Arno Forsius

Ergotismi eli Pyhän Antoniuksen tuli

Keskiajalla ilmeni Keski-Euroopassa laajoina epidemioina hengenvaarallista sairautta, jonka syy oli pitkään tuntematon. Gregorius Toursilainen kertoi tautia esiintyneen Ranskassa jo vuonna 591. Se alkoi polttavalla tunteella ja punoituksella raajoissa, jotka vähitellen tummuivat ja menivät kuolioon, "niin että raajat irtautuivat ja putosivat pois ennen kuolemaa", kuten Saksan Xanten'issa kirjoitettiin vuonna 857. Kuolioiden ohella esiintyi kouristuksia rinnassa, suonenvetoja, sekavuutta sekä tajuttomuutta. Tautiin kuoli Saksassa Pohjois-Rheinin alueella vuonna 994 peräti 40 000 ihmistä ja vuonna 1129 kuolleita oli 14 000.

Ranskalainen aatelismies Gaston Guérin perusti St. Didier de la Mothe'ssa vuonna 1089 maallikkojärjestön tautia sairastavien hoitamista varten. Hänen ja hänen poikansa kerrottiin parantuneen taudista Pyhän Antoniuksen pyhäinjäännösten ansiosta. Sen vuoksi Pyhästä Antoniuksesta tuli järjestön suojeluspyhimys ja järjestö sai nimen antoniitat. Järjestö yhdistettiin myöhemmin Maltan ritarikuntaan. Pyhästä Antoniuksesta tuli tautia sairastavien suojeluspyhimys ja tautia alettiin kutsua nimellä Pyhän Antoniuksen tuli. (Katso lisäystä marraskuussa 2012 kirjoituksen loppuosassa.)

Antiikin kirjailijoista Vergilius, Plinius ja Celsus ovat maininneet taudin ignis sacer, sananmukaisesti pyhä tuli, tai oikeammin kirottu tuli. Sillä on yleensä tarkoitettu alaraajoissa esiintynyttä tulehdusta, ruusua (erysipelas), jonka oireita olivat kivut, punoitus, turvotus ja kuume. On hyvin luultavaa, että pyhä tuli ja Pyhän Antoniuksen tuli on usein sekoitettu toisiinsa samantapaisten oireittensa ja nimiensä vuoksi.

 

 

Pyhän Antoniuksen tulta hoidettiin antamalla sairaille ravinnoksi valkoista leipää ja sianlihaa. Pyhä Antonius kuvattiin tavallisesti pitelemässä T-muotoista ristiä, palanen leipää kädessään ja porsas jalkojensa juuressa. Porsaan kaulassa oli kello, jollaista pidettiin antoniittojen kasvattamilla sioilla, jotta ne olisi voitu erottaa kylän muista sioista. Pyhästä Antoniuksesta tuli suosittu ruttopyhimys ja sikojen suojelija myös Suomessa. Jo Mikael Agricola mainitsi hänet Rukouskirjassaan vuodelta 1544. Kansanperinteessä pyhimyksestä käytettiin sikojen suojelijana mm. nimiä Tynimys ja Kynönen.

 

Pyhä Antonius (n. 250–n. 355) syntyi ja eli Egyptissä. Vasemmalla oleva kuva on peräisin 1400-luvun puolivälistä. Pyhällä Antoniuksella on kädessään T-muotoinen risti, hänen jalkojensa edessä on porsas kello kaulassaan ja istuimen ympärillä on apua rukoilevia, tautia sairastavia ihmisiä. Kuvan yläosan poikkipalkissa on ripustettuna käsien ja jalkojen votiivikuvia, lupauksen mukaisesti parantumisen seurauksena annettuja uhrilahjoja.

 


Pyhän Antoniuksen tulen syyksi alettiin lopulta epäillä jotakin ravinnossa olevaa ainetta. Ranskalainen Thuillier osoittikin vuonna 1630 (toisen tiedon mukaan vuonna 1670, katso selitystä kirjoituksen lopussa), että oireet johtuivat rukiissa epäpuhtautena olevista torajyvistä. Kun hän antoi kukoille torajyväpitoista viljaa, ilmaantui niiden harjaheltan haarakkeisiin kuolioita. Samalla voitiin osoittaa, että tauti ei ollut tarttuva.

 


 

 

Vasemmalla Denis Dodart (1634–1797). Kuvan tekijä on Ambroise Tardieu. Kuva on lähteen mukaan julkaisuvapaa. Lähde http://en.wikipedia.org/wiki/Denis_Dodart  .


 

 

 

 

Ranskalainen lääkäri ja kasvitieteilijä Denis Dodart (1634–1707) totesi, että torajyvän muodostaa kotelosieni Claviceps purpurea, joka muuttaa varsinkin rukiinjyviä tummaksi ja kovettuneeksi itiöemäksi (sclerotium). Dodart kirjoitti vuonna 1676 torajyviä sisältävän rukiin ja siitä leivotun leivän aiheuttamasta myrkytyksestä Ranskan kuninkaalliselle akatemialle osoittamassaan kirjeessä. Pariisin lääketieteellinen akatemia hyväksyi käsityksen kuitenkin vasta vuonna 1746. Englantilainen luonnontieteilijä John Ray (1627–1705) mainitsi torajyvän ensimmäisen kerran englanninkielisessä tekstissä vuonna 1677. Sana ergotismi nykymerkityksessään tuli käyttöön vasta 1850-luvun alussa. Saksalainen Rudolf Kobert (1854–1918) on tutkinut torajyvän myrkkyjä ja laatinut ensimmäisen laajan ergotismin historian vuonna 1889. [Lisätty joulukuussa 2011.]

Taudin oireet johtuivat voimakkaasti verisuonia supistavista torajyvän alkaloideista. Oireita alkoi esiintyä, jos rukiin joukossa oli torajyviä 0,1 % ja sateisina vuosina niiden määrä saattoi olla 6—10 %. Karjalla, joka oli saanut laiduntaa ruispelloilla viljankorjuun jälkeen, oli esiintynyt torajyvistä johtuen sikiöiden kuolemia ja keskenmenoja.

Tauti saikin myöhemmin tieteellisen nimen ergotismus (torajyvämyrkytys), joka johtui vanhan ranskan sanasta argot, myöh. ergot, kukon kannus, sillä sienitaudin vioittama, tumma, suurentunut ja kaareva viljan jyvä eli sclerotium muistutti muodoltaan kukon kannusta.

Kuolioihin johtavan ergotismus gangrenosuksen ohella tunnettiin myös ergotismus convulsivus, joka aiheutti lähinnä hermosto-oireita. Se alkoi usein sormenpäiden pistelemisellä ja turtumisella. Taudissa esiintyi lisäksi suonenvetoja ja epileptisiä kouristuksia. Raskauden keskeytyminen oli yleinen oire. Lapsilla ergotismi aiheutti henkisen kehityksen hidastumista. Konvulsiivisen muodon arvellaan johtuneen torajyvän saannista leivässä, paistamisen aikana enemmän kuumennettuna. (Katso selitystä kirjoituksen lopussa.)

Viileässä ilmastossa torajyvän esiintyminen oli vähäisempää, mutta se aiheutti ajoittain ongelmia Ruotsissa 1740-luvulta ja Suomessa 1840-luvulta lähtien. Taudista käytettiin aluksi tieteellistä nimeä raphania, koska taudin syyksi arveltiin erheellisesti ohran joukossa kasvavaa rikkaruohoa Rhaphanus raphanistrum. Suonenvetojen vuoksi ergotismin nimenä oli Ruotsissa dragsjuka ja Suomessa vetotauti. Eteläisessä Ruotsissa tautia ilmeni paljon vuosina 1746—1747, ja muistitietojen mukaan sitä oli esiintynyt Ruotsissa aikaisemminkin 4—5 kertaa. Taudin kuvasi ensimmäisenä Eberhard Rosén (aateloituna Rosenblad) vuonna 1749 Lundissa painetussa väitöskirjassa "De morbo spasmodico convulsivo epidemico". Sen puolustajana eli väittelijänä oli Johan Benjamin Heiligtag, joka muuten oli Hämeenlinnan läänin ensimmäinen piirilääkäri vuosina 1752—1753.

Vetotaudin oireina olivat oksennukset, pistely ihossa, ankarat suonenvedot etenkin raajoissa sekä yleiset kouristukset, joihin liittyi mielenhäiriöitä ja tajuttomuutta. Taudin pitkittyessä esiintyi kouristuksia rinnassa sekä kuolioita alaraajoissa. Pahimmillaan tautiin kuoli satoja ihmisiä vuosittain. Tauti oli selvästi epideeminen, sillä sitä todettiin samanaikaisesti laajoilla alueilla ja suurilla ihmisjoukoilla.

Seuraavan kerran tautia esiintyi Ruotsissa vuosina 1754—1756. Silloin P. J. Bergius kuvasi sitä piirilääkärien virkakertomusten perusteella tutkimuksessaan "Försök till de uti Sverige gångbara sjukdomars utrönande för år 1754—1756". Myös Carl von Linné kiinnitti huomiota epidemiaan. Hän ehdotti vuonna 1755 Collegium medicumille, että tämän hirvittävän taudin syyn paljastajalle maksettaisiin 50 dukaatin palkkio. Linné itse tiedusteli vuonna 1759 tuloksetta taudin aiheuttajaa ranskalaiselta virkaveljeltään François Boissier de Sauvages'ilta. Ruotsin tiedeakatemian sihteeri P. W. Wargentin epäili vuonna 1761, että taudin täytyi jotenkin liittyä ruokatalouteen ja että sen tuhot tulisivat toistumaan, ellei sitä voitaisi ruokatalouden keinoin torjua. Hän kertoi lisäksi, että taudin syy oli tuntematon myös Saksassa, jossa sitä oli esiintynyt useita kertoja.

Linné julkaisi vuonna 1763 oman selvityksensä taudista kirjassaan "De raphania", joka oli saanut nimensä tutkimuksista vedettyjen johtopäätösten mukaan. Linnén mukaan tautiin sairastui vain maalaisväestöön kuuluvia, ei kuitenkaan koskaan lapsia. Taloissa sairastuivat useimmat asukkaat, mutta eivät kaikki. Tauti ei ollut kuitenkaan tarttuvaa. Sen oireita ilmeni satunnaisesti myös kotieläimissä. Tautia esiintyi vain syksypuolella sateisen kesän jälkeen ja se kesti useimmiten 2—3 kuukautta. Sitä tavattiin vain eteläisessä Ruotsissa, mutta ei koskaan maan pohjoisissa osissa.

Tauti liittyi selvästi hiljattain korjatun viljan käyttöön. Mitä kauemmin vilja oli varastossa ja kuivui, sitä enemmän se menetti kykyään aiheuttaa sairautta. Skånessa erityisesti työväki käytti syömäviljana ohraa ja Linné katsoi taudin aiheuttajan piilevän juuri sen joukossa. Koska sateiset kesät olivat edeltäneet taudin esiintymistä, päätteli Linné ohrapelloissa silloin runsaana kasvavan rikkaruohon Raphanus raphanistrum olevan syynä vetotaudin ilmaantumiseen. Tämä kasvi oli näin saanut antaa vetotaudille tieteellisen nimen ja itse se sai ruotsinkieliseksi nimekseen krampfrö (kouristussiemen). Suomessa Raphanus raphanistrum on nykyiseltä nimeltään peltoretikka. Se on eteläisessä Suomessa yleinen rikkaruoho ja ruokaretiisin sukulaiskasvi.

Linnén mukaan erityisesti Raphanus raphanistrumin siemenet olivat pahimpia taudinaiheuttajia. Hän yritti jopa kokeellisesti selvittää asiaa ja antoi siinä tarkoituksessa kalkkunoille ruokaa, johon oli sekoitettu kasvin siemenlituja. Linné havaitsi, että ainakin yksi kalkkunoista sai kouristuksia jalkoihinsa. Sen lisäksi myös kanat ja siat, joita ruokittiin epäpuhtaalla ohralla, saivat taudin oireita. Taudin lääkkeinä käytettiin valeriananjuurta, karhunputkea, kamferia, kiinakuorta sekä erityisesti yleistä poimulehteä, jota Smålannissa kutsuttiinkin nimellä dragblad.

Linné ja muut hänen aikalaisensa olivat tehneet useita oikeita havaintoja, mutta johtopäätökset niistä olivat vääriä. Taudin aiheuttaja oli nimittäin rukiinjyvissä epäpuhtautena esiintynyt torajyvä. Sen sisältämä ergotamiini ja muut sen sukuiset alkaloidit olivat syynä valtimoverenkierron vakavasta häiriintymisestä johtuneisiin oireisiin. Raphania oli siis todellisuudessa ergotismi, torajyvämyrkytys. Ruotsissa pidettiin torajyviä suorastaan hyödyllisinä ja niiden nimenäkin oli mjöldryga tai mjölöka (jauhonlisä).

Merkittäviä torajyvän esiintymiskausia Suomessa olivat vuodet 1840—1842 ja 1862—1864, ja esim. vuonna 1863 Suomessa kuoli torajyvämyrkytykseen 1126 henkeä. Kansalle annettiin piirilääkärien ja apteekkarien välityksellä neuvoja torajyvän aiheuttamista terveyden haitoista. Vaikka sen syyt silloin olivat jo hyvin tiedossa, käytettiin siitä 1800-luvun aikana edelleen nimeä raphania. Axel Reinhold Spoof (1845—1930) kirjoitti vuonna 1872 lääketieteellisen väitöskirjan torajyvämyrkytyksistä Suomessa.

Rukiin korvautuminen muilla viljalajeilla ja perunalla lievensi ergotismin vaaraa huomattavasti, mutta kokonaan eroon siitä päästiin vasta 1900-luvun puolella viljan lajittelun ja siemenviljan peittauksen seurauksena. Suomessa on viimeksi esiintynyt torajyvämyrkytyksiä vuonna 1940 ja Ranskassa todettiin vielä vuonna 1951 pienessä Pont-Saint-Esprit'n kaupungissa yllättäen ergotismia, johon kuoli useita asukkaita.

Lisäys "pyhäinjäännösten" parantavaan tehoon marraskuussa 2012:
Tarun mukaan Gaston Guérin oli löytänyt Pyhän Antoniuksen jäännökset erään vanhan kirkon raunioista Vähässä Aasiassa Konstantinopolin lähistöllä, oleskeltuaan alueella pitkään etsimässä niitä ja järjestämässä niiden siirtoa Ranskaan. Tällöin on ajateltava myös sitä mahdollisuutta, että taudin paraneminen ei olekaan johtunut pyhäinjäännöksistä vaan siitä, että hän oli kotiseudulta poissa ollessaan elänyt ilman sitä ravintoa eli torajyväpitoista viljaa, joka oli hänen sairautensa aiheuttanut. 

Lääkäri Thuillieria koskeva lisäys joulukuussa 2011: 
Thuillierin havainnon ajankohdaksi mainitaan joko vuosi 1630 tai 1670. Hänen tiedetään olleen ranskalaisen Sully'n herttuan Maximilien de Béthun'in (1560–1641) lääkäri. Sen perusteella vuosi 1630 vaikuttaisi sopivan paremmin hänen havaintonsa ajankohdaksi.

Pohdintaa ergotismin eri muotojen taustoista (lisätty joulukuussa 2011):

Nykyään tiedetään, että torajyvä sisältää ergotamiinia ja sen erilaisia johdannaisia, sekä luonnostaan ja mahdollisesti viljan säilytyksen tai ravinnoksi valmistamisen seurauksena. Niinä aikoina, jolloin ergotismia esiintyi laajoina taudinpurkauksina eri puolilla maailmaa, ei ergotamiiniyhdisteiden eri muotoja pystytty millään tavalla erottelemaan tai määrittämään eikä myöskään mittaamaan niiden mahdollisesti toisistaan eroavia vaikutuksia. Erilaisten taudinkuvien esiintymisen yleisyys perustui pelkästään oireiden erilaisuuden arviointiin. Aikaisempina aikoina ei myöskään suoritettu ruumiinavauksia siinä määrin, että olisi voitu määrittää, kuinka paljon eri tyyppisissä ergotismin muodoissa oli todettavissa samanlaisia tai toisistaan poikkeavia elinmuutoksia. 

 

Käytettävissä olevien tietojen mukaan esim. läntisessä Euroopassa ergotismi esiintyi lähes yksinomaan kuolioita aiheuttavana muotona, kun taas itäisessä Euroopassa koristuksia aiheuttava muoto oli tavallisempi. Eri tyyppisissä ergotismin muodoissa on syyksi arveltu mm. erilaista ilman kosteutta tai erilaista ilman lämpötilaa. Vai oliko eri alueilla olemassa eri tyyppisiä torajyväsieniä, jotka aiheuttivat eri typpisiä oireita? Vai riippuiko ergotismin tyyppi rukiin erilaisesta varastoinnista ja erilaisesta ravinnon valmistustavoista, kuten keittämisen ja paistamisen lämpötilan korkeudesta ja kestosta. Eräänä syynä erilaisiin ergotismin esiintymismuotoihin on arveltu väestön perusravinnon erilaisuutta. Useat tutkijat ovat olleet sitä mieltä, että runsaasti A-vitamiinipitoista maitoa ja voita käyttävässä väestössä ergotismin oireet olisivat olleet lievempiä kuin väestössä, jossa viljatuotteet ovat olleet ensisijaisia ravintoaineita.

Kun 1930-luvulla oli onnistuttu valmistamaan torajyväalkaloideista eli ergotamiiniyhdisteistä ns. LSD-yhdiste (LSD: Lysergsäurediäthylamid, lysergihapon dietyyliamidi), joka aiheutti erilaisia hallusinaatio-oireita eli aistiharhoja, ovat eräät tutkijat arvelleet, että keskiajalla esiintyneet, joukkohysteriaksi tulkitut ilmiöt kuten itsensäruoskijoiden kulkueet ja tanssihulluus olisivat voineet myös liittyä torajyvämyrkytyksiin. Tätä yhteyttä ei ole voitu kuitenkaan pitää varmistettuina. Katso myös kirjoitusta ”Tanssihulluus”.

Kirjoitus on alun perin yhdistelmä kahdesta Suomen Lääkärilehdessä ilmestyneestä artikkelista: Pyhän Antoniuksen tuli eli ergotismi, Suomen Lääkärilehti 1995: 14: 1691 ja Raphania eli vetotauti, Suomen Lääkärilehti 1993: 17: 1720. Lisäyksiä joulukuussa 2011 ja marraskuussa 2012. 

Kirjallisuutta:

Bergmark, M.: Lust och lidande, Läkeörter, giftdroger och kärleksdrycker. Natur och kultur, Stockholm. Fjärde utökade och aktualiserade upplagan, Stockholm 1966.

von Bonsdorff, B.: (The) History of Medicine in Finland 1828—1918. The History of Learning and Science in Finland 1828—1918. Helsinki 1975.

Haggard, H. W.: Läkaren i mänsklighetens historia. Natur och Kultur. Stockholm 1935. [Pyhän Antoniuksen kuva on tästä teoksesta.]

Hjelt, O. E. A.: Carl von Linné som läkare och hans betydelse för den medicinska vetenskapen i Sverige. Helsningsskrift, som med anledning af fyrahunraåriga jubelfesten den 5 september 1877 vördsamt tillegnas Kongl. Universitetet i Upsala å Finska Vetenskapssocietetens vägnar. Helsingfors 1877.

Hjelt, O. E. A.: Carl von Linné såsom läkare och medicinsk författare. Skildningar utgifna af Kungl. Vetenskapsakademien i anledning af tvåhundraårsdagen af Linnés födelse. Uppsala 1907.

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene, Seventh Edition. Appleton-Century-Crofts, Inc., New York. Printed in the United States of America, 1951.

Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleideung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte, verbesserte Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin—München 1949.

Pesonen, N.: Terveyden puolesta — sairautta vastaa. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. Porvoo 1980.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta (lisätty joulukuussa 2011):  

Björkman, H.-P.: Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen. Kirjapaja, Tallinna 2011.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON