkikin lähettämään valtion avustusten turvin ruotsalaisia miehiä Keski-Eurooppaan opiskelemaan lääketiedettä. Vuonna 1554 eräässä kuninkaan kirjeessä velvoitettiin Bengt Olai (Benedictus Olai), Mårten Olai Helsing, Mårten Olai Gestring, Johan Kampe ja Henrik Andreae, jotka opiskelivat lääketiedettä ulkomailla, matkustamaan kotimaahan heti merien vapauduttua jäistä.

Olaus Magnus, maanpakoon joutunut Ruotsin entinen arkkipiispa, kirjoitti vuonna 1555 julkaistussa teoksessaan "Historia de gentibus septentrionalibus" (Pohjoisten kansojen historia) seuraavasti (suom. Kaarle Hirvonen):

"Näillä seuduilla vallitsevat ankarat luonnonsuhteet ja kovaa ainesta ovat siellä myös ihmiset, etenkin aateliset ja mahtimiehet, jotka hyvin herkästi yltyvät uhmaamaan ja loukkaamaan luonnon vaatimuksia. Sen seurauksena lääkäri usein menettää huolellisesta hoidosta koituvan maineen ja sairas oman terveytensä. Sen vuoksi vain perin harvat omistautuvat tähän vaaralliseen ammattiin pelätessään, että he mainitun epäkohdan ja hillittömien kiukunpuuskien vuoksi voivat vaarantaa oman henkensä halutessaan parantaa sairautta toisen ruumiista. Ja sehän on hullujen kiitos, että he tappavat oman huolenpitäjänsä kuten kyykäärmeen sikiöt hajottavat syntyessään emonsa vatsan.

Ne lääkärit ovat parhaassa maineessa, jotka yksinkertaisia lääkkeitä käyttäen saavat muita useammin potilaansa paranemaan. Ja ihmisten kiitollisuuden saavuttavat he silläkin, kun he osaavat fysiikan [fysiologian] perusteella vakuuttaa, että vanhojen miesten avioliitosta nuorten naisten kanssa syntyy useammin poikia kuin tyttöjä. Samoin on laita jos he lohdullisin sanoin saavat potilaansa terveyden palauttamiseksi valitsemaan luonnonkauniita seutuja, joissa on vehreyttä ja linnunlaulua, vieläpä sammakkojenkin kurnutusta. Sitä paitsi on näissä maissa lukuisia välskäreitä, koska tämä kansa tuskin antaa yhdenkään päivän tai edes tunnin mennä tappelematta.

Pohjolalle luonteenomaisia sairauksia ovat yskä, rakkokivi, silmä- ja hammassärky, suolenkiertymä, kuume, nuha, kuppa ja lastentaudit sekä vielä rutto, jota tosin on harvoin, mutta sitä armottomammin se surmaa ihmisiä, etenkin juopottelun heikentämiä."

Ensimmäinen Suomessa asunut lääkäri lienee ollut saksalaissyntyinen Johan Copp, joka toimi Juhana-herttuan hovissa Turun linnassa lyhyen aikaa vuodesta 1558 lähtien. Muutoin saatiin Suomessa vielä lähes sadan vuoden ajan tyytyä välskäreihin, joita oli joissakin kaupunkipaikoissa tai sotaväen palveluksessa, sekä kansanparantajiin, jotka olivat saaneet taitonsa edeltävien sukupolvien perinteestä ja omista kokemuksistaan.

Lisäys elokuussa 2002: Edellä mainittu Benedictus Olai (n. 1524–1582), joka oli kuningas Eerik XIV:n lääkärinä 1560-luvulla, oli Turun linnassa vankina vuosina 1568–1571 melkein kolmen vuoden ajan, syytettynä vehkeilyistä hoitamansa kuninkaan hyväksi uusia vallanpitäjiä vastaan.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1991: 31: 2999. Tarkistettu tammikuussa 2000.

Kirjallisuutta:

Fagerlund, L. W. och Tigerstedt, R.: Medicinens studium vid Åbo universitet. Åbo universitets lärdomshistoria. 1. Medicinen. Skrifter utgifna av Svenska Literatursällskapet i Finland XVI. Helsingfors 1890

Herner, B.: Sveriges till namn och profession tidigast kända läkare. Nordisk Medicinhistorisk årsbok 1989. Södertälje 1989

Hult, O. T.: Inledning i boken: Benedictus Olai, Een Nyttigh Läkere Book. Faksimiledition. Oförändrat nytryck av 1938 års faksimiledition. Malmö 1957.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON