Arno Forsius

Sigmund Freud (1856—1939) — psykoanalyysin luoja ja kehittäjä

Sigmund Freud on luonut elämäntyöllään uusia piirteitä ihmisen psyyken tutkimukseen ja tuonut psykologiset menetelmät siihen saakka biologiseen perustaan nojanneeseen psykiatriaan. Hänen oppinsa on vaikuttanut psykologian ja psykiatrian lisäksi laajasti kulttuuriin, kirjallisuuteen, taiteeseen ja musiikkiin sekä filosofiaan, etiikkaan, kasvatustieteeseen ja uskontotieteeseen. Tässä kirjoituksessa on mahdollista esittää vain pääpiirteitä Sigmund Freudin elämänkaaresta ja hänen tärkeimmistä tutkimuksistaan.

Sigmund (alunperin Sigismund) Freud syntyi vuonna 1856 nykyisen Tšekin maan Príborissa, silloisen Itävalta-Unkarin Freibergissa. Hänen vanhempansa olivat juutalainen villakauppias Jakob Freud ja tämän toinen puoliso Amalia Nathansohn. Perhe muutti vuonna 1859 taloudellisista syistä Leipzigiin ja seuraavana vuonna Wieniin, jossa Sigmund Freud eli vuoteen 1938 saakka.

Freud oli etevä ja uuttera koululainen, joka päätti kymnaasin käynnin vuonna 1873. Hän ryhtyi aluksi opiskelemaan Wienin yliopistossa oikeustiedettä. Hän siirtyi kuitenkin pian lääketieteeseen, tarinan mukaan kuultuaan esseen "Luonnosta", jota on pidetty virheellisesti Johann Wolfgang von Goethen kirjoittamana. Opiskelunsa aikana Freud työskenteli neurologian tutkijana Ernst Wilhelm von Brücke'n (1819—1892) johtamassa fysiologian laitoksessa.

Freud suoritti ansiokkaita histologisia ja kliinisiä tutkimuksia, joiden kohteena olivat mm. kuulohermon anatomia, afasia ja syntymävammana esiintyvä Littlen tauti. Freud valmistui lääketieteen tohtoriksi vuonna 1881. Vuodesta 1882 hän oli jonkin aikaa Wienin yleisessä sairaalassa psykiatri Theodor Meynert'in (1833—1892) ja sisätautiopin professori Hermann Nothnagel'in (1841—1905) apulaisena.

Freud kihlautui vuonna 1882 juutalaisen Martha Bernays'in (1861—1951) kanssa ja heidät vihittiin vuonna 1886 avioliittoon, joka ei ollut erityisemmin onnellinen. Avioparille syntyi kuusi lasta, Mathilde (1887—1978), Jean Martin (1889—1967), Oliver (1891—1969), Ernst (1892—1970), Sophie (1893—1920) ja Anna (1895—1982). Annasta tuli huomattava psykoanalyytikko.

Freud tutki vuonna 1884 kokaiinin vaikutuksia ja totesi tämän kieltä paikallisesti puuduttavan ominaisuuden. Tämä havainto johti jo samana vuonna siihen, että Carl Koller (1857—1944) alkoi käyttää kokaiinia puudutusaineena silmäleikkauksissa. Tutkimustensa seurauksena Freudista tuli kokainisti ja hän oli kovin innostunut sen "energiaa vapauttavasta" vaikutuksesta. Kun kokaiinin haitalliset ominaisuudet todettiin, sai Freud osakseen paljon arvostelua myönteisestä suhtautumisestaan kokaiiniin. Hän pääsi itse eroon kokaiinista jonkin ajan kuluttua. Sen sijaan hän oli elämänsä loppuun saakka intohimoinen sikarinpolttaja. [Katso myös Kokaiini ja paikallispuudutuksen alkuvaiheet.]

Freud kiinnostui hypnoosista seuratessaan vanhemman ammattitoverinsa Josef Breuerin (1842—1925) vuosina 1880-1882 eräälle naispotilaalle antamaa hoitoa. Potilas tunnetaan kirjallisuudessa nimellä "Anna O". Todellisuudessa hän oli Bertha Pappenheim (1859—1936), tunnettu kirjailija ja naisten oikeuksien puolustaja. "Anna O" eli onnettoman nuoruuden, kärsi vaikeasta neuroosista ja sairasti hysteerisiä halvauksia. Breuer käytti hänen hoidossaan hypnoosia ja suggestiota, joiden avulla hän pyrki johdattamaan hoidettavansa muistojen alkulähteille ja sitä kautta "puhdistamaan" ajatusmaailmaansa. Sen vuoksi menetelmää kutsuttiin katharsismetodiksi. "Anna O" ei kuitenkaan antautunut pelkästään suggeroitavaksi vaan vaati keskustelua, joka auttoi häntä palaamaan itsenäisesti muistoihinsa ja mielikuviinsa. Näin "Anna O" oli psykoanalyyttisen menetelmän käynnistäjä.

Freudista tuli vuonna 1885 neuropatologian yksityisdosentti. Saman vuoden aikana hän matkusti apurahan turvin Pariisiin kuuntelemaan kuuluisan Jean-Martin Charcot'n (1825—1893) hysterialuentoja. Niillä oli ratkaiseva vaikutus Freudin tulevan kehityksen kannalta. Ranskasta vuonna 1886 palattuaan Freud perusti Wieniin yksityisvastaanoton ja hoiti siellä pääasiallisesti hysteerikkoja hypnoosin avulla. Pian Freud ryhtyi yhteistyöhön Joseph Breuerin kanssa ja alkoi käyttää hoidossaan tämän soveltamaa potilaskeskeistä "autohypnoosia".

Freud tutustui vuonna 1887 kuuluisaan berliiniläiseen nenälääkäriin Wilhelm Fliess'iin (1858—1928). Heidän kiinteä ystävyytensä ja ajatustenvaihtonsa vaikutti ratkaisevasti psykoanalyysin kehittämiseen, kuten Freudin monista kirjeistä Fliess'ille voidaan todeta. Freud teki vuonna 1889 matkan Nancy'n kaupunkiin Ranskaan ja opiskeli siellä hypnoosin tekniikkaa Hyppolyte-Marie Bernheim'in (1840—1919) ja Ambroise-Auguste Liébeault'in (1823—1904) johdolla. Freud muutti vuonna 1891 Wienissä uuteen asuntoon, Berggasse 19, jossa on nykyään Freud-museo.

Yhteistyö Breuerin kanssa johti siihen, että Freud ja Breuer julkaisivat yhdessä kaksi hysteriaan liittyvää julkaisua, "Über den psychischen Mechanismus hysterischer Phänomene" vuonna 1893 ja "Studien über Hysterie" (Tutkielma hysteriasta) vuonna 1895. Jälkimmäisen teoksen päätösluvussa Freud mainitsi eräitä psykoanalyysin käsitteitä, jotka olivat tulleet esiin katharsismetodin yhteydessä, kuten tunteensiirto, vastarinta ja sensuuri.

Hoitamiensa potilastapausten perusteella Freud uskoi ratkaisseensa neuroosien arvoituksen vuonna 1896. Hän piti naisilla hysterian syynä lapsuudessa tapahtunutta seksuaalista traumaa, minkä vuoksi Freudin ajatusmallia nimitetään "viettelyteoriaksi". Breuerin mielestä seksuaalisuuden korostaminen oli Freudin ajattelussa liiallista, minkä seurauksena heidän välinsä katkesivat jo vuonna 1896. Jo vuotta myöhemmin Freud perääntyi yksiselitteisestä traumateoriastaan ja kehitteli ajatuksia neuroosien moninaisesta taustasta.

Freud mainitsi ensimmäisen kerran sanan psykoanalyysi vuonna 1896 eräässä ranskankielisessä kirjoituksessaan. Freudin isä kuoli saman vuoden lokakuussa ja siihen liittyen Freud aloitti vuonna 1897 järjestelmällisen itseanalyysinsä. Sen aikana hän totesi, että lapsuuden unohtuneisiin kokemuksiin perustuvat piilotajuiset tekijät olivat määrääviä hänen omassa elämässään. Hän havaitsi myös lasten oman seksuaalisuuden ja toi esiin ajatuksensa ns. Oidipus -kompleksista, jonka mukaan pojassa esiintyy lapsena intohimoa äitiä ja mustasukkaisuutta isää kohtaan.

Freud oli saanut jo vuonna 1895 äkillisen oivalluksen, että unilla on piilevä merkitys, joka voidaan paljastaa oikeiden psykologisten menettelytapojen avulla. Hän selitti unet symbolisen tulkinnan avulla erityisesti torjutun seksuaalisuuden ilmauksiksi. Tämä vahvisti hänen uskoaan seksuaalisuuden tärkeydestä ihmisen psyyken kehityksessä. Näitä ongelmia pohtiessaan Freudille muodostui käsitys, että unien perusteella voidaan löytää mielekäs selitys ihmisen psyykkisille toiminnoille. Koska myös terveet ihmiset näkivät unia, kehittyi unien tulkitseminen neuroottisten ihmisten psykoanalyyttisestä menetelmästä yleiseksi syvyyspsykologiseksi tutkimukseksi.

Freud sai vuoden 1899 lopulla valmiiksi teoksensa "Die Traumdeutung" (Unien tulkinta), joka merkittiin vuosisadan vaihtumisen johdosta painetuksi vuonna 1900. Teos on monessa suhteessa erittäin merkityksellinen ja sen päätösluku on tärkeä psykoanalyysin kannalta, sillä siinä tuodaan esiin tämän menetelmän perusteet. Freud oli luopunut kokonaan hypnoottisesta vaikuttamisesta hoidettavaan, joka sai nyt purkaa ajatuksiaan vapaan mielleassosiaation ohjaamana. Tunteensiirron eli transferenssin parantamiseksi Freud käytti menetelmää, jossa analysoitava lepäsi sohvalla ilman suoraa katsekontaktia analyysin suorittajaan.

Freudin psykoanalyysin perustana esittämä ihmisen psyykkinen rakenne jakautui kolmeen eri järjestelmään, jotka olivat "das Unbewusste" (piilotajuinen), "das Vorbewusste" (esitietoinen) ja "das Bewusste" (tietoinen). Näiden rakenteiden välillä vaikuttavia seikkoja olivat sensuuri, joka ehkäisi piilotajuisen tietoiseksi palauttamista, sekä psykologinen vastarinta. Ajatus piilotajuisen olemassa olosta ei ollut sinänsä uutta, sillä ranskalainen René Descartes (1596—1650) ja saksalainen Carl Gustav Carus (1789—1869) olivat jo tuoneet sen esiin.

Freud sai vuonna 1902 nimityksen Wienin yliopiston ylimääräiseksi professoriksi. Näihin aikoihin hän katkaisi kirjeenvaihtonsa ja ystävyytensä Wilhelm Fliessin kanssa. Freud perusti samana vuonna Psykologisen keskiviikkoseuran, josta tuli vuonna 1908 Wienin psykoanalyyttinen yhdistys. Keskiviikkoseuran huomattavia jäseniä olivat Wilhelm Stekel ja Alfred Adler (1870—1937). Freudin teoksista näinä aikoina on mainittava "Zur Psychopathologie des Alltagslebens" (1904, Arkielämämme psykopatologiaa). Tämä on suuren yleisön keskuudessa tunnetuin hänen teoksistaan. Toinen yleistajuinen teos on "Der Witz und seine Beziehung zum Unbewussten" (1905, Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan).

Julkaistuaan vuonna 1905 teoksen "Drei Abhandlungen zur Sexualtheorie" (Seksuaaliteoria) Freud kohosi erääksi tärkeimmistä seksologian uranuurtajista. Hänen mukaansa neuroosin taustalla voi olla seksuaaliseen trauman ohella myös seksuaalisen vietin torjunta. Freud laajensi seksuaalisuuden elämässä jatkuvasti vaikuttavaksi vietiksi, libidoksi, jolla oli ratkaiseva vaikutus ihmisen kehityksessä, toiminnassa ja elämysmaailmassa. Tämä käsitys merkitsi samalla seksuaalisuuden kuulumista ihmisen olemukseen jo varhaisesta lapsuudesta saakka. "Viettelevän" libidon vastapainona oli epämääräiseksi jäänyt minävietti tai itsesäilytysvietti.

Freud tutustui vuonna 1907 sveitsiläiseen psykiatriin Carl Gustav Jung'iin (1875—1961) ja ryhtyi kirjeenvaihtoon hänen kanssaan. Jung suhtautui alun alkaen suurin varauksin Freudin käsityksiin, jotka korostivat seksuaalisuutta ja väheksyivät henkisyyttä. Sekä Freud että Jung saivat vuonna 1909 kutsun Yhdysvaltoihin ja he päättivät tehdä matkan yhdessä. Heidän matkaseuranaan oli myös unkarilainen psykoanalyysin harrastaja Sándor Ferenczi (1873—1933). Freud nimitettiin Massachusetts'in Worcesterissa olevan Clark University'n kunniatohtoriksi, mitä hän piti suurena tunnustuksena. Muuten hänelle jäi vastenmielinen käsitys Yhdysvalloista.

Salzburgissa pidettiin vuonna 1908 ensimmäinen kansainvälinen psykoanalyyttinen kongressi, jossa suurta kuuluisuutta jo saavuttanut Freud oli luennoitsijana. Vuonna 1910 perustettiin Kansainvälinen psykoanalyyttinen yhdistys, jonka puheenjohtajaksi tuli aluksi Jung ja hänen jälkeensä Freud.

Freud kirjoitti värikkäitä ja vaikuttavia selostuksia tutkimistaan tapauksista, jotka selvittivät hänen psykoanalyyttisen ajattelunsa perusteita. Hän oli myös haluttu ja pidetty luennoitsija psykoanalyysista kiinnostuneissa piireissä. Freudin tunnettuja kirjoituksia psykoanalyysia valaisevista tapauksista olivat mm. "Bruchstück einer Hysterie-analyse" (1905, "Dora"), "Analyse der Phobie eines fünfjährigen Knaben" (1909, "Pikku Hans"), "Hemmung, Symptom und Angst" (1919, "Rottamies"), "Psychoanalytische Bemerkungen über einen autobiographisch beschriebenen Fall von Paranoia" (1911, "Schreberin tapaus") ja "Aus der Geschichte einer infantilen Neurose" (1918, "Susimies"). Kirjoitukset tunnetaan yleensä kuvattujen tapausten edellä mainituilla nimityksillä.

Freud perusti vuonna 1912 kaksi psykoanalyysin kehittämiseen merkittävästi vaikuttanutta lehteä. Niistä "Imago" -nimisen lehden oli tarkoitus omistautua psykoanalyysille kulttuuritieteenä. "Internationale Zeitschrift für Psychoanalyse" oli puolestaan kliinisesti suuntautunut. Sveitsiläisen kirjailijan ja filosofin Carl Spittelerin (1845—1924) eräillä teoksilla oli merkittävä asema syvyyspsykologian kehityksen kannalta. Hänen romaanillaan "Imago" vuodelta 1906 oli suora vaikutus Freudiin, joka valitsi toiselle lehdelleen saman nimenkin.

Samoihin aikoihin Freud joutui toistuvasti hankaluuksiin läheisten ystäviensä ja työtoveriensa kanssa. Vuonna 1911 syntyi välirikko Alfred Adlerin kanssa, joka alkoi vuonna 1914 julkaista lehteä "Internationale Zeitschrift für Individualpsychologie". Vuonna 1913 katkesivat välit Jungin kanssa, joka sanoutui irti Freudin opeista. Jung piti mm. libidoa yhtenäisenä elämänviettinä, jolla ei ollut pelkästään seksuaalista sisältöä. Freud jätti Kansainvälisen psykoanalyyttisen yhdistyksen puheenjohtajan tehtävän jo vuonna 1914 ja erosi yhdistyksestä. Freudin teoksia näinä vuosina olivat "Über Psychoanalyse" (1910), "Zur Dynamik der Übertragung" (1912) ja "Erinnern, Wiederholen und Durcharbeiten" (1914).

Berliinissä perustettiin vuonna 1913 "Ärztliche Gesellschaft für Sexualwissenschaft und Eugenik". Sen päähenkilöitä olivat Iwan Bloch (1872—1922) ja Magnus Hirschfelt (1868—1935) sekä Freudin aikaisempi ystävä Wilhelm Fliess. Freud osallistui aiheesta virinneeseen keskusteluun julkaisemalla vuonna 1913 teoksen "Totem und Tabu: Einige Übereinstimmungen im Seelenleben der Wilden und der Neurotiker". Ensimmäisen maailmansodan aikana Freud julkaisi teokset "Zur Geschichte der psychoanalytischen Bewegung" (1914) ja "Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse" (1916—1917, Johdatus psykoanalyysiin). Viime mainittu perustui Freudin viimeisiin yliopistoluentoihin Wienissä vuosina 1915—1916.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen pidettiin ensimmäinen kansainvälinen psykoanalyyttinen kongressi vuonna 1918 Budapestissa. Siellä keskusteltiin mm. vaatimuksesta, että psykoanalyytikkojen olisi käytävä läpi oma analyysi. Freud otti esiin psykoanalyyttisten klinikoiden perustamisen. Ensimmäinen klinikka perustettiin vuonna 1920 Berliiniin, jossa toimiva psykoanalyyttinen yhdistys nousi edelläkävijän asemaan psykoanalyysissä ja sen koulutuksessa. Freudilla oli itsellään selvä käsitys psykoanalyysin rajoituksista psyykkisten häiriöiden hoidossa. Hänen mielestään se sopi vain neuroosien mutta ei sen sijaan varsinaisten psykoosien hoitoon.

Freud kehitti jatkuvasti psykoanalyyttistä ajatteluaan ja pyrki luomaan ihmisen psyykkiselle rakenteelle metapsykologisen, kaikenselittävän teorian. Hän julkaisi aihepiiristä kaksi teosta, "Jenseits des Lustprinzips" (1920) ja "Das Ich und das Es" (1923, Minä ja se), joissa hän tuo esiin metapsykologian kannalta tärkeät käsitteet id, ego ja superego. Freudin teorian mukaan ihminen syntyy puhtaana "se"-olentona (id) vietteineen, ilman hyviä tapoja ja järkeä. Eloon jääminen ihmisenä vaatii häntä kehittämään "minän" (ego), joka sovitellen etsii tasapainoa "sen" ja ympäröivän maailman välillä. Siinä "minän" on otettava huomioon myös "yliminän" (superego) vaatimukset, jotka kehittyvät kasvatuksen, opetuksen ja sosiaalisten normien kautta eräänlaiseksi omaksitunnoksi.

Freud saavutti suurta kuuluisuutta psykoanalyysillään ja se hyväksyttiin psyyken tutkimuksena ja psyykkisten häiriötilojen hoitona lähes kaikkialla maailmassa. Toisaalta Freud joutui ehdottomien kannanottojensa vuoksi toistuvasti vaikeuksiin läheisten ystäviensä ja työtoveriensa kanssa. Niinpä hän katkaisi 1920 luvulla välinsä mm. unkarilaiseen Sándor Ferencziin sekä omiin maanmiehiinsä Otto Rank'iin (1884—1939) ja Wilhelm Reich'iin (1897—1957).

Freudilla todettiin vuonna 1923 syöpäkasvain suuontelossa. Hänelle tehtiin silloin leikkaus, jossa kasvainalueet poistettiin. Puutosalueet korvattiin proteesilla, jota oli alinomaa sovitettava paikoilleen ja joka vaikeutti sekä syömistä että puhumista. Freud ei pystynyt luopumaan sikarinpoltosta, jonka aiheuttama ärsytys suuontelossa jatkui. Freudille suoritettiin suuontelon kasvaimen takia kaikkiaan 33 leikkausta elämän aikana.

Sairauden johdosta Freud tunsi välillä kyllästymistä elämään, mutta hän toipui siitä ja jatkoi työtään psykoanalyysin ja kirjoittamisen parissa. Hän julkaisi vuonna 1925 teoksen "Selbstdarstellung" ja siihen vuonna 1935 jatkona "Nachschrift" (yhdessä suomennettuna Omaelämäkerrallinen tutkielma).

Vähitellen psykoanalyysi oli saanut alan harjoittajia myös lääkärikunnan ulkopuolelta. Eräs heistä oli Theodor Reik (1888—), jota syytettiin vuonna 1926 puoskaroinnista. Freud puolusti häntä kirjoituksessaan "Die Frage der Laienanalyse" (1926, Kysymys maallikkoanalyysistä). Freud katsoi, että psykoanalytiikka oli erillinen tieteenala, jonka soveltaminen ei välttämättä kuulunut vain lääketieteeseen, vaikka se siihen usein liittyikin. Siten psykoanalyytikoksi koulutettu muu henkilö kuin lääkäri ei ollut Freudin mielestä maallikko psykoanalyysin alalla.

Freud oli aktiivinen luennoitsija ja kirjoittaja, joka käsitteli jatkuvasti psykoanalyysiä ja sen kehitystä. Hän julkaisi vuonna 1933 teoksen "Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse" ja vuonna 1937 kirjoituksen "Die endliche und die unendliche Analyse" (Päättyvä ja päättymätön analyysi), joka oli hänen viimeinen ja tärkein artikkelinsa psykoanalyysin tekniikasta.

Freudin uskontoon liittyvistä teoksista on mainittava mm. "Totem und Tabu" (1913, Toteemi ja tabu), "Die Zukunft einer Illusion" (1927), ja "Der Mann Moses und die monotheistische Religion" (1938), historiaan ja kulttuuriin liittyvistä edellä mainittujen lisäksi "Die 'kulturelle' Sexualmoral und die moderne Nervosität" (1908), "Massenpsychologie und Ich-Analyse" (1921), "Das Unbehagen in der Kultur" (1929, Ahdistava kulttuurimme) ja "Warum Krieg?" (1933).

Frankfurt am Main'in kaupunki antoi Freudille vuonna 1930 Goethe -palkinnon, jonka hän otti tyytyväisyyttä tuntien vastaan. Englannin Royal Society valitsi Freudin jäsenekseen vuonna 1936.

Natsit ottivat vallan Saksassa vuonna 1933. Se merkitsi juutalaisvastaisuuden alkamista ja Freudin kootut teokset heitettiin roviolle seremoniallisesti. Psykoanalyysiä ei hylätty kokonaan, mutta siitä kehitettiin kansallissosialistinen muunnelma.

Maaliskuussa 1938 Itävalta liitettiin Saksaan. Juutalaisiin ja oppositiossa oleviin alettiin kohdistaa terroria. Myös Anna Freud joutui Gestapon kuulusteluihin. Psykoanalyysi kiellettiin sekä psykoanalyyttisen yhdistyksen ja kustantamon varat takavarikoitiin. Sigmund Freud ja hänen perhekuntansa saatiin pelastetuksi ystävien tuella ja kansainvälisten ponnistelujen avulla. He pääsivät monien vaikeuksien jälkeen matkustamaan syyskuussa 1938 Pariisiin ja sieltä edelleen Lontooseen. Freudin sisarista neljä jäi Itävaltaan. Heidät vietiin myöhemmin maasta ja murhattiin natsien tuhoamisleireillä.

Freudin syöpä paheni kevään ja kesän 1939 aikana. Freud muistutti lääkäriään Max Schuria siitä, että tämä oli luvannut olla jättämättä häntä pulaan, kun aika koittaisi. Schur antoi kovia tuskia kärsivälle Freudille kahdesti 20 mg morfiinia 21.9.1939. Freud vaipui koomaan ja kuoli 23.9.1939. Hänet ruumiinsa poltettiin ja hänen tuhkaansa säilytetään kreikkalaisessa uurnassa Golders Greenin krematoriossa Lontoossa. Freudin Lontoon asunto on nykyään museona ja psykoanalyyttisena kirjastona.

Kirjoitus on valmistunut kesäkuussa 2000. Julkaistu lyhennettynä: Suomen Lääkärilehti 2001: 5: 581.

Kirjallisuutta:

Appignanensi, R. ja Zarate, O.: Freudia aloittelijoille, Helsinki 1981

Flournoy, H.: Sigmund Freud (1856 bis 1939). Teoksessa Die Berühmten Ärzte (herausgegeben von R. Dumesnil und H. Schadewaldt). 2. deutsche Auflage. Aulis Verlag. Köln [ilman painovuotta, noin 1970]

Freud, S.: Ahdistava kulttuurimme. Otava. Helsinki 1972

Freud, S.: Arkielämämme psykopatologiaa. Otava. Toinen painos, Keuruu 1961

Freud, S.: Johdatus psykoanalyysiin. Gummerus. Jyväskylä 1964

Freud, S.: Omaelämäkerrallinen tutkielma; ja Björk, S.: Psykoanalyyttinen käsitys sielunelämän kehityksestä. Keuruu 1962

Freud, S.: Seksuaaliteoria. Gummerus. Jyväskylä 1971

Freud, S.: Toteemi ja tabu. Jyväskylä 1989

Freud, S.: Unien tulkinta. Jyväskylä 1968

Freud, S.: Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan Helsinki 1954

Jung, C. G.: Unia, ajatuksia, muistikuvia. Muistiin merkinnyt ja toimittanut Aniela Jaffé. WSOY. Juva 1985

Schott, H. (und Mitarbeiter): Die Chronik der Medizin. 1. Auflage 1993. Printed in Belgium 1997

Sjögren, L.: Sigmund Freud. Elämä ja teokset. WSOY. Juva 1991

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON