Arno Forsius

Farmakopea

Farmakopea (kreik. farmakon, lääke; poieo, tehdä) on kirja, jossa määritellään lääkeaineiden laadulle ja valmistukselle asetettavia vaatimuksia. Se oli aikoinaan ensimmäisiä yrityksiä tuoda laaduntarkkailua lääketieteen piiriin.

Kasvi- ja eläinkunnasta saatujen lääkeaineiden vaikutus oli kovin epätasainen. Keskiajalla lääkärien reseptien mukaan valmistettujen lääkkeiden teho vaihteli arvaamattomasti valmistuskerrasta toiseen. Siitä syystä nimenomaan lääkärit ja heidän ammattikuntansa alkoivat vaatia valmistettavilta lääkkeiltä tasaisempaa laatua.

Tähän tarkoitukseen eivät kelvanneet enää ne lääkeaineluettelot, "Materia medica", joita oli laadittu jo antiikin ajoista lähtien. Niiden tunnettuja tekijöitä olivat mm. Dioskorides, Avicenna ja Nicolaus Salernolainen. Keskiajan lopulla alettiinkin lääkkeiden laadun parantamiseksi julkaista yleisesti käytettyjen lääkkeiden reseptikokoelmia, joiden nimenä oli yleensä "Antidotarium" eli "vastamyrkyt".

Lääkeaineluetteloiden ja reseptikokoelmien laatiminen ja julkaiseminen oli kauan aikaa yksinomaan lääkärien tehtävänä, sillä apteekkarien ammattikunnassa oppipoikaperiaatteella tapahtunut koulutus ei antanut työhön riittäviä taitoja.

Varhaisimmin sai virallisen aseman Firenzen lääkärien ja apteekkarien vuonna 1498 hyväksymä reseptikokoelma "Antidotarium florentinum", jonka oli laatinut Ricettario Fiorentino. Firenzessä ilmestyi seuraavana vuonna italiaksi "Nuovo receptario". Barcelonassa julkaistiin vuonna 1511 "Concordie apothecariorum" (Apteekkarien sopimus), jonka oli hyväksynyt Barcelonan Collegium Pharmacopolarum. Toinen varhainen farmakopea julkaistiin Lyonissa vuonna 1546.

Farmakopean nimen otti käyttöön Anuce Foesius (1528—1595) Baselissa vasta vuonna 1561. Italialainen lääkäri Ulisse Aldrovandi (1522—1605) tuli Bolognassa lääkkeiden tarkastajaksi noin vuonna 1568 ja julkaisi vuonna 1574 teoksen "Antidotarii Bononiensis Epitome", josta tuli useiden myöhempien farmakopeoiden perusmalli.

Ensimmäinen maallisen hallinnon hyväksymä farmakopea oli Valerius Corduksen (1515—1544) vuonna 1546 laatima reseptikokoelma "Dispensatorium pharmacopolarum", jolle Nürnbergin lääkärikunta hankki hallituksen vahvistuksen. Muita farmakopean hyväksyneitä kaupunkeja olivat Augsburg vuonna 1564 (Pharmacopoeia Augustana), Köln vuonna 1565, Firenze vuonna 1567, Bonn, Bergamo, ja Rooma vuonna 1583, Lontoo vuonna 1618, Pariisi vuonna 1639, Amsterdam vuonna 1651 ja Pietari vuonna 1676.

Lontoossa vuonna 1618 julkaistussa farmakopeassa oli ensimmäisen kerran galeenisten valmisteiden lisäksi myös kemiallisia lääkkeitä. Frankfurtin kaupunginlääkärin Johann-Christian Schröderin (1600—1664) Ulmissa vuonna 1641 julkaisema "Pharmakopoea medico-physica" oli oman aikansa kuuluisin farmakopea.

Farmakopeat olivat paisuneet jatkuvasti ja niissä kulki mukana satojen vuosien takaisia lääkkeitä, joiden käyttö perustui uskomuksiin tai magiaan. Esimerkkinä farmakopeoiden kummallisuuksista voidaan mainita Pressburgin (nyk. Bratislava) kaupunginlääkärin Johann David Rulandin (1585—1648) vuonna 1644 julkaisema "Pharmacopoea nova", jossa esiteltiin ulosteesta ja virtsasta valmistettujen lääkkeiden käyttöä sairauksien hoitona.

Lääketieteen ja lääkkeenvalmistuksen kehittyessä oli tarvetta ryhtyä myös uudistamaan farmakopeaa. Englantilainen kemisti Robert Boyle (1627—1691) loi uudenaikaisia menetelmiä lääkkeinä käytettävien kemiallisten aineiden valmistamiseksi ja tutkimiseksi. Häntä voidaankin pitää modernin farmasian isänä, jonka toiminnan seurauksena myös farmakopean uudistus tuli välttämättömäksi.

Uudistustyö tapahtui kuitenkin varsin verkkaisesti ja Englannissa se toteutui vasta vuonna 1721 kuuluisan lääkärin ja luonnontieteilijän Hans Sloanen (1660—1753) suojeluksessa. Farmakopeasta poistettiin suuri määrä kyseenalaisia, vanhentuneita ja taikuuteen perustuvia lääkkeitä. Toinen merkittävä uudistus oli kasvien tieteellisten nimien ilmoittaminen yrttilääkkeiden kohdalla. Lisäksi annettiin määräyksiä eräiden tislattujen uutteiden vahvuuksien yhdenmukaistamisesta. Vielä merkittävämpi uudistus toteutui vuonna 1746, jolloin kirjaan jätettiin vain ne lääkeaineet, joille farmakopeatoimikunnan enemmistö oli antanut hyväksymisensä. Ensimmäisiä eläinlääkintään tarkoitetun farmakopean tekijöitä oli kuuluisa englantilainen eläinlääkäri W. Gibson (1680—1750).

Tukholman apteekkarit olivat aluksi käyttäneet keskieurooppalaisia farmakopeoita, erityisesti Augsburgin (1640) ja Amsterdamin (1651) farmakopean ohjeita. Vuonna 1663 perustettu Collegium medicum ryhtyi pian hankkimaan omaa farmakopeaa, mutta Tukholman apteekkareille tarkoitettu "Pharmacopoeja Holmiensis Galeno-chymica" ilmestyi vasta vuonna 1686. Sitä oli noudatettava koko Ruotsin (ja myös Suomen) valtakunnassa vuoden 1688 asetuksella, siis varsin aikaisin, sillä muualla Euroopassa ensimmäinen valtakunnallinen farmakopea otettiin käyttöön Ranskassa vuonna 1818.

Tukholman farmakopea oli oikeastaan pelkkä reseptikokoelma, dispensatorium, jossa kuvattiin noin 800 lääkevalmistetta. Ne olivat suurimmaksi osaksi kasviperäisiä. Mukana oli myös joitakin eläinperäisiä valmisteita ja 60 kemiallista lääkettä. Viime mainitut olivat pääasiallisesti antimoni-, rauta- ja elohopeavalmisteita.

Seuraava, jo alun perin valtakunnallinen "Pharmacopoea svecica" painettiin vuonna 1775. Sen esikuvina olivat nyt Lontoon ja Edinburghin kaupunkien farmakopeat. Teos jakautui kahteen osaan, "Materia medica" ja "Praeparata et Composita". Teoksesta ilmestyi vuosina 1779 ja 1784 uudet laitokset, jotka poikkesivat vain vähän aikaisemmasta, ja vuonna 1790 jonkin verran laajennettu laitos, joka oli Suomessa voimassa vuoteen 1819 saakka.

Collegium medicum laati vuonna 1776 myös köyhien farmakopean, "Pharmacopoea pauperum", jota oli noudatettava valmistettaessa lääkkeitä valtion laskuun. Se korvattiin vuonna 1789 uudella, jonka nimenä oli "Pharmacopoea militaris, navalis et Eorum usui accomodata, qui impensis publicis curantur". Se oli siis sotilaita, merimiehiä ja niitä varten, joita hoidettiin julkisilla varoilla, ja se oli tarkoitettu ohjeeksi erityisesti sotilaslääkäreille. Tätä sotilas- ja köyhäinfarmakopeaa kiirehdittiin vuosien 1789—1790 sodan syttymisen vuoksi, jotta nuoret sotilaslääkärit ja kirurgit saisivat tietoonsa tehokkaita ja kuitenkin halpoja lääkkeitä.

Venäjään liittämisen jälkeen Suomea varten laadittiin "Pharmacopoea Fennica", joka ilmestyi vuonna 1819 latinan kielellä. Siinä oli kaksi osaa, "Materia pharmaceutica" ja "Praeparata pharmaceutica". Sen esikuvana oli ollut Ruotsin (ja Suomen) farmakopea vuodelta 1784. Kehityksen myötä galeenisten valmisteiden määrää oli vähennetty ja kemiallisten lisätty. Farmakopean toinen laitos, kaksiosainen ja edelleen latinankielinen, otettiin käyttöön vuonna 1852. Teoksen toinen osa julkaistiin myös ruotsiksi, ja siinä oli ensimmäisen kerran selostettu lääkevalmisteiden toteamisreaktiot, laatututkimukset sekä pitoisuusmääritykset. Vuonna 1863 voimaan tullut kolmas laitos poikkesi hyvin vähän edellisestä. Apteekkilaitoksen kehittyessä farmakopean merkitys väheni lääkärien kannalta, joskin piirilääkärit tarvitsivat sitä vielä apteekintarkastuksia suorittaessaan.

Myös Suomessa julkaistiin sotilas-, merimies- ja köyhäinfarmakopea vuonna 1856 ja sen uusittuna laitoksena sotilasfarmakopea "Pharmacopoea Militaris Fennica, Editio secunda" vuonna 1885. Lisäksi Suomessa julkaistiin vuonna 1866 ruotsiksi erityinen eläinlääkintäfarmakopea, "Veterinärfarmakopé för Finland", josta valmistui uusi laitos vuonna 1886. Myöhemmin vuodesta 1915 alkaen eläinlääkinnässä käytetyt lääkkeet on otettu mukaan varsinaiseen farmakopeaan.

"Pharmacopoea Fennica, Editio quarta" ilmestyi vuonna 1885 ja tuli voimaan vuonna 1886, samanaikaisesti uudelleen painetun sotilasfarmakopean kanssa. Neljännen laitoksen esikuvana oli vuonna 1882 ilmestynyt Saksan farmakopea ja siinä aineiden toteaminen ja tutkiminen oli sisällytetty varsinaiseen farmakopeaan. Galeenisia valmisteita oli mukana enää 79. Teos oli edelleen latinankielinen, mutta siitä ilmestyi vuonna 1885 ruotsinkielinen käännös selityksineen. Siitä otettiin toinen painos vuonna 1888.

Kemiallisen tutkimuksen ja teollisuuden nopean kehityksen johdosta julkaistiin vuonna 1915 "Pharmacopoea Fennica, Editio quinta", farmakopean viides laitos, alun perin jo suomeksi ja ruotsiksi painettuna. Siinä oli lueteltu myös eläinlääkinnässä käytetyt lääkkeet. Mikroskooppinen tukimus oli nyt ensimmäistä kertaa mukana teoksessa ja lisäksi siinä mainittiin uusia, synteettisesti valmistettuja lääkeaineita sekä useita alkaloideja. Laitoksesta otettiin uusi painos vuonna 1930. Maamme itsenäistyttyä julkaistiin vuonna 1920 Pharmacopoea Militaris Fennica, Editio tertia, joka oli voimassa vuoteen 1938 saakka.

"Pharmacopoea Fennica, Editio sexta" tuli voimaan vuonna 1938. Siinä oli otettu huomioon kansainvälisiä sopimuksia ja vaatimuksia. Laitosta laadittaessa käytettiin apuna ruotsalaista ja tanskalaista farmakopeaa. Tutkimusmenetelmien kohdalla lähdekirjoina olivat saksalaiset teokset. Ruotsinkielinen painos ilmestyi vuonna 1940.

Toisen maailmansodan aikana ja erityisesti sen jälkeen lääketeollisuuden kehitys oli nopeaa ja uuden farmakopean tarve kasvoi. "Pharmacopoea Fennica, Editio septima" ilmestyi vuonna 1956 ja tuli voimaan vuonna 1957. Sen esikuvina olivat jälleen ruotsalainen ja tanskalainen farmakopea. Uusi laitos oli apteekkien lisäksi tarkoitettu myös lääketeollisuutta ja tukkukauppaa varten. Monet tutkimusmenetelmät edellyttivät laboratoriomenetelmiä, joita ei voitu enää tehdä apteekeissa. Nyt oli ensimmäisen kerran mukana tarkemmat määräykset myös kylmäsäilytyksestä.

Kansainvälisyyden vaatimukset lisääntyivät jatkuvasti. Jo vuonna 1860 oli keskusteltu yhteisen pohjoismaisen farmakopean mahdollisuudesta. Pohjoismainen Farmakopeatoimikunta perustettiin kuitenkin vasta vuonna 1948 ja Suomi liittyi siihen vuonna 1951. Sen laatima neliosainen Pharmacopoea Nordica alkoi ilmestyä vuonna 1962 ja se tuli voimaan vuonna 1965 kaikissa Pohjoismaissa. Se korvasi silloin kansallisen farmakopean.

Vuonna 1949 perustetun Euroopan neuvoston, Council of Europe, alaisena toimii European Pharmacopoeia Commission. Suomi on ollut siinä huomioitsijana vuodesta 1975 ja jäsenenä vuodesta 1982. Komissio on saanut aikaan yleiseurooppalaisen farmakopean, European Pharmacopoeia, joka alkoi ilmestyä vuonna 1969. Se otettiin käyttöön Suomessa vuoden 1978 alusta ja teoksen edistyessä Pharmacopoea Nordica on jäänyt vähitellen pois käytöstä.

Myös Maailman Terveysjärjestö (WHO) teki aloitteen kansainvälisen farmakopean julkaisemiseksi ja tämän teoksen "Pharmacopoea Internationalis" ensimmäinen laitos alkoi ilmestyä vuonna 1951. Sen tarkoituksena on yhdenmukaistaa lääkkeiden standardeja, vähentää kansallisten farmakopeoiden standardien eroavuuksia ja antaa standardeja niille maille, joilla ei ole omaa farmakopeaa. Sillä ei ole virallista asemaa Suomessa.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1995: 28: 2989. Tarkistettu ja lisätty syyskuussa 1999. Kirjoitusvirheitä korjattu syyskuussa 2006.

Kirjallisuutta:

Cowen, D. L., Helfand W. H.: Pharmacy, An Illustrated History, Harry N. Abrams, Inc, Publishers, New York. Printed and bound in Japan, 1990.

Encyclopaedia Britannica, XIth edition, 1910—1911.

Ericsson, R.: Från Pharmacopoeja Holmiensis 1686 till Svensk Läkemedelstandard. Nordisk Medicinhistorisk Årsbok 1986, s. 61—70. Södertälje 1986.

Peldán, K.: Suomen farmasian historia. Helsinki 1967.

Haastattelu 3.3.1995: Sinivuo, Kaarina, STAKES

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON