Arno Forsius

Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832) ja luonnontieteet

Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832) on eräs ihmiskunnan kulttuurin ehdottomia suurmiehiä, kirjailija, runoilija ja filosofi, jonka toiminta ja tiedonhalu ulottuivat inhimillisen elämän ja tieteen lähes kaikille alueille. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan lähinnä Goethen yhteyksiä luonnontieteisiin ja lääketieteeseen.

Opiskeluvuodet

Johann Wolfgang Goethe syntyi vuonna 1749 Frankfurt am Mainissa. Hänen isänsä oli varakas ja kulttuuria harrastanut lakimies Johann Kaspar Goethe (1710–1782), jonka puoliso Katharine Elisabeth Textor (1731–1808) oli Frankfurtin pormestarin tytär. Avioparin kahdeksasta lapsesta eli aikuiseksi Johann Wolfgangin lisäksi vain yksi sisar, toisena syntynyt Cornelia (1750–1777). Johann Wolfgang alkoi opiskella 16 vuoden iässä Leipzigissä lainoppia vuonna 1766. Sen ohella hän harrasti kirjallisuutta ja opiskeli vähän aikaa Dresdenissä myös taidetta, josta tuli hänelle elinikäisen mielenkiinnon kohde. Goethe alkoi jo Leipzigissä kiinnostua myös lääketieteestä, koska hänen ateriapaikkansa pöytäseurassa oli tavallisesti useita kasvi- ja lääketieteilijöitä, mm. hovineuvos Christian Gottlieb Ludwig (1709–1773), sekä monia lääketieteen opiskelijoita.

Goethen opiskelu Leipzigissä päättyi kuitenkin äkillisesti vuonna 1768, kun hän sairastui vaikeaan "verensyöksyyn", ehkä verioksennukseen. Goethen oman käsityksen mukaan perimmäisenä syynä olivat pitkäaikaiset vatsavaivat. Hän viittaa usein myöhemminkin kipuihin, jotka liittyivät ruoansulatushäiriöihin. Mahdollisesti Goethe sairasti toistuvasti oireilevaa mahahaavatautia. Ensimmäisen "verensyöksyn" tapahduttua hänellä todettiin kaulan vasemmalla sivulla märkäpesäke, jonka hoito kesti varsin kauan. Myös tuberkuloosin mahdollisuus on otettava huomioon.

Toipuminen "verensyöksystä" oli hidasta. Muutaman kuukauden Leipzigissä sairasteltuaan Goethe siirtyi kotiinsa Frankfurtiin. Siellä kaulalla ollutta paisetta ensin kypsytettiin ja sen jälkeen puhkaistiin. Parantumisen loppuaikoina märkäpesäkkeen jättämää haavaa parannettiin syövytyskivellä (lapiksella) ja muilla "polttavilla" aineilla. Goethea hoitanut lääkäri oli perehtynyt myös alkemiaan ja hänellä oli hallussaan joitakin salaisia lääkkeitä, joita hänellä ei ollut kuitenkaan lupa käyttää. Lääkäri suositteli asiasta kiinnostuneille potilailleen mystillisiä alkemistisia kirjoja. Goethen äidin läheinen ystävätär, oppinut ja valistunut Susanna Katharina von Klettenberg oli perehtynyt lääkärin neuvosta Georg von Wellingin (1652–1727) teokseen "Opus mago-cabbalisticum et theosophicum". Myös Goethe hankki teoksen itselleen ja tutustui siihen.

Toipilasaikanaan Goethellä oli paljon aikaa keskusteluihin Susanna von Klettenbergin kanssa, joka vieraili usein Goethen äidin luona. Goethe kertoi huvitelleensa pitkän talven ajan vieraansa kanssa magiaan liittyvillä salaisuuksilla. Goethe sanoi perehtyneensä myös Wellingin mainitsemiin Paracelsuksen (1493–1541), Basilius Valentinuksen (todellisuudessa ilmeisesti Johannes Thölde) ja Jean Baptist van Helmontin (1577–1644) lääketieteellisiin teoksiin. Eräs keskusteluissa esille tullut teos oli vuonna 1723 ilmestynyt "Aurea Catena Homeri", jonka kirjoittaja oli luultavasti A. J. Kirchweger.

Goethen kaulalla ollut paise parani vähitellen, mutta hän kärsi edelleen ajoittain ankarista vatsakivuista. Lopulta Goethen äiti vaati lääkäriä luovuttamaan potilaan hoitoon salaista yleislääkettään, arcanumia. Kauan vastusteltuaan kirurgi toi pienen pullollisen kiteistä, kuivaa suolaa, joka liuotettiin veteen ja annettiin Goethelle. Emäksiseltä maistuvan suolan nautittuaan potilas tunsi tilansa lievittyvän ja sairaudessa tapahtui paranemiseen johtava käänne.

Salaisen lääkkeen aiheuttama paraneminen lisäsi Goethen kiinnostusta alkemiaa kohtaan. Susanna von Klettenberg, joka perheettömänä asui yksinään suuressa talossaan, oli jo ennestään hankkinut sinne suurehkoja tislauslaitteita ja tulisijan niiden käyttöä varten. Susanna von Klettenberg oli Wellingin ohjeiden mukaan käsitellyt niiden avulla erityisesti raudan yhdisteitä ja suoloja, jotka olivat tuolloin yleisesti mielenkiinnon kohteena.

Tässä yhteydessä on aiheellista mainita, että Susanna von Klettenbergillä oli merkittävä osuus Goethen romaanissa "Wilhelm Meisters Lehrjahre" (Wilhelm Meisterin oppivuodet). Teoksen kuudes kirja, "Bekentnisse einer schönen Seele" (Erään kauniin sielun tunnustukset), on oikeastaan Susanna von Klettenbergin omaelämäkertaan perustuva itsenäinen romaani, jonka Goethe on laatinut Susanna von Klettenbergin käsikirjoituksen perusteella. Teoksen tässä osassa kuvataan hienostunutta, herkkätunteista ja ripittäytyessään sielunelämästään kertovaa naista, joka siirtyy yhä enemmän uskonnollisen mystiikan piiriin.

Myös Goethe hankki kotiinsa alkemian harjoittamisessa tarvittavia välineitä, mm. tulisijan ja hiekkahauteen. Hän oppi pian itsekin muovailemaan lasisista keitinpulloista maljoja, joissa voitiin haihduttaa erilaisia seoksia. Eniten Goethea kiinnosti piiliuos, jota valmistettiin sulattamalla puhdasta kvartsimineraalia emäksen kanssa. Siitä syntyi kirkasta, lasimaista liuosta, joka kuitenkaan ei ollut Goethen hämmästykseksi pysyvää, sillä siitä haihtui jauhetta, joka vaikutti hienolta piipölyltä.

Havaintojensa hajanaisuudesta huolimatta Goethe alkoi kiinnittää huomiota kaikkiin kiteytyviin aineisiin ja erilaisten luonnonilmiöiden ulkoisiin ilmentymiin. Hän oli tietoinen kemian säännönmukaisten menetelmien kehityksestä ja halusi saada kemiasta yleisen käsityksen. Lääkäri Herman Boerhaaven (1668–1738) kemian oppikirja herätti Goethessä suurta mielenkiintoa ja johdatti hänet lukemaan useita tämän teoksia. Pitkäaikainen sairastelu oli lisännyt Goethen lääketieteellisten asioiden tuntemusta, minkä vuoksi hän tutustui mielenkiinnolla myös Boerhaaven aforismeihin ja painoi niitä muistiinsa.

Toivuttuaan Goethe lähti isänsä päätöstä noudattaen keväällä 1770 jatkamaan opintojaan Ranskan Strassburgiin (nyk. Strasbourg), jossa hän valmistui lakitieteen lisensiaatiksi elokuun alussa 1771. Sielläkin Goethen ateriaseurue koostui suurimmaksi osaksi lääketieteen opiskelijoista. Goethen mukaan "heidän uurastustensa kohteet olivat kaikkein aistittavimpia ja samalla kaikkein korkeimpia, yksinkertaisimpia ja monimutkaisimpia. Lääketiede askarruttaa koko ihmistä, koska siinä on toiminnan kohteena ihminen kokonaisuudessaan."

Strassburgin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta oli merkittävien opettajien ja suuren opiskelijamäärän vuoksi useita muita tiedekuntia kuuluisampi. Omasta innostuksestaan Goethe kävi seuraamassa Spielmannin kemian luentoja ja kirurgi Lobsteinin anatomian luentoja, osittain pitääkseen yllä lääketieteen tuntemuksella saavuttamaansa mainetta. Kiusallista hermostollista herkkyyttään hän hoiti totuttautumalla hankaliin tilanteisiin. Eräänä keinona hän kävi seuraamassa vanhemman ja nuoremman tohtori Ehrmannin kliinisiä lapsenpäästöopin luentoja, vapautuakseen kaikista inhottavien asioiden aiheuttamasta arkailusta.

Goethe kertoo myös seikkaperäisesti kyyneltiehyeen leikkauksesta, jonka kirurgi Lobstein teki filosofi Johann Gottfried von Herderille (1744–1803) Strassburgissa, sekä runoilija ja silmäkirurgi Johann Heinrich Jung-Stillingin (1740–1817) eräälle herra von Lersnerille suorittamasta molempien silmien kaihinpoistosta.

Psykologiassa Goethea kiinnostivat erityisesti sveitsiläisen papin ja kirjailijan Johann Kaspar Lavaterin (1741–1801) fysiognomiset opit. Lavater pyrki yhdistämään ihmisen sielulliset ominaisuudet ruumiillisiin piirteisiin ja luomaan fysiognomiasta eksaktin tieteen. Hän kirjoitti siitä neliosaisen teoksen "Physiognomische Fragmente" (Fysiognomisia katkelmia, 1775–1778). Goethe oli hyvin kiinnostunut fysiognomiasta ja kävi Lavaterin kanssa asiasta syvällisiä keskusteluja, tavattuaan tämän sekä Saksassa että Sveitsissä. Goethe mainitsee myös Franz Joseph Gallin (1758–1828) tutkimukset, joissa pääteltiin ihmisen henkisiä ominaisuuksia kallon muotojen perusteella.

Sveitsissä vuonna 1775 matkustaessaan Goethe järjesti itselleen maksua vastaan yksityisen näytöksen, jossa hänen ihastuneena katsellessaan nuori kaunis nainen riisuutui alasti. Goethen omasta kertomuksesta ei käy selvästi ilmi syitä tähän tapahtumaan. Taustalla on saattanut olla taiteeseen liittyviä seikkoja tai tuolloin ajankohtaiset fysiognomiset kysymykset. Goethe viittaa kuitenkin siihen, että hän oli voinut uimarannalla tarkastella nuorten miesten sopusuhtaisia ja kauniita vartaloita, mutta sen sijaan hänellä ei ollut tilaisuutta tehdä havaintoja naisen alastomasta vartalosta. Näytös päättyi vuoteeseen makuulle asettuneen naisen esittämään eroottiseen kutsuun, joka oli osoitettu hänen kuvitellulle rakastetulleen.

Herttuakunnan hallintomies

Goethen elämässä tapahtui ratkaiseva muutos vuonna 1776, jolloin hän siirtyi virkamiehenä Saksin-Weimarin (-Eisenachin) herttuakunnan palvelukseen. Tähän oli syynä Goethen tutustuminen vuonna 1775 Saksin-Weimarin leskiherttuattareen Anna Amaliaan, joka toivoi Goethesta tukijaa samana vuonna herttuakunnan hallitsijaksi tulleelle pojalleen Karl Augustille (1757–1828). Uusi hallitsija oli valistunut ja edistysmielinen ruhtinas, jonka hallituskaudella Saksin-Weimarin sivistys- ja kulttuurielämä nousi ennen näkemättömään kukoistukseen. Vuonna 1815 herttuakunnasta tuli suurherttuakunta, joka sai seuraavana vuonna vapaamielisen perustuslain ensimmäisenä Saksan ruhtinaskunnista.

Goethe nimitettiin vuonna 1776 Saksin-Weimarin herttuakunnan salaiseksi lähetystöneuvokseksi ja kabinetin (hallituksen) jäseneksi, jonka tehtäviin kuului vastata mm. vuorityö- ja tienrakennustehtävistä. Hänen johtoonsa kuuluivat Ilmenaun vuoriteollisuuslaitoksen toiminta, herttuakunnan maanviljelys ja puutarhanhoito sekä kastelujärjestelmät. Goethe suhtautui hyvin vakavasti ja vastuullisesti uuteen tehtäväänsä ja ryhtyi kiinnostuneena tutkimaan kaikkia luontoon ja sen kehitykseen liittyviä asioita.

Vuonna 1779 Goethestä tuli salaneuvos ja herttuakunnan sotaministeriön johtaja, jolle kuului nyt myös armeijan varustamisesta huolehtiminen. Lisäksi hänelle kuuluivat energia- ja suunnitteluministerin tehtävät. Hänelle hankittiin vuonna 1781 Itävallan keisarin Franz Josephin myöntämänä perinnöllinen aatelisarvo ja oikeus käyttää sukunimeä von Goethe. Vuonna 1782 Goethestä tuli kamarin presidentti eli herttuakunnan varainkäytön korkein viranomainen ja käytännössä Saksin-Weimarin herttuakunnan pääministeri. Goethe vapautettiin päivittäisistä hallitustehtävistä vuonna 1788, kaksi vuotta kestäneeltä Italian matkalta palattuaan. Myöhemmin Goethe oli vielä vuosina 1791–1817 eli 26 vuoden ajan Weimarin herttuallisen teatterin johtajana.

Yksityiselämän tapahtumia

Goethellä oli elämänsä aikana useita läheisiä naissuhteita ja rakastajattaria. Goethen elämän ja kirjallisen kehityksen kannalta tärkein heistä oli Charlotte von Stein (o.s. von Schardt, 1742–1827), herttuakunnan hovin erään virkamiehen puoliso, seitsemän lapsen äiti. Tätä vuodet 1775–1786 kestänyttä suhdetta kuvataan sisarelliseksi "sielujen liitoksi". Sinä aikana Goethe kirjoitti Charlotte von Steinille noin 1500 kirjettä, joissa hän saattoi pohdiskella ja hahmotella sekä uusia ajatuksiaan että valmisteilla olevia kirjoituksiaan. Suhde Charlotte von Steinin kanssa katkesi Goethen ollessa kaksi vuotta kestäneellä Italian matkalla, jolta palattuaan hän otti vuonna 1788 taloudenhoitajakseen ja rakastajattarekseen 17-vuotiaan Christiane Vulpiuksen (1765–1816), erään pikkuvirkamiehen tyttären. Tästä suhteesta syntyi viisi lasta, joista eli aikuiseen ikään vain ensimmäisenä syntynyt poika August (1789–1830). Goethe solmi avioliiton Christianen kanssa vasta vuonna 1806 turvatakseen asemansa ja omaisuutensa, kun Saksin-Weimarin herttuakunta Saksan muiden ruhtinaskuntien tavoin joutui alistumaan Napoleonin hallitseman Ranskan vasallivaltioksi.

Edellä on jo kerrottu Goethen opiskeluaikana sairastamasta taudista, jonka oireita olivat voimakas verensyöksy ja kaulalla ollut märkäpesäke. Syksyllä 1786 Goethe oli hoitamassa terveyttään kuuluisassa Karlsbadin kylpylässä Länsi-Böömissä (nyk. Tšhekin Karlovy Vary). Vuonna 1801 Goethe sairasti sääressään vaikean ruusun (erysipelas) ja vuonna 1805 hänellä oli vakavia munuaisvian oireita. Seuraavan kerran hän oli vaikeasti sairaana vuoden 1823 alussa, mutta tämän taudin laadusta ei ole varmuutta. Eräät tiedot viittaavat lähinnä vatsavaivoihin. Samana vuonna Goethe oli kesäkuusta syyskuuhun lepäämässä Marienbadin kylpylässä Länsi-Böömissä (nyk. Tšhekin Mariánské Lázne), lähellä Karlsbadia. Goethe kuoli Weimarissa 82-vuotiaana vuonna 1832, vajaan viikon ajan sairastettuaan.

Goethen kiinnostus lääketieteeseen on saanut hänet myös jatkuvasti pohtimaan terveyden ylläpitämisen ongelmia. Siihen viittaavia merkintöjä on runsaasti hänen päiväkirjoissaan ja kirjeissään. Niissä viitataan toistuvasti jo antiikista ja keskiajalta peräisin olleisiin elämäntavan ohjeisiin, jotka liittyvät kuuteen ei-luonnolliseen seikkaan ("sex res non naturales") ja joiden avulla voitiin vallinneen käsityksen mukaan vaikuttaa terveyttä edistävästi ja sairauksia parantavasti. Goethen lääkärinä toiminut L. Vogel oli julkaissut Erfurtissa vuonna 1800 teoksen "Diätetisches Lexicon". Ystävät ovat sanoneet Goethestä, että hän oli elänyt paremmin kuin hän oli puhunut tai kirjoittanut siitä.

Luonnontieteellisiä tutkimuksia

Goethe oli jo oppivuosiensa aikana hyvin kiinnostunut lääketieteestä ja innostunut myös alkemiaan liittyvistä kemiallisista kokeista. Hänen tutkimusintonsa laajeni 1770-luvun loppupuolelta lähtien Saksin-Weimarin herttuakunnan vastuullisena virkamiehenä lähes koko luomakuntaan. Goethen tutkimukset kohdistuivat kuitenkin liian moneen asiaan eikä hänellä ollut luonnontutkijalle soveltuvaa koulutusta. Hän olikin oikeastaan luonnonfilosofi, joka pohdiskeli asioita lähinnä yleiseltä kannalta, yrittäen luoda itselleen kokonaiskäsitystä luomakunnasta. Goethessä oli kuvaamansa Faustin piirteitä hankkia jatkuvasti lisää tietoa ja päästä selville luonnon salaisuuksista. Goethe osallistui myös aikakauskirjoissa ja kirjeitse tiedemiesten välillä kiistakysymyksistä käytyyn keskusteluun.

Vastuu herttuakunnan kaivostoiminnasta sai Goethen kiinnostumaan mineralogiasta ja geologiasta. Hän keräsi mittavan kivikokoelman, johon kuului mineraaleja Weimarin ja Thüringenin seuduilta sekä lahjoituksina saatuja näytteitä Englannista ja Grönlannista. Puun käyttäminen rakennusaineena oli aiheena puukokoelman syntyyn. Goethen kasvitiedettä kohtaan tuntema kiinnostus sai hänet keräämään kokoelman, jossa oli kasvinäytteitä noin 2000 sekä siemen- ja hedelmänäytteitä noin 400. Lisäksi hän tutki hyönteisiä ja muuta eläinkuntaa. Hän käytti tutkimuksissaan apuna myös mikroskooppia, joka oli varustettu kondensoivalla linssillä. Maanviljelyksen kehittäminen oli yhteydessä alueen ilmastollisiin oloihin, minkä vuoksi Goethe kiinnostui sään lämpötilan ja kosteuden seurannasta. Se johti myös alueellisen sääasemaverkon kehittämiseen herttuakunnassa.

Goethen lääketiedettä koskevat tutkimukset kohdistuivat erityisesti näön fysiologiaan ja vertailevaan anatomiaan tai oikeastaan luututkimukseen. Hän julkaisi jo vuonna 1791 optiikkaa käsittelevän teoksen "Beiträge zur Optik". Goethen värioppi oli seurausta vuosina 1786–1788 Italiaan suuntautuneella matkalla saaduista taidemaalauksen ja värien käytön kokemuksista. Vastoin Isaac Newtonin (1643–1727) käsitystä valo oli Goethen mukaan kokonaisvaltainen, puhdas ja osiin jakamaton ilmiö. Goethen vuonna 1810 julkaisema värioppi "Zur Farbenlehre" ei saanut yleistä kannatusta sen ajan tiedemiehiltä, ja se osoittautuikin myöhemmin virheelliseksi, lähinnä valon ja värien fysikaalista olemusta koskevilta osiltaan. Saksalainen anatomi, fysiologi ja luonnonfilosofi Johannes Müller (1801–1858) oli suuri Goethen ihailija ja keskusteli hänen kanssaan vuonna 1828 mm. mielikuvituksen aiheuttamista näköaistimuksista.

Goethen toinen lääketiedettä sivunnut tutkimusalue oli vertaileva anatomia, jonka tutkimusta varten hän oli kerännyt noin 70 luuta käsittävän kokoelman. Hän uskoi vuonna 1784 löytäneensä eräästä ihmisen kallon yläleuasta aikaisemmin tuntemattoman välileuanluun (os intermaxillare). Löytö oli Goethelle merkityksellinen siksi, koska hän pyrki sillä osoittamaan, että ihminen ei poikennut rakenteeltaan muista luurankoeläimistä. Aivan samoihin aikoihin sen löysi ranskalainen lääkäri Félix Vicq d'Azyr (1748–1794), mitä Goethe ei kuitenkaan silloin tiennyt. Sitä paitsi luu oli tunnettu jo Andreas Vesaliuksen (1514–1564) ajoista, mutta se oli täysikasvuisilla ihmisillä huonosti todettavissa, koska sen saumat hävisivät jo sikiökaudella luutumisen tapahtuessa. Myöhemmin Goethe piti selkärangan nikamaa eläimillä toistuvana ja muuntelevana alkuosasena. Kasveilla hän piti samanlaisena perusosasena lehteä, josta kasvien kaikki muut osat kehittyivät.

Goethen eläintiedettä koskevia julkaisuja olivat "Über die Gestalt der Thiere" vuodelta 1790 ja "Erster Entwurf einer allgemeinen Einleitung in die Vergleichende Anatomia" vuodelta 1795. Kasvitiedettä koskevat julkaisut olivat "Versuch die Metamorphose der Pflanzen zu erklären" vuodelta 1790 ja "Über die Spiraltendenz der Vegetation" vuodelta 1832. Goethen aloitteesta lääkärit Johann Georg Neuburg (1757–1830) ja Philipp Jacob Cretzschmar (1786–1845) ja eräät muut henkilöt perustivat Frankfurt am Mainissa vuonna 1817 tieteellisen seuran "Die Senckenbergische Naturforschende Gesellschaft". Seuran luonnontieteellisiä kokoelmia varten perustettiin myös museo. Lisäksi Goethe julkaisi vuosina 1817–1823 aikakauslehteä "Zur Naturwissenschaft überhaupt, besonders zur Morphologie".

Goethe tutustui vuonna 1793 kirjailija ja filosofi Friedrich von Schilleriin (1759–1805), joka oli kirurgi koulutukseltaan. Heistä tuli hyvät ystävät ja heidän ystävyytensä johti molemmat kirjailijat ja filosofit jälleen runouden pariin. Weimarissa ja Jenassa toiminut lääkäri Christoph Wilhelm Hufeland (1762–1836) oli 1790-luvulla sekä Goethen että Schillerin lääkärinä. Breslaulainen Jan (Johannes) Evangelista Purkinje (1787–1869), joka julkaisi vuonna 1819 väitöksensä näkemisestä ja keksi silmäpeilin periaatteen jo vuonna 1823 ennen Hermann Helmholtzia, oli myös Goethen arvostama. Goethen myöhempien aikojen tuttavia olivat lääketieteilijä ja kasvitieteilijä Christian Gottfried Daniel Nees von Esenbeck (1776–1858) sekä lääkäri, luonnonfilosofi ja maisemamaalari Carl Gustav Carus (1789–1869).

Goethe arvosti suuresti alun perin veitsiseppää ja sitten instrumenttien ja ortopedisten laitteiden valmistajaa Johann Georg Heinea, ja vaikutti siihen, että tämä nimitettiin Jenan yliopistossa lääketieteen kunniatohtoriksi vuonna 1823. Goethe oli myös vaikuttanut siihen, että Johann Gottfried Langermann (1768–1832) oli siirtänyt parantumattomia mielisairaita eräästä Bayreuthin "hullujenhuoneesta" toiseen, Schwabachissa olevaan laitokseen, ja ottanut sieltä tilalle kaikki ehkä parannettavissa olevat potilaat. Tämän tehtäväjaon seurauksena syntyi Bayreuthiin ilman lisäkustannuksia ensimmäinen "psyykkinen parannuslaitos mielenvikaisille" vuonna 1805. Tulokset olivat niin vakuuttavia, että Langermann kutsuttiin Berliiniin ja määrättiin Preussin lääkintätoimen johtoon.

Eräs Goethen hyvistä ystävistä oli Johann Heinrich Merck (1741–1791), Darmstadtissa asuva sotaneuvos. Hän kuului tunnettuun Merck -sukuun, jossa oli useita huomattavia apteekkareita ja lääketeollisuuden uranuurtajia. Johann Heinrich Merck oli arvostettu kirjailija ja kirjallisuudenarvostelija sekä taiteentuntija. Hän harrasti myös mineralogiaa ja paleontologiaa, ja hän oli kerännyt huomattavan fossiilikokoelman. Merckin avustus oli ratkaisevan tärkeä, kun vuonna 1772 perustettiin aikakauslehti "Frankfurter Gelehrte Anzeigen", jossa julkaistiin eräitä Goethen varhaisimpia kirjoituksia. Useiden lasten kuoleman ja monien liikeyritysten epäonnistumisen seurauksena Merckin elämä päättyi itsemurhaan. Hänen luonteensa on ollut Mefiston esikuvana Goethen kirjoittaessa näytelmäänsä tohtori Faustista.

Kirjoitus on valmistunut huhtikuussa 2005. Tammikuussa 2008 lisätty Goethen väriopin virheellisyyttä koskevaan kappaleeseen selitys: "lähinnä valon ja värien fysikaalista olemusta koskevilta osiltaan".

Kirjallisuutta:

Bergdolt, K.: Leib und Seele, Eine Kulturgeschichte des gesunden Lebens. C. H. Beck, München, Ulm 1999. [Varsinkin sivut 290–293, joilla käsitellään Goetheä ja hänen suhdettaan dietetiikkaan.]

Carlsöö, S.: Goethe och den jämförande anatomin. Nordisk Medicinhistorisk Årsbok 1993: 71–77. Södertälje 1993.

von Goethe, J. W.: Faust, molemmat osat. Valitut teokset I. Suomentanut Otto Manninen. Otava, Helsinki. Keuruu 1956

von Goethe, J. W.: Tarua ja totta (Aus meinem Leben, Dichtung und Wahrheit). Suomentanut Otto Manninen. Kolmas painos. Valitut teokset III. Otava, Helsinki. Keuruu 1956.

von Goethe, J. W.: Valitut teokset I. Faust molemmat osat. Suomentanut Otto Manninen. Otava, Helsinki. Keuruu 1956

Goethe - Warum? Eine representative Auslese aus Werken, Briefen und Dokumenten Herausgegeben und mit einem Nachwort versehen von Katharina Mommsen. Insel Verlag, Insel Taschenbuch. Baden-Baden 1984. [Erste Aufgabe 1982.]

Häuser, H.: Der Arzt Nikolaus Winkler als Wegbereiter der Faust-Dichtungen. Die Waage, Zeitschrift der Chemie Grünenthal, Band 14, 1975: 6: 221–229.

Häuser, H.: Gibt es eine gemeinsame Quelle zum Faustbuch 1587 und zu Goethes Faust? Eine Studie über die Schriften des Arztes Dr. Nicolaus Winckler (um 1529–1613). Mit einem Anh. der wiedergegebenen Quellen. Wiesbaden 1973.

Jetter, D.: Geschichte der Medizin. Einführung in die Entwicklung der Heilkunde aller Länder und Zeiten. Thieme. Stuttgart 1992.

Leikola, A.: Goethe luonnontutkijana. Teoksessa: A. Leikola, Ongelmana elämä. Biologian vaiheita Alkmaionista Mendeliin. WSOY. Porvoo 1987.

Nordenskiöld, E.: Biologian historia yleiskatsauksellisesti esitettynä. I– III. WSOY. Porvoo 1927, 1928, 1929.

Schipperges, H.: Lebendige Heilkunde. Von grossen Ärzten und Philosophen aus drei Jahrtausenden. Walter-Verlag. Olten und Freiburg im Breisgau 1962. [Varsinkin sivut 272–294, joilla käsitellään elämäntapaa kuuden ei-luonnollisen asian (sex res non naturales) kannalta myös Goethen esittämien kannanottojen valossa.]

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993].

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA TAI KULTTUURIA HAKEMISTOON