Arno Forsius

Theodor Fliedner ja diakonissojen koulutus

Theodor Fliedner (1800—1864) oli Kaiserswerthin luterilaisen seurakunnan pappi Saksassa lähellä Düsseldorfia. Hän tunsi kiinnostusta hyväntekeväisyystyöhön, johon hän kävi tutustumassa eri puolilla Eurooppaa. Englannissa hän perehtyi Elizabeth Fry'n (1780—1845) toimintaan vankien aseman parantamiseksi. Kotimaahan palattuaan Fliedner perusti vuonna 1823 Saksan ensimmäisen vankilayhdistyksen. Myöhemmin vuonna 1833 hän perusti myös turvakodin vankilasta vapautuville naisille.

Alankomaissa oli ollut jo 1500-luvun loppupuolelta lähtien pitkälle kehitettyä seurakuntien diakoniatoimintaa sekä esikuviksi kelpaavia sairaaloita, mielisairaiden hoitolaitoksia, vanhainkoteja, orpokoteja ja työlaitoksia. Diakonien apuna oli diakonissoja, jotka pitivät huolta laitosten sairaista ja taloudenhoidosta. Lisäksi seurakunnat lähettivät laitoksiin sairaiden lohduttajia sielunhoidolliseen työhön. Varsinkin diakoniatyö sairaiden hoitamiseksi oli tehnyt Fliedneriin syvän vaikutuksen.

Fliedner perusti vuonna 1833 alueellisen diakonissayhdistyksen. Hän alkoi pian suunnitella myös naisten kouluttamista ammattitaitoisiksi diakoniatyöntekijöiksi. Hän tajusi alusta alkaen, että evankelisten diakonissojen työn tulisi kohdistua sairaanhoidon lisäksi myös muuhun armeliaisuustyöhön. Sen mukaisesti Fliedner perustikin pientenlasten koulun vuonna 1835, opettajaseminaarin vuonna 1836, orpokodin keskiluokan tytöille vuonna 1840 ja turvakodin mielisairaille naisille vuonna 1847.

Fliednerin kauaskantoisimmaksi tehtäväksi muodostui kuitenkin sairaanhoidollisen koulutuksen uudistaminen. Fliedner hahmotteli vuonna 1836 toimintaperiatteet yhdistykselle, joka sai nimen "Evankelinen yhdistys kristillistä sairaanhoitoa varten". Yhdistyksessään Fliedner seurasi pitkälle Vincent Paulilaisen perustamaa "Laupeiden sisarten" järjestöä. Diakonissat kuuluivat pysyvästi laitoksen sisarkuntaan. Laitos vastasi heidän koulutuksestaan ja työpaikoistaan sekä vanhuudenturvastaan, jota varten Fliedner perusti Kaiserswerthiin myöhemmin myös lepokodin eläkkeelle siirtyneille diakonissoille. Diakonissat voivat kuitenkin halutessaan lopettaa työnsä ja palata tavalliseen elämään.

Lokakuussa 1836 Fliedner avasi Kaiserswerthissä diakonissalaitoksen ja sen yhteydessä sairaalan. Fliednerin puoliso Friederike (1800— 1842, o.s. Münster) huolehti laitoksen käytännön asioista. Koulutettavien sairaanhoitajattarien esikuvana oli Hampurissa vuodesta 1823 köyhäin- ja sairaanhoitoyhdistystä johtanut Amalie Wilhelmina Sieveking, joka oli vuoden 1831 koleraepidemian aikana ennakkoluuloista välittämättä ryhtynyt hoitamaan tautiin sairastuneita. Fliedner olisi halunnut hänet myös laitoksensa johtajaksi, mutta hän ei ottanut tehtävää vastaan. Ensimmäiseksi hoitajattareksi tuli sisar Gertrud Reichardt, erään lääkärin tytär Ruhrista. Oppiaika diakonissakoulussa muodostui kolmivuotiseksi. Sen alussa oli 3—6 kuukauden mittainen koeaika. Käytännön sairaalaharjoittelun ohella opetus käsitti mm. uskontoa, siveysoppia, tautioppia, sairaanhoitoa ja lääkeaineoppia.

Kun Kaiserswerthin diakonissojen määrä oli lisääntynyt, he alkoivat huolehtia hoidosta Elberfeldin kaupunginsairaalassa, Frankfurtin huoltokodissa sekä Kreuznachin ja Saarbrückenin sairaaloissa. Sen lisäksi he hoitivat Berliinin Charité-sairaalassa syfilistä sairastavia naisia ja Marsbergerin hoitolaitoksessa mielisairaita. Ensimmäinen seurakuntadiakonissa lähetettiin työhönsä vuonna 1844 Jöllenbeck-nimiselle paikkakunnalle Ravensbergiin.

Tiedot diakonissojen sairaanhoidon koulutuksesta ja hyvät kokemukset heidän toiminnastaan eri sairaaloissa toivat mainetta Kaiserswerthin diakonissalaitokselle. Siellä sai myös sairaanhoidon uudistajaksi kohonnut Florence Nightingale vuosina 1850 ja 1851 lopullisen vakaumuksen ryhtyä uralleen. Fliednerin aatteet levisivät nopeasti sekä lähialueille että kauemmas maailmalle. Pian alettiin perustaa diakonissalaitoksia eri puolille Saksaa ja myös muualle Eurooppaan.

Fliedner luopui pastorinvirastaan vuonna 1849 ja vuosina 1849—1851 hän matkusteli Euroopan lisäksi Yhdysvalloissa ja Lähi-Idässä, minkä seurauksena diakonissalaitoksia syntyi myös Euroopan ulkopuolelle. Tanskan käydessä vuosina 1863—1864 sotaa Preussia ja Itävaltaa vastaan Fliedner lähetti vuonna 1864 Kaiserswerthin diakonissoja sotasairaaloihin. Näin hän loi yhteyden Punaisen Ristin järjestöön, joka tuossa sodassa joutui ensi kerran käytännön toimiin.

Fliednerin kuollessa vuonna 1864 oli olemassa jo 30 diakonissalaitosta ja niissä yli 1600 diakonissaa. Suomessa perustettiin ensimmäinen diakonissalaitos vuonna 1867 Helsinkiin ja seuraavat vuonna 1869 Viipuriin (vuodesta 1940 Lahdessa), vuonna 1894 Sortavalaan (vuodesta 1947 Pieksämäellä), vuonna 1896 Ouluun sekä vuonna 1949 Poriin.

Julkaistu aikaisemmin Suomen Lääkärilehdessä 1994: 12: 1329. Tarkistettu heinäkuussa 1999.

Lähteitä:

Vonhoff, H.: Laupiaat sydämet. Armeliaisuuden maailmanhistoria. Porvoo 1962

Yleiset hakuteokset.

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON