Arno Forsius

Fysiognomia

Fysiognomialla tarkoitetaan oppia, joka tutkii luonteen ominaisuuksien sekä kasvonpiirteiden ja ruumiinrakenteen vastaavuutta. Opin harrastajat pitävät fysiognomiaa keinona arvioida ihmisen luonnetta ja vieläpä ennustaa hänen tulevaisuuttaan.

Epäilemättä ihmisen fyysisten piirteiden ja eräiden psyykkisten ominaisuuksien välillä voidaan löytää tiettyjä säännönmukaisuuksia. Siihen perustuvat mm. Ernst Kretschmerin (1888–1964) luomat rakennetyypit leptosomi, pyknikko ja atleetti sekä niitä vastaavat luonnetyypit skitsotyymi, syklotyymi ja viskoosi. Lapsilla on usein vanhempiensa ulkoisen olemuksen lisäksi heidän kanssaan samantapaisia luonteenpiirteitä. Sitäpaitsi eräisiin kromosomihäiriöihin liittyvän ulkonäön ja henkisen tason välillä on vastaavuuksia.

Jo Homeroksen (n. 800 eKr.) runoissa ja Hippokrateen (460–377 eKr.) kirjoituksissa on viitteitä siitä merkityksestä, joka fysiognomialle annettiin antiikin Kreikan kulttuurissa. Ensimmäistä fysiognomian tutkielmaa on pidetty Aristoteleen (384–322 eKr.) kirjoittamana. Siinä tarkastellaan yleisesti fysiognomian käytäntöä sekä erityisesti niitä piirteitä, jotka kuvasivat luonteen voimaa ja heikkoutta sekä nerokkuutta ja tylsyyttä. Tutkielmassa selostetaan, minkälaisia luonteenominaisuuksia uskottiin liittyvän vaikkapa ruumiinrakenteeseen, ihonväriin, hiuksiin, kasvonpiirteisiin, vartaloon ja raajoihin sekä kävelyyn ja ääneen. Jos ihmisen olemuksessa oli samankaltaisia piirteitä jonkun eläimen kanssa, arveltiin hänellä olevan myös sellaisia käyttäytymispiirteitä, joita pidettiin tälle eläinlajille ominaisina. Kreikassa usko fysiognomiaan oli niin suuri, että vanhemmat ohjasivat nuorukaisia ammattiin vasta, kun erityiset fysiognomit olivat antaneet kasvonpiirteiden perusteella arvion heidän luonteestaan.

Antiikin Rooman ajan auktoreista, jotka ovat kirjoituksissaan käsitelleet fysiognomian käytäntöä, voidaan mainita Gaius Plinius Secundus vanhempi (23–79), Decimus Junius Juvenalis (n. 50–n. 135) ja Gaius Svetonius Tranquillus (n. 70–140). Kristillisen kirkon varhaisten oppineiden kirjoituksissa tavattiin lukuisia viittauksia fysiognomiaan. Arabialaisen kauden lääketieteen edustajista Rhazes (n. 850–923), Avicenna (980–1037) ja Averroes (1126–1198) käsittelivät sitä kirjoituksissaan.

Keskiajalla myös eurooppalaiset oppineet kuten Albertus Magnus (1193–1280), John Duns Scotus (n. 1266–1308) ja Tuomas Akvinolainen (1225–1274) olivat kiinnostuneita fysiognomiasta. Italialainen lääkäri Pietro d'Abano (1250–1315) joutui fysiognomisten käsitystensä vuoksi ristiriitaan inkvisition kanssa. Hän pystyi silloin kuitenkin puolustautumaan ja hänet vapautettiin syytöksistä. Keskiajalla korostuivat jälleen pyrkimykset käyttää fysiognomiaa ennustamiseen. Silloin tutkittiin myös sen yhteyksiä kansantaruihin ja magiaan.

Italialainen luonnonfilosofi Giambattista Porta (n. 1535–1615) julkaisi vuonna 1586 teoksen "De humana physiognomonia" (Ihmisen fysiognomiasta). Portan ajattelua vallitsi fysiognomian ohella laaja analogia-ajattelu, jossa ihmisten, eläinten ja kasvien ulkoisten piirteiden samankaltaisuus yhdistettiin niiden ominaisuuksien samankaltaisuuteen. Porta kumosi vuonna 1601 astrologiset ennustukset teoksessaan "Caelestis physiognomoniae" (Taivaallisesta fysiognomiasta), mutta fysiognomian ennustavaan kykyyn hän uskoi.

Anatomian nopean kehityksen seurauksena oppineiden kiinnostus fysiognomiaa kohtaan väheni 1600-luvulla, mutta 1700-luvulla se lisääntyi uudelleen. Sveitsiläinen pappi ja kirjailija Johann Kaspar Lavater (1741–1801) yritti luoda fysiognomiasta eksaktin tieteen ja kirjoitti siitä neliosaisen teoksen "Physiognomische Fragmente" (Fysiognomisia katkelmia, 1775–1778). Johann Wolfgang Goethe (1749–1832) oli hyvin kiinnostunut fysiognomiasta ja kävi Sveitsissä ollessaan keskustelemassa siitä Lavaterin kanssa. Fysiognomiaa pyrittiin vielä 1800-luvulla käyttämään keinona havaita ihmisten rikollisia taipumuksia. Ranskalainen sosiologi Auguste Comte (1798–1857) korosti kaikkien sielullisten kykyjen johtumista biologisista seikoista. Hänen näkemyksiinsä liittyen italialainen Cesare Lombroso (1836–1909) julkaisi sekä miehen ja naisen fysiognomiaa ja rikollisuutta koskevat teokset "L'Uomo delinquente" (1889) ja "La Donna delinquente" (1893). Menetelmät hylättiin kuitenkin tarkemmin tutkittaessa harhaanjohtavina.

Eräs fysiognomiaan liittyvä oppi oli frenologia, jonka itävaltalais-saksalainen lääkäri Franz Joseph Gall (1758–1828) kehitti ihmisen henkisten kykyjen ja ominaisuuksien määrittämiseksi pääkallon ulkoisten muotojen perusteella. Gall nimitti oppiaan aluksi organologiaksi, mutta hänen oppilaansa Johann Caspar Spurzheim (1776–1832) antoi sille nimen frenologia. Oppi herätti kiivaan keskustelun tiedemiesten keskuudessa ja sen levittäminen jopa kiellettiin keisarillisella määräyksellä. Myöhemmin saksalainen Carl Gustav Carus (1789–1869) tutki oppia, josta hän käytti nimitystä kranioskopia.

Fysiognomialla on 1900-luvulla enää historiallista merkitystä. Viime aikoina se on jälleen saanut suosiota vaihtoehtohoitojen piirissä. Kiinalaisen perinteisen lääketieteen kannattajat käyttävät fysiognomian keinoja lähinnä terveydentilan arviointiin. Bo-shin tarkoittaa terveydentilan päättelemistä ulkonäöstä ja Siang-mien kasvonpiirteistä.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1994: 28: 2836. Tarkistettu kesäkuussa 2003. Lisätty frenologiaa koskeva osa heinäkuussa 2003.

Kirjallisuutta:

[The] Encyclopaedia Britannica, Vol. 16 (Lombroso), Vol. 21 (Physiognomy). Eleventh Edition. New York 1911.

von Goethe, J. W.: Tarua ja totta. Valitut teokset III. Kolmas painos. Otava. Keuruu 1956.

Kretschmer, E.: Nerous ja ihminen. WSOY, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1951.

Leibbrand, W.: Heilkunde. Eine Problemgeschichte der Medizin. Verlag Karl Alber, Freiburg – München. Freiburg im Breisgau 1954.

Sigerist, H. E.: Grosse Ärzte. Eine Geschichte der Heilkunde in Lebensbildern. J. F. Lehmanns Verlag, München. München 1932.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON