Arno Forsius

Galenos (129–n. 200) – myöhäisantiikin suuri lääkäri

Claudios Galenos (129–n. 200) oli kuuluisin antiikin ajan Rooman lääketieteen edustajista ja kehitti edelleen antiikin Kreikan lääketieteen oppeja. Merkittävänä lääketieteen tutkijana ja kirjoittajana hänestä tuli keskiaikaisen lääketieteen ehdoton auktoriteetti, jolla oli 1400 vuoden ajan perustavanlaatuinen vaikutus bysanttilaiseen, arabialaiseen ja eurooppalaiseen lääketieteeseen.

Curriculum vitae

Galenos oli syntynyt Vähä-Aasian Pergamonissa, nykyisen Turkin alueella. Hänen isänsä oli arkkitehti, matemaatikko ja astronomi Nikon, joka harrasti myös luonnontieteitä ja henkistä kulttuuria. Galenos opiskeli ensin isänsä johdolla filosofiaa, matematiikkaa ja luonnontieteitä, kunnes alkoi 19-vuotiaana opiskella lääketiedettä isänsä kehotuksesta. Hänen opettajinaan olivat anatomiassa Satyrus sekä lääketieteessä hippokraattinen koulukunnan lääkäri Stratonicus ja empiirikko Aeschirion.

Galenos siirtyi noin 20 vuoden ikäisenä Smyrnaan, jossa hän jatkoi opintojaan anatomi ja lääkäri Pelopsin sekä peripateettisen filosofin Albinuksen johdolla. Sen jälkeen hän oleskeli mm. Korintissa ja Alexandriassa, joista viime mainitussa hänen opettajiaan oli mm. anatomi Heraclianus. Näin Galenos sai monipuolisen kuvan anatomiasta, sairauksista ja niiden hoidosta sekä lääketieteen filosofiasta. Hän palasi vuonna 158 takaisin Pergamoniin, jossa hänestä tuli gladiaattorien lääkäri. Tällöin hän oppi kirurgiaa ja anatomiaa sekä terveydenhoitoa ja sairauksien ehkäisyä.

Galenos saapui vuonna 162 ensimmäisen kerran Roomaan. Siellä hän paransi kuuluisan peripateettisen filosofin Eudemuksen ja muita merkittäviä henkilöitä. Pian Galenosta alettiin taitavana lääkärinä ja opettajana kutsua nimillä "Paradoxologus" (ihmepuhuja) ja "Paradoxopoeus" (ihmeidentekijä). Samalla hän aiheutti virkaveljiensä keskuudessa suurta mustasukkaisuutta ja kateutta. Ennen pitkää Galenosta pidettiin maailmankaupungin ensimmäisenä lääkärinä. Hänet kutsuttiin kerran jopa keisari Marcus Aureliuksen sairasvuoteen äärelle, kun tämä oli syönyt itsensä kipeäksi juustosta.

Neljä vuotta Roomassa oltuaan Galenos lähti äkillisesti takaisin Pergamoniin, oman kertomansa mukaan välttyäkseen henkeänsä kohtaan suunnatuilta vehkeilyiltä, joiden takana olivat syrjäytyneet ja pahansuovat virkaveljet. Toisen selityksen mukaan Galenos pakeni vaikeaa ruttotautia, joka hänen lähtönsä aikoihin oli uhkaamassa Rooman kaupunkia.

Keisarit Lucius Verus ja Marcus Aurelius lähettivät Galenoksen pian Venetsian Aquileiaan. Galenos palasi vuonna 170 Roomaan Marcus Aureliuksen palvelukseen, kun tämä lähdössä sotaretkelle Tonavan seudulle markomanneja vastaan. Galenos sai omasta pyynnöstään jäädä Roomaan, jossa hänen tehtävänään oli huolehtia keisarin pojan Commoduksen terveydestä. Nyt Galenoksella oli oivallinen mahdollisuus toimia samalla lääketieteen tutkijana ja lääketieteellisten teosten kirjoittajana.

Galenos oleskeli Roomassa vielä Marcus Aureliuksen vuonna 180 tapahtuneen kuoleman jälkeen ja oli myös myöhempien keisarien suosiossa. Galenoksen elämän loppuvaiheet ovat huonosti tunnetut. Luultavasti hän oleskeli jonkin aikaa Lemnoksen saarella ja perehtyi siellä eräisiin suosittuihin lääkkeisiin, joista voidaan mainita "terra lemnia" eli "terra sigillata", kuivattu ja leimattu saviliete. Sieltä hän lienee palannut takaisin Pergamoniin. Galenos kuoli todennäköisesti vuonna 200. Hänen kuolinpaikkaansa ei tiedetä varmasti, se oli ehkä Pergamon tai Rooma.

Filosofi

Galenos oli ollut nuoruudestaan saakka kiinnostunut filosofiasta. Vaikka hänestä tulikin ensisijaisesti lääkäri, oli hänen mielestään myös lääkärin oltava filosofi. Hän kirjoitti tästä aiheesta merkittävän tutkielmankin. Galenos oli hyvin tietoinen juutalaisuuden ja kristinuskon vaikutuksesta Rooman valtakunnan elämään. Hän suhtautui niihin kriittisesti ja moitti varsinkin juutalaisia perustelemattomista syytöksistä. Toisaalta hän mainitsi kristityt esimerkkeinä osoittaakseen, että myös ei-filosofit saattoivat käytäytymisessään olla lähellä filosofian ihannetta.

Galenos oli kaikesta päätellen monoteistinen ja hän mainitsi kirjoituksissaan Mooseksen ja Kristuksen. Eklektikkona Galenos vetosi filosofisissa perusteluissaan eri lähteisiin. Galenos hyväksyi Aristoteleen käsityksen, että "luonto ei tee mitään turhaan", ja uskoi, että luonto osoitti jumalallista tarkoitusta. Sen mukaisesti Galenos pyrki osoittamaan, että Luoja oli luonut jokaisen elimen tiettyä tarkoitusta varten, josta sen toiminta voitiin päätellä.

Galenos omaksui vanhasta kreikkalaisesta ajattelusta terveyden ja sairauden selitykseksi humoraaliopin eli neljän nesteen opin. Hän siirtyi kuitenkin kannattamaan pneumaatikkojen käsityksiä, joiden mukaan elimistön perusolemusta eivät määränneet perusnesteet, jotka olivat veri, (keltainen) sappi, musta sappi ja lima, vaan niiden neljä perusominaisuutta, kylmä, kuuma, kuiva ja kostea sekä niiden erilaiset sekoitukset. Näin Galenos loi oppiensa perustaksi humoraaliopin sovellutuksena ns. temperamenttiopin. Sitä paitsi pneumaatikot katsoivat, että myös pneuma eli elämänhenki oli elimistön toimintoihin merkittävästi vaikuttava aine.

Galenoksen opin mukaan perusnesteillä oli pareittain kaksi perusominaisuutta, jotka olivat veressä lämmin ja kostea, keltaisessa sapessa lämmin ja kuiva, mustassa sapessa kylmä ja kuiva sekä limassa kylmä ja kostea. Terveys oli ollut aikaisemmin perusnesteiden tasapainoa ja sairaus niiden epätasapainoa. Galenoksen mukaan sairaudet johtuivat perusnesteiden tasapainon häiriintymisen lisäksi niiden perusominaisuuksien välisen tasapainon häiriintymisestä. Kaiken lisäksi perusominaisuuksien määrät perusnesteissä vaihtelivat iän, sukupuolen, vuodenaikojen ja kuunvaiheiden mukaan, joten tautien syiden ymmärtäminen tuli moninverroin entistä vaikeammaksi.

Galenoksen humoraalioppia myötäilevän ajattelun mukaan sairaus oli yhä elimistön yleinen häiriö, joka vain ilmeni erilaisina oireina yksilön perusrakenteesta riippuen. Hänen fysiologiset kokeensa ja sairauksien hoidosta saamansa kokemukset antoivat kuitenkin viitteitä erillisten sairauksien olemassaolosta. Tämä käy ilmi Galenoksen toteamuksesta, että jokainen toiminnan muutos johtui jostakin elimellisestä vauriosta ja jokainen elimellinen vaurio johti muutoksiin toiminnassa. Se oli käytännössä havaittavissa lähinnä tapaturmien yhteydessä. Galenoksen oppien seurauksena arabialaiset lääkärit jakoivat keskiajalla myös ihmisen henkisen perusrakenteen neljään erilaiseen perustyyppiin, sangviiniseen, koleeriseen, melankoliseen ja flegmaattiseen.

Lääketieteen tutkija

Galenos harrasti filosofian lisäksi anatomiaa, fysiologiaa, patologiaa, sairaanhoitoa, hygieniaa ja dietetiikkaa. Lääketieteellistä tietämystään hän kartutti lukemalla, väittelemällä ja kokeita tehden. Hän oli tutkijana huolellinen ja tarkka havaintojen tekijä. Galenos oli tavattoman ahkera kirjoittaja, joka laati kreikan kielellä ajatuksistaan ja tutkimuksistaan runsaasti yli sata teosta ja muuta kirjoitusta. Hänen alkuperäiset kirjoituksensa tuhoutuivat lähes kaikki tulipalossa vuonna 192. Suurimmasta osasta niitä oli kuitenkin tehty käsinkirjoitetut kopiot, joista ne käännettiin arabian ja syyrian kielille. Nykyään tunnetaan 83 Galenoksen itsensä laatimaa teosta. Hänen teoksensa käännettiin latinan kielelle vasta 1200-luvulla, jolloin keskiajan Eurooppa saattoi perehtyä hänen oppeihinsa.

Galenoksen teoksista on syytä mainita pari erikseen. Niistä kreikankielinen "Tekhne iatrike" (Lääkintätaito) sai latinaksi käännettynä nimen "Ars parva"  (Pieni taito). Tämä teos oli keskiajan lopulla yliopistoissa tärkeä oppi- ja tenttikirja, minkä seurauksena "ars parva" merkitsi yliopistoissa pitkälle uuden ajan alkuun saakka lääketieteen opetusalaa. Muista Galenoksen teoksista voidaan mainita vielä hygienian opaskirja, joka tunnetaan vain latinaksi käännettynä nimellä "De sanitate tuenda" (Terveyden säilyttämisestä). Se oli muiden teosten tavoin tarkoitettu lähinnä lääkärikunnan oppaaksi.

Galenos perusti anatomiset tutkimuksensa käytännön kokemuksiin tapaturmien hoidossa, joihinkin hylättyihin ruumiisiin, ihmisen luurangon tutkimukseen ja eläimillä, varsinkin apinoilla ja sioilla suoritettuihin leikkelyihin. Hän oletti eläinten ja ihmisen rakenteet samankaltaisiksi ja eläinten leikkelyn perusteella hän teki myös vääriä johtopäätöksiä ihmisen sisäelinten suhteen. Hänen uskonsa, että kaikilla elimillä oli jokin ennaltamäärätty tarkoitus, vei myös hänet harhaan eräissä päätelmissä.

Galenoksen käsitys ihmisen luustosta oli lähimain oikea. Lihaksiston hän kuvasi myös oikein eräitä pieniä lihaksia lukuun ottamatta. Galenoksen kuvaus verisuonistosta on osoitus hänen perusteellisesta leikkelytekniikastaan. Hän päätteli ensimmäisenä, että valtimot (kr. arteria, ilmajohto) eivät sisällä ilmaa vaan verta. Galenos selitti sydämen vasemman kammion kaikkien valtimoiden lähtökohdaksi. Hän ei ymmärtänyt oikasta kammiosta lähtevän keuhkovaltimon toimintaa vaan piti sitä keuhkosta oikeaan kammioon johtavana laskimona. Hän ei osannut myöskään selittää kaulalaskimoiden ja rinnan parittoman laskimon (vena azygos) merkitystä. Galenos ei nimittäin ymmärtänyt veren virtaavan laskimoissa yhteen suuntaan vaan arveli sen aaltoilevan niissä edestakaisin. Hän ei oivaltanut verenkierron periaatetta, vaikka oli havainnut yhteyksiä valtimoiden ja laskimoiden välillä.

Galenos yhdisti ihmisen psyykkiset toiminnat aivoihin ja piti selkäydintä eräänä aivojen osana. Hän selitti, että aivot olivat tuntohermojen ja selkäydin liikehermojen lähtökohta. Hän nimitti tuntohermoja pehmeiksi hermoiksi ja liikehermoja koviksi hermoiksi. Galenos tunsi aivohermoista vain seitsemän paria. Hän ei osannut selittää oikein selkäytimestä lähtevien hermojen etu- ja takajuurien merkitystä. Hänen kuvauksensa hermojen kulusta on kuitenkin melko oikea. Galenoksen kuvaus aivoista perustui eläintutkimuksiin, minkä vuoksi hän sanoi ihmiselläkin olevan rete mirabiliksen, jollaisen hän havaitsi vasikoilla. Hän kuvasi käpylisäkkeen mutta ei tuntenut aivolisäkettä.

Galenos kuvasi ensimmäisenä oikein sydämen sijainnin ja muutenkin hänen kuvauksensa rintakehän elimistä oli melko oikea. Hän ei pitänyt sydäntä lihaksena sen suuremman kiinteyden ja jatkuvan supistustoiminnan perusteella. Galenos oli saattanut seurata ihmisen sydämen liikkeitä kahdessa tapaturman yhteydessä. Galenoksen kuvaus vatsaontelon elimistä sekä munuaisista ja virtsaelimistä on lähimain oikea, mutta miehen eturauhasta hän ei tuntenut. Galenos piti kuitenkin maksaa ensisijaisesti verenkierron elimenä, josta laskimot saivat alkunsa.

Galenoksen suurimpia ihmisen anatomiaa koskevia virheitä, jotka siis johtuivat eläimillä tehdyistä tutkimuksista, olivat seuraavat: seitsemänosainen rintalasta, seitsemänhaarainen kohdunontelo, viisilohkoinen maksa, kaksinkertainen sappitiehyt ja kaksiosainen alaleuanluu.

Näitä ja eräitä muita virheitä lukuun ottamatta Galenoksen käsitykset anatomiasta olivat oikeita ja aikaansa nähden edistyksellisiä. Sen sijaan hänen käsityksensä fysiologiasta, elinten toiminnasta, perustui enimmäkseen antiikin humoraalioppia myötäileviin spekulaatioihin, joita leimasi päätelmien tarkoitushakuisuus. Eräät käsitykset perustuivat kuitenkin käytännön kokemuksiin ja elävillä eläimillä suoritettuihin leikkelyihin.

Galenos on mm. demonstroinut epäuskoisille "dogmien orjille", miten virtsa erittyy munuaisissa, johtuu sieltä rakkoon ja edelleen virtsaputken kautta pois elimistöstä. Hän osoitti myös katkaisemalla sydämen hermot, että hermot eivät suinkaan lähteneet sydämestä vaan aivoista. Katkaisemalla kaulalta tietyn hermon hän sai sian kirkumisen loppumaan ja hän osoitti myös selkäytimen leikkaamisen aiheuttavan halvauksia vamman paikasta riippuen.

Galenoksen fysiologisessa ajattelussa oli erityinen asema opilla elämänhengestä eli pneumasta (pneuma zoticon, latinaksi spiritus vitalis), joka oli peräisin Aristoteleen ajattelusta. Pneuma oli kaiken elollisen perusta ja sitä oli ilmassa, josta se tuli henkitorven (arteria aspera) ja keuhkojen kautta sydämen vasempaan kammioon. Galenos oli selvillä hengityksen tärkeydestä elämän ylläpitämiselle ja pohti myös hengityksen mahdollista osuutta ruumiinlämmön muodostumisessa: "Jokainen tietää, että liekit aivan kuin elämäkin, nopeasti sammuvat, jos ne eivät saa jatkuvasti ilmaa ---. Jos pystyisimme selvittämään miksi liekit näin sammuvat, pääsisimme ehkä perille myös siitä, miten hengitys vaikuttaa ruumiinlämmön syntymiseen."

Galenoksen mukaan sydämen vasen kammio oli ihmisellä synnynnäisen lämmön sijaintipaikka. Pneuma zoticon (spiritus vitalis) virtasi keuhkoista "arteria venosan" (oik. vena pulmonalis) kautta sydämen vasempaan kammioon ja sekoittui siellä vereen. Pneuma zoticon (spiritus vitalis) sääteli sydämen toimintaa ja ruumiinlämpöä. Veren mukana sitä virtasi vasemmasta kammiosta valtimoiden kautta kaikialle elimistöön. Aivoissa rete mirabiliksessa pneuma zoticonista (spiritus vitalis) erkani sielullinen henki, pneuma psychicon (spiritus animalis), joka levisi ruumiiseen pitkin hermoja, joita Galenos piti onttoina putkina.

Osa vasemman kammion verestä ja siihen sekoittuneesta elämänhengestä tihkui sydämen väliseinässä olevien huokosten kautta sydämen oikeaan kammioon. Oikeasta kammiosta elämänhenkeä siirtyi laskimoita myöten maksaan, jossa siitä syntyi luonnollista henkeä, pneuma physicon (spiritus naturalis). Sen tehtävänä oli ylläpitää ravitsemusta ja kasvua. Ruoansulatus, jossa ravinto synnynnäisen lämmön seurauksena hajosi ja kulki veren mukana elimiin, jakautui kolmeen eri vaiheeseen. Ensimmäinen vaihe tapahtui vatsassa ja tuotti eritteenä ulosteen. Toinen vaihe tapahtui maksassa, jossa ravinnosta muodostui verta ja ylimäärästä virtsaa, jonka munuaiset erittivät pois.

Osa maksan verestä kulki laskimoita pitkin suoraan elimiin ravitsemaan niitä ja osa "vena arteriosan" (oik. arteria pulmonalis) kautta sydämen oikeaan kammioon. Siellä haihtuvat kuona-aineet erosivat verestä ja poistuivat keuhkojen kautta hengityksen mukana. Osa verestä kulki sydämen väliseinässä olevien huokosten kautta vasempaan kammioon ja sekoittui siellä jälleen elämänhenkeen, pneuma zoticon (spiritus vitalis).

Lääkäri

Galenos korosti periaatteessa lääketieteen ja kirurgian yhteisyyttä sairaiden hoidossa, "pään ja käden yhteistyötä". Hän olikin toiminut aikaisemmin kirurgina mm. gladiaattoreita hoitaessaan. Roomaan asetuttuaan hän näyttää kuitenkin luopuneen kokonaan kirurgian harjoittamisesta ja toimi vain sisäisiä tauteja hoitavana lääkärinä.

Galenos oli taitava kirurgi. Hänen mukaansa kirurgiset toimenpiteet jaettiin kahteen ryhmään, approksimaatioon eli lähentämiseen ja separaatioon eli erottamiseen. Approksimaatiolla tarkoitettiin esim. haavojen ompelemista ja sitomista, murtumien paikoilleen asettamista ja sitomista, sijoiltaan menneiden nivelten paikoilleen asettamista, esiin luiskahtaneen suolen, peräsuolen tai kohdun paikoilleen palauttamista sekä nenän, huulten ja korvien kudospuutteiden korjaamista. Separaatiolla tarkoitettiin esim. yksinkertaisia leikkauksia, ympärileikkauksia, paiseiden avaamista, ihokasvainten poistoa, raajojen amputaatioita, polttoraudan käyttöä ja keinohaavojen tekemistä. Märkäpesäkkeet oli tyhjennettävä avaamalla, kuten käytetty sanaparsi sanoi: "Ubi pus, ibi evacua" (Missä on märkää, se on tyhjennettävä).

Galenoksella oli antiikin humoraalioppiin liittyvä käsitys siitä, että haavan märkiminen poisti haitallisia nesteitä siitä ja edisti sen parantamista. Galenokselta onkin lähtöisin sanonta "pus bonum et laudabile", hyvä ja kiitettävä märkä, osoituksena paranemisprosessista. Hän ei ollut kuitenkaan itse tässä suhteessa ehdoton ja piti vahingoittuneen jänteen paranemista ilman märkimistä toivottavana. Galenosta seuraten haavan märkimistä pidettiin välttämättömänä tai suotavana aina 1800-luvulle saakka. Ellei haava itsestään märkinyt, aiheutettiin se jopa keinotekoisesti.

Kaikesta päätellen Galenos oli taitava kliinikko, joka teki oikeita diagnooseja ja oikeita hoitovalintoja. Niiden ansiosta hänen etevämmyytensä näkyi myös Roomassa. Hän oli ilmeisen ylpeä taidoistaan, vieläpä omahyväinen. Hän on myöhempinä vuosinaan kirjoittanut: "Olen nyt vanhaan ikään saakka hoitanut praktiikkaa, eikä minua ole tähän mennessä koskaan moitittu hoidosta tai prognoosista, niinkuin monia muita suuressa maineessa olevia lääkäreitä. Ja jos joku haluaa tulla kuuluisaksi teoillaan eikä taidokkailla puheillaan, hänen täytyy vain vaivaa säästämättä ryhtyä siihen työhön, jota minä olen innokkaasti tutkimalla koko pitkän elämäni aikana harjoittanut."

Galenos noudatti antiikin Kreikan lääketieteen perinteitä sovellettuna kuitenkin pneumaatikkojen filosofian mukaan. Hänen käyttämänsä tutkimusmenetelmät olivat aikaisempaa kehittyneempiä. Hän ymmärsi pelon vaikutuksen potilaan tilaan sekä mielentilan ja oireiden välisen yhteyden. Galenos asetti potilaansa niin, että sai mahdollisimman paljon valoa tätä tarkastaessaan. Hän tutki potilaalta myös nenäkäytävät, nielun ja nielurisat. Hän kiinnitti aikaisempaa enemmän huomiota pulssin tunnusteluun ranteesta tai laihoilla ihmisillä vatsan alueen valtimosta. Hän tutki vatsan alueella maksan, pernan ja virtsarakon tilaa sekä käytti vatsaontelon tutkimiseen koputtelua ja kuuntelua.

Galenos osasi yhdistää tiettyjä oireita eri sairaudentiloihin, mm. poskien sinerryksen keuhkotulehdukseen, kynsien kupertumisen pitkälliseen keuhkosairauteen ja jalkojen tuntohäiriöiden laajuuden selkäytimen vaurioitumistasoon. Hän tutki huolellisesti oksennuksen, ulosteen ja virtsan sekä vuotaneen veren väriä ja kiinteyttä. Virtsantarkastelu, uroskopia, kuului myös hänen tutkimusmenetelmiinsä. Silti myös Galenos pyrki kartoittamaan tutkimuksillaan humoraalinesteiden häiriön astetta, voidakseen sen avulla entistä tarkemmin määritellä potilaan tarvitseman hoidon.

Galenos käytti sisäisten sairauksien hoitoina humoraalipatologian viitoittamia keinoja, mm. suoneniskua, jonka kohdalla hän varoitti liiallisuudesta, kuppausta, ulostuslääkkeitä ja peräruiskeita, eli ns. puhdistushoitoja. Lisäksi hän korosti luontaista paranemista ja pyrki auttamaan sitä ruokavaliolla, liikunnalla, kylvyillä ja levolla.

Antiikin Kreikassa oli käytetty lähes yksinomaan yrttikasveista valmistettuja lääkkeitä, joiden avulla pyrittiin palauttamaan perusnesteiden häiriintynyt suhde oikeaksi aiheuttamalla oksennuksia, ripulia ja hikoilua. Pneumaatikkojen mukaan hoito oli kohdistettava myös sairauden syynä oleviin perusnesteiden ominaisuuksiin, jotka olivat kylmä, kuuma, kuiva ja kostea. Pneumaatikkojen hoitoperiaatteena oli "contraria contrariis" (vastakkaisille vastakkaista), eli hoidon oli vaikutettava haitallista ominaisuutta vastaan. Siten kuuman luontoiseen tautiin oli annettava kylmää edustavaa hoitoa jne.

Kun Galenos oli nyt omaksunut pneumaatikkojen kehittämän opin sairauksien synnystä, oli myös lääkkeiden käytön perusteita muutettava. Galenos määritteli, jälkikäteen arvostellen täysin mielivaltaisin perustein, jokaisen lääkeyrtin kohdalla, oliko se perusominaisuudeltaan kylmä, kuuma, kuiva vai kostea, tai oliko siinä sekoitettuna useampia, ehkäpä toisilleen vastakkaisia perusominaisuuksia. Galenoksen koko lääkitysjärjestelmä perustui, harvoja käytännön kokemuksia lukuun ottamatta, spekulatiiviseen ja teoreettiseen ajatteluun.

Kaiken lisäksi Galenos jakoi perusominaisuudet neljään eri asteeseen, joista ensimmäinen oli lievin ja neljäs voimakkain. Näin Galenos toi lääkitykseen kvalitatiivisen ulottuvuuden lisäksi kvantitatiivisen ulottuvuuden. Sitäpaitsi lääkkeet jaettiin makunsa mukaan lajeihin, joita olivat makea, hapan, suolainen ja karvas. Lopuksi oli otettava huomioon, miten lääke vaikutti yleisesti, oliko se verta hyydyttävä, ulostusta aiheuttava tai jollakin muulla tavalla vaikuttava.

Tautia hoidettaessa oli lääkkeiden kohdalla otettava niiden ominaisuuksien lisäksi huomioon taudin syynä oleva häiriö, potilaan sukupuolen ja iän vaikutukset tilanteeseen sekä vuodenaika ja kuunvaiheiden rytminen vaihtelu. Oikean ja kunkin ihmisen tautiin tehoavan lääkkeen määrääminen oli todella monimutkaista. Mikään kaavamainen lääkitys ei saattanut enää tulla kysymykseen. Lääkärin ammattia pidettiinkin tuohon aikaan taitona, jonka hallitseminen edellytti laajaa tietämystä, suurta kyvykkyyttä sekä pitkäaikaista kokemusta.

Kun aikaisemmin oli käytetty pääasiallisesti yhdestä yrtistä valmistettua lääkettä, tarvittiin Galenoksen mukaisia hoitoja annettaessa useammista eri yrteistä sekoitettuja lääkkeitä, joita alettiin kutsua galeenisiksi lääkkeiksi. Erään galeenisen lääkesekoitusryhmän muodostivat aikanaan niin suositut vastamyrkyt. Näitä jopa kymmeniä aineita sisältäviä seoksia käytettiin myrkytysten ja vieläpä ruton torjuntaan. Galenos suunnitteli yksilölliset vastamyrkyt palvelemilleen keisareille, jotka pelkäsivät jatkuvasti vihamiestensä aiheuttamaa myrkytystä.

Galenos oli joutunut kohtaamaan myös sairaiksi tekeytyneitä ihmisiä. Hän kirjoitti näistä mm.: "Ihmiset voivat teeskennellä sairasta monista syistä, ja tällaisissa tapauksissa on tärkeää, että lääkäri saa selville totuuden. Tietämättömät kuvittelevat, että on mahdotonta erottaa teeskentelijät niistä, jotka kertovat totuuden." Jatkossa Galenos esitti, kuinka aidot ihovauriot, turvotukset, veriyskä ja houretilat erotettiin tahallaan aiheutetuista.

Galenoksen merkitys

Galenos uudisti merkittävällä tavalla antiikin Kreikan lääketiedettä, jonka perustana oli humoraalipatologinen sairauskäsitys. Hän saavutti ennennäkemättömän auktoriteettiaseman bysanttilaisessa, arabialaisessa ja eurooppalaisessa kulttuuripiirissä. Arabialaisen lääketieteen ansiosta Galenoksen teokset säilyivät käännöksinä Euroopan sotien ja valtiollisten mullistusten yli. Latinaksi käännettyinä ne tulivat uudelleen eurooppalaisten tietoisuuteen 1200-luvulta alkaen, jolloin ne edustivat tieteen pysähtyneisyyden vuoksi yhä lääketieteen eturintamaa. Galenoksen auktoriteettiasema oli myös esteenä lääketieteen kehitykselle ja vasta 1600-luvulla oli mahdollista oikaista hänen tietojensa puutteet ja virheet tieteen ja tutkimuksen kehittyessä. Nykypäiviin saakka Galenoksen nimi on säilynyt galeenisten lääkkeiden nimikkeessä.

Kirjoitettu lokakuussa 1999. Tarkistettu heinäkuussa 2001.

Kirjallisuutta:

Achté, K. ja Kärhä, E.: Galenos ja psykiatria. Hippokrates 1988.

Ackerknecht, E. H.: Geschichte der Medizin. 7. überarbeitete und ergänzte Auflage von A. H. Murken. Stuttgart 1992.

Companion Encyclopedia of the History of Medicine, Volumes 1–2. Edited by W. F. Bynum and R. Porter. First published 1993, Reprinted 1994. London.

Dumesnil. R. und Schadewaldt, H.: Die Berühmten Ärzte. 2. deutsche Auflage. (Köln, ilman painovuotta).

Gerholm, T. R. ja Magnusson, S.: Ajatus, aate ja yhteiskunta. Länsimaisten aatteiden ja tieteitten, poliittisten ja yhteiskunnallisten järjestelmien vuorovaikutus antiikista nykyaikaan. Porvoo 1972.

Jetter, D.: Geschichte der Medizin. Einführung in die Entwicklung der Heilkunde aller Länder und Zeiten. Printed in Germany 1992.

Margotta, R.: Lääketiede kautta aikojen. Porvoo 1971.

Nordenskiöld, E.: Biologian historia yleiskatsauksellisesti esitettynä. I Vanhimmista ajoista 1700-luvun alkuun. Porvoo 1927.

Schott, H. (und Mitarbeiter): Die Chronik der Medizin. 1. Auflage 1993, Printed in Belgium 1997.

Sigerist, H. E.: Grosse Ärzte. Eine Geschichte der Heilkunde in Lebensbildern. München 1932.

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON