Arno Forsius

Erysipelas eli ruusu

Kirjoittajan huomautus: Tämä kirjoitus on laadittu historiallisena katsauksena. Siinä mainitut tutkimukset ja hoitomenetelmät ovat esimerkkejä vallinneesta käytännöstä, eikä niitä saa toteuttaa omaehtoisesti ilman laillistetun ammatinharjoittajan potilaskohtaiseen harkintaan perustuvaa määräystä ja ohjetta.

Erysipelas eli ruusu on bakteerin aiheuttama tarttuva ihotulehdus, jonka taudinkuvaa on selostettu jo antiikin Kreikan aikana hippokraattisissa kirjoituksissa ja roomalaisen Aulus Cornelius Celsuksen (n. 30 eKr.–50 jKr.) kirjoissa. Nimen erysipelas selitetään johtuvat kreikan kielen sanoista eryhthros (punainen) ja pella (iho). Latinassa taudista käytettiin nimeä ignis sacer, jonka merkitys on pyhä tuli (ignis, tuli; sacer, pyhä). Sanalla sacer on kuitenkin myös merkitys kirottu, ja siihen perustuen ignis sacer olisikin paremmin "kirottu poltto". Keskiajalla erysipelas eli ignis sacer on usein sekoitettu tautiin Ignis Sancti Antonii, Pyhän Antoniuksen tuli, jonka aiheuttaja oli ergotismi eli torajyvämyrkytys. Myös vyöruususta (herpes zoster) on käytetty nimeä ignis sacer.

Taudista käytetty nimitys ruusu juontuu sen ihossa aiheuttamasta punoituksesta, joka muistuttaa (jalostamattoman) ruusunkukan punaista väriä. Yleisesti hyväksytyn selityksen mukaan kantasanana on kreikan rhodon (ruusu), josta on tullut latinan rosa (ruusun kukka ja ruusukasvi), saksan Rose, ruotsin ros. Luultavasti sanaa ruusu on alettu käyttää taudin nimenä keskiajalla, jolloin latina syrjäytti kreikan lääketieteen kielenä. Suomen kielessä ruusu tunnetaan kukan nimenä 1600-luvun alkupuolella virsien ja Raamatun suomennoksissa. Samoihin aikoihin se on ollut käytössä myös taudin nimenä, sillä se mainitaan siinä merkityksessä jo ruotsalaisen Ericus Johannis Schroderuksen (k. 1639) vuonna 1637 julkaisemassa sanakirjassa, joka sisältää ensimmäisenä sanakirjana noin 2400 suomen kielen sanaa.

Nykyään vuonna 2002 on vaikeaa tajuta, että erysipelas oli vielä 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella vakava, hengenvaarallinen ja yleinen sairaus. Tautia esiintyi yksittäisinä tapauksina ja lisäksi epidemioina mm. synnytyslaitoksissa, lastenkodeissa, koulujen asuntoloissa, mielisairaaloissa ja laivoilla. August Hirsch (1817–1894) luetteloi kaikkiaan 68 pahanlaatuista ruusuepidemiaa Yhdysvalloissa vuosina 1822–1881. Vuodesta 1841 alkaen tautia esiintyi maailmanlaajuisesti pandemioina aina 1860-luvun alkuun saakka. Taudin esiintyminen alkoi vähentyä 1800-luvun lopulla, jo ennen kuin taudin syy tunnettiin ja tietoiset ehkäisytoimenpiteet otettiin käyttöön, ja laajoja epidemioita todettiin enää harvoin.

Erysipelasta arveltiin epidemioiden perusteella pitkään mikrobin aiheuttamaksi, mutta vasta saksalainen bakteriologi Friedrich Fehleisen (1854–1924) osoitti vuonna 1882 taudin aiheuttajan. Hän eristi ruusua sairastavan tulehtuneesta ihosta A-ryhmään kuuluvan betahemolyyttisen streptokokin (Streptococcus pyogenes) ja tartutti taudin puhdasviljelmällä sekä koe-eläimiin että ihmiseen. Rosenbach antoi vuonna 1884 erysipelaksen aiheuttajalle nimen Streptococcus erysipelatos, mutta sitä ei ole voitu osoittaa erilliseksi bakteerilajiksi. Taudin aiheuttajan löytäminen antoi perusteet sairaiden eristämiselle ja muille ehkäisytoimenpiteille.

Erysipelas on ihossa sekä suun, nielun ja emättimen limakalvoissa esiintyvä tulehdus. Se ilmenee erityisesti ihossa nopeasti leviävänä punoituksena, kuumotuksena, kipuna ja laakeana turvotuksena, jonka kohdalle saattaa nousta verisen nesteen täyttämiä rakkuloita ja niiden puhjetessa haavaumia. Tautiin liittyy yleensä korkea kuume ja taudin edetessä vakavia yleisoireita. Aikaisemmin kuolleisuus siihen oli 5–14 % ja se saattoi vaihdella huomattavasti eri epidemioissa.

Tauti oli vaarallisin pikkulapsilla ja vanhoilla ihmisillä. Lievät ihossa esiintyneet erysipelasalueet paranivat yleensä jälkiä jättämättä. Usein tauti levisi kuitenkin ihonalaiseen kudokseen ja aiheutti siellä kudostuhoa ja arpeutumista. Jos elimistö ei pystynyt rajoittamaan taudin leviämistä ja parantamaan sitä, oli taudin etenemisestä seurauksena bakteerien pääsy verenkiertoon eli ns. yleinen verenmyrkytys, joka oli hengenvaarallinen tila. Toinen vakava lisätauti oli keuhkokuume. Kasvojen erysipelas aiheutti toisinaan märkimistä ja kuolioitumista silmäluomissa ja päänahassa. Joskus silmäkuopan kudoksiin ja silmään levinneestä tulehduksesta oli seurauksena näön menetys. Myös muut streptokokkitulehduksen jälkitaudit kuten munuaistulehdus ja kuumereuma olivat mahdollisia, joskin vain harvoin.

Erysipelaksen aiheuttanut streptokokkitartunta käynnistyi yleensä tapaturmaisista ihon vammoista ja leikkaushaavoista tai muista ihon rikkeistä. Haavoista lähteneitä tapauksia lukuun ottamatta erysipelaksen tyypillisiä esiintymispaikkoja olivat kasvot ja alaraajat. Kasvoissa tulehduksen syynä oli usein streptokokin pääsy ihon rikkeeseen kyynelpussin, korvan tai nenäontelon märkäerityksen seurauksena. Alaraajoissa tulehdusportteina olivat säärihaavat sekä sienitulehdusten ja ihonhalkeamien paikat jalkaterissä. Suonikohjujen tai sydänvian aiheuttamat alaraajaturvotukset lisäsivät alttiutta tulehdukselle. Säärien alueella erysipelaksella on taipumusta muuttua pitkäaikaiseksi, arpeuttavaksi ja turvotustaipumusta aiheuttavaksi, mikä puolestaan lisää taudin uusiutumisen mahdollisuutta. Vastasyntyneillä erysipelasta on esiintynyt napavarresta alkaneena vatsan iholla navan ympäristössä. Aikaisemmin 1800-luvulla tunnettiin myös isorokkorokotukseen liittynyt erysipelas, jota lehmärokkorokotteeseen päässeet streptokokit levittivät. Kun rokkoaineen säilyttämiseen alettiin käyttää glyseriiniä, ei tätä rokotuksesta johtunutta erysipelasta enää esiintynyt.

Erysipelaksen vaarallisuus väheni ratkaisevasti 1930-luvun puolivälissä, jolloin tautia alettiin hoitaa siihen tehoavilla sulfavalmisteilla. Seuraava edistysaskel oli penisilliinin saaminen yleiseen käyttöön 1940-luvun lopulla. Penisilliinille yliherkillä ihmisillä voidaan käyttää uudempia tautiin tehoavia antibiootteja. Yhä jatkuvana ongelmana on säärien alueella esiintyvän erysipelaksen sitkeys ja toisinaan viikkoja vaativa hoito sekä uusiutumistaipumus.

Lopuksi vielä pari esimerkkiä historiasta. Upsalan yliopiston professori ja viimeksi Ruotsin arkkipiispa Laurentius Paulinus Gothus (1565–1646) kuvaa päiväkirjoissaan vuosilta 1608–1613, miten hän sairasti erysipelasta toistuvasti molemmissa säärissään, pahimmillaan useita kertoja vuodessa. Saksalainen runoilija, kirjailija ja filosofi Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832) sairasti vuonna 1801 vaikean erysipelaksen toisessa sääressään.

Kirjoitus on valmistunut toukokuussa 2002. Taudin ruusu -nimeä koskeva kappale on lisätty esitetyn kysymyksen johdosta lokakuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Cecil, R. L. (ed.): A Texbook of Medicine. Seventh Edition, Illustrated. W. B. Saunders Company. Philadelphia 1949.

[The] Encyclopædia Britannica. Eleventh Edition. Vol. 9. New York 1910.

Lundström, H.: Laurentius Paulinus Gothus dagboksanteckningar 1608–1613. Kyrkohistorisk Årsskrift VII. Stockholm 1906.

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1950.

Mäkelä, O. ym. (toim.): Lääketieteellinen mikrobiologia. 6. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Jyväskylä 1993.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON