Arno Forsius

Samuel Hahnemann (1755—1843) ja homeopatia

Saksalainen Christian Friedrich Samuel Hahnemann syntyi vuonna 1755 Saksin Meissenissa, jossa hänen isänsä toimi posliininmaalaajana. Samuel Hahnemann oli etevä koulussa ja päätti koulunsa laatimalla tutkielman "Der eigenartige Bau der Hand" (Käden erikoinen rakenne). Hänestä tuli opintonsa päätettyään repetiittori (opintojen ohjaaja) entiseen kouluunsa.

Hahnemann alkoi vuonna 1775 opiskella lääketiedettä, ensin Leipzigissa ja sitten Wienissä. Hän eli suurissa taloudellisissa vaikeuksissa ja hankki tuloja kääntämällä ranskan- ja englanninkielisiä kirjoja saksaksi. Hän oli jo vähällä keskeyttää lääketieteen opintonsa.

Hahnemann muutti vuonna 1777 asumaan Leopoldstadtiin ja onnistui pääsemään siellä Siebenbürgenin kuvernöörin, paroni von Brückenthalin kirjastonhoitajaksi ja henkilääkäriksi. Hahnemann oli välillä vähän aikaa Wienissä keisarinnan henkilääkärin Joseph Quarinin oppilaana. Hahnemannin taloudellinen tila korjaantui, mutta hänellä ei ollut uudessa toimessaan mahdollisuuksia täydentää lääketieteen opintojaan. Sen vuoksi hän sanoutuikin irti siitä ja jatkoi opintojaan Erlangenissa, jossa hän suoritti lääketieteen tohtorin tutkinnon vuonna 1779.

Hahnemann ryhtyi vuonna 1780 harjoittamaan lääkärinpraktiikkaa Hettstedtissä. Hän muutti pian Dessauhun, jossa hän opiskeli lääkkeenvalmistusta paikallisen apteekkarin luona. Sen jälkeen Hahnemann toimi lyhyen ajan piirilääkärinä Gommernissa. Siellä hän tutustui paikkakunnan apteekkarin Häselerin kasvattityttäreen Henriette Küchleriin (1764—1830) ja solmi vuonna 1783 avioliiton tämän kanssa. Hahnemann ja hänen nuorikkonsa muuttivat jo vuonna 1784 Dresdeniin.

Hahnemannin perhe alkoi kasvaa nopeasti ja lapsia syntyi kaikkiaan yksitoista. Praktiikkaa oli vain niukasti ja Hahnemann alkoi jälleen kääntää lääketieteellistä kirjallisuutta. Hän pyrki kohentamaan ammattitaitoaan myös tutustumalla sairaaloihin ja perehtymällä jälleen lääkkeiden valmistukseen. Perhe eli suurissa taloudellisissa vaikeuksissa ja puutteessa. Varsinkin vaimon osa oli vaikea ja hän myös ilmaisi sen suorasukaisesti miehelleen.

Hahnemann käytti potilaittensa hoidossa sen ajan tavanomaisia hoitoja kuten suoneniskua, peräruiskeita ja lääkkeitä. Häntä kiusasi kaikkien hoitomenetelmien huono teho sairauksia ja niiden oireita kohtaan. Hänen mielessään syntyi myös epäilyksiä käytettyjen hoitojen tehottomuudesta tai suorastaan vahingollisuudesta. Hän tuli vähitellen vakuuttuneeksi, että täytyi olla olemassa yksinkertaisia, toistaiseksi tuntemattomia parannuskeinoja.

Täynnä tuskaa, epäilyä ja epätoivoa Hahnemann muutti vuonna 1789 Leipzigiin. Siellä hän alkoi jälleen kääntää saksaksi lääketieteellisiä teoksia. Käänteentekeväksi niistä muodostui hänen vuonna 1790 kääntämänsä skotlantilaisen William Cullenin (1710—1801) teos "Lectures on the Materia medica" (Luentoja lääkeaineista). Hahnemann päätteli sen perusteella, että kuumelääkkeenä käytetty kiinakuori aiheutti terveillä ihmisillä oireita, jotka olivat samankaltaisia kuin kiinakuorella hoidettavissa taudeissa.

Hahnemann alkoi kokeilla kiinakuoren vaikutuksia itseensä ja kuinka ollakaan, se aiheutti hänelle vilunpuistatuksia, kuumeisuutta ja hikoilua, jotka olivat tyypillisiä kiinakuorella hoidetulle vilutustaudille eli malarialle. Hän jatkoi kokeilujaan elohopeavalmisteilla, belladonna-uutteella ja digitalispulverilla, joiden aiheuttamat oireet olivat myös samankaltaisia kuin niillä hoidetuissa taudeissa. Lisäksi hän löysi näitä havaintoja tukevia ajatuksia jo antiikin lääketieteen ja Paracelsuksen (1493—1541) kirjoituksista.

Hahnemann uskoi löytäneensä suuren lääketieteellisen totuuden eikä mikään enää pystynyt horjuttamaan hänen uskoaan. Hänen kehittämänsä teorian mukaan "similia similibus curant" (samankaltaiset parantavat samankaltaisia), eli sairaudet paranevat tai niitä on hoidettava sellaisilla lääkkeillä, jotka aiheuttavat terveissä ihmisissä näille taudeille tyypillisiä oireita. Hän esitti teoriansa vuonna 1796 ilmestyneessä julkaisussa "Versuch über ein neues Prinzip für Auffindung der Heilkräfte zur Arzneisubstanzen nebst einigen Blicken auf die bisherigen" (Yritys löytää uudella menetelmällä lääkeaineiden parannusvoimat ja joitakin silmäyksiä tähänastisiin tuloksiin) ja näin oli saanut alkunsa Hahnemannin kehittämä järjestelmä, jolle hän antoi nimen Homöopathie eli homeopatia.

Seuraavien vuosien kuluessa Hahnemann tuli vakuuttuneeksi siitä, että oikein valitut lääkkeet tehosivat parantavasti jo hyvin pieninä annoksina. Lääkkeet eivät vaikuttaneetkaan kemiallisten ominaisuuksiensa kautta, vaan dynaamisten voimien avulla. Näiden voimien Hahnemann katsoi lisääntyvän lääkkeen laimentamisen seurauksena. Hän julkaisi vuonna 1800 periaatteensa "dynaamisuuden potensoinnista", joka täydensi hänen teoriaansa homeopatiasta.

Hahnemannin pääteos "Organon der rationellen Heilkunst" (Järkiperäisen parannustaidon järjestelmä), jossa hän selosti keksimäänsä homeopatiaa, ilmestyi vuonna 1810. Seuraavassa, vuonna 1811 ilmestyneessä teoksessaan "Reine Arzneimittellehre" (Puhdas lääkeaineoppi) hän kuvasi tautien hoidossa käytettäviä lääkkeitä ja niitä oireita, joita terveillä ihmisillä oli havaittu lääkkeiden antamisesta.

Hahnemannin oppirakennelma perustui pelkästään oireiden vertailuun. Sen mukaan mitään potilaan tutkimuksia ei ollut tarpeen suorittaa. Potilaalta kysyttiin tarkkaan, millaisia oireita ja tuntemuksia hänellä oli ja niistä laadittiin lista. Hoidon määrittämiseksi tutkittiin lääkkeiden terveillä aiheuttamien oireiden listasta, millä lääkkeellä ne olivat eniten samankaltaisia kuin potilaan silloisen sairauden aiheuttamat. Hoidon määrittämisen vaikeutta kuvaa se, että monen lääkkeen terveillä aiheuttamien oireiden luku kohosi satoihin ja fosforilla niitä oli jopa pari tuhatta.

Hahnemannin kehittämässä järjestelmässä oli eräitä tavanomaisesta poikkeavia periaatteita. Hän ei käyttänyt lainkaan verenpoisto-, tyhjennys- ja puhdistushoitoja. Hän käytti sairauden hoidossa vain yhtä lääkettä kerrallaan. Hän vaati, että käytettävät lääkkeet oli valmistettu "puhtaista" aineista. Hoito perustui yksilöllisesti kunkin potilaan itse tuntemiin oireisiin. Hoidon vaikutus johtui lääkkeiden dynaamisesta tehosta eli "voimasta".

Lääkkeeseen liittyi tiettyä maagisuutta juuri dynaamisuuden potenssoinnista johtuen. Se tapahtui laimentamalla alkuperäistä lääkeuutetta puhtaalla viinietikkaliuoksella. Ensin lisättiin 2 tippaa lääkeuutetta 98 tippaan viinietikkaa, josta lisättiin 1 tippa 99 tippaan viinietikkaa ja sen jälkeen aina 1 tippa 99 tippaan viinietikkaa. Jokaista tehtyä laimennosta sekoitettiin aina kaksi kertaa. Hahnemann käytti itse lääkeseoksia, jotka oli potensoitu eli laimennettu 3, 6, 9, 12 tai 30 kertaa, jolloin suurimmassa laimennoksessa oli alkuperäistä lääkettä enää häviävän pieni murto-osa. Hänen seuraajansa käyttivät vielä useampia kertoja potensoituja lääkevalmisteita, mutta Hahnemann ei pitänyt itse niitä suositeltavina.

Homeopatian alkuaikojen tärkeä sääntö oli, että vaikuttavaa lääkettä piti ottaa vain yksi ainoa kerta taudin alkaessa. Jos hoito ei tehonnut, voitiin syy epäonnistumisesta panna aina liian myöhäisen aloittamisen niskoille. Lisäksi pidettiin dieettiä taudin hoidon kannalta tärkeänä. Mikään vieras aine ei saanut sekoittua käytetyn lääkkeen kanssa. Siten samanaikaisesti hoidon kanssa ei saanut nauttia kahvia, teetä, alkoholijuomia tai mausteita. Vieläpä kukkien tuoksunkin katsottiin voivan olla esteenä lääkkeen dynaamiselle voimalle. Myöhemmin homeopaattisia lääkkeitä on alettu käyttää myös pitkäaikaisesti annettuina.

Hahnemann joutui pian vakaviin kiistoihin järjestelmänsä johdosta. Yliopistojen lääketieteen opettajat eivät voineet mitenkään hyväksyä perinteisestä poikkeavaa käytäntöä. Pahinta oli kuitenkin se, että apteekkarit olivat närkästyneitä Hahnemannin oppeihin, koska se vähensi ratkaisevasti lääkkeiden menekkiä ja apteekkarien tuloja. Kaiken lisäksi Hahnemann valmisti tarvitsemiaan lääkkeitä itse, koska hän ei luottanut apteekista ostettavien lääkkeiden puhtauteen.

Hahnemann joutuikin Leipzigissa vuonna 1820 oikeuteen lääkkeiden itse valmistamisesta ja jakelusta. Syytösten seurauksena hänen oli lähdettävä pois kaupungista ja hän siirtyi Anhalt-Köthenin suurherttuan kutsusta Kötheniin. Siellä ollessaan Hahnemann kirjoitti vuosina 1821—1828 teoksen "Abhandlung über die chronischen Krankheiten" (Tutkimus kroonisista sairauksista). Hänen maineensa oli alkanut levitä vähitellen muualle Keski-Eurooppaan. Hahnemannin puoliso Henriette kuoli Köthenissä vuonna 1830.

Hahnemannin potilaaksi tuli vuonna 1835 pariisilainen "mademoiselle" Mélanie d'Hervilly (1802—1878), joka oli perehtynyt kirjallisuuden avulla Hahnemannin hoitomenetelmään. Hän halusi käydä itse tapaamassa Hahnemannia saadakseen neuvoja oireittensa hoitoon. Lääkärin ja potilaan suhde muuttui henkilökohtaiseksi ja he solmivat avioliiton. Hahnemann oli silloin 80-vuotias ja hänen puolisonsa oli melkein 50 vuotta häntä nuorempi. Pariskunta päätti muuttaa Pariisiin ja Hahnemann jakoi omaisuutensa lapsilleen.

Hahnemann sai pian luvan harjoittaa praktiikkaa Pariisissa ja hänen potilaspiirinsä muodostui suureksi ja kansainväliseksi. Praktiikkansa ohella Hahnemann julkaisi teostensa uusintapainoksia ja piti yllä laajaa kirjeenvaihtoa kotimaahan sekä ulkomaille Yhdysvaltoja myöten. Hän sai jakaa neuvoja oppiensa levittäjille, vastaanottaa kiitosta ja ylistystä, mutta myös puolustautua arvostelevia moitteita vastaan.

Hahnemann kuoli vuonna 1843 Pariisissa 88 vuoden ikäisenä. Hänen puolisonsa Mélanie valvoi kokonaisen viikon vainajan luona ja antoi palsamoida hänet. Hahnemann haudattiin Pariisin Père Lachaise -hautausmaalle, jonne on pystytetty suuri kivinen muistomerkki hänen haudalleen. Hahnemannin leski Mélanie kuoli vuonna 1878 ja hänet on puolisoiden toisilleen antaman lupauksen mukaan haudattu miehensä viereen.

Hahnemannin keksimän homeopatian perusteet ovat tieteellisesti ajatellen täysin paikkansa pitämättömiä. Mihin sitten voi perustua homeopatian suuri suosio, joka on jatkunut nykyaikaan saakka?

Lääketiede eli suurta murroksen aikaa 1700-luvun loppupuolelta. Vanha humoraalioppi oli syrjäytymässä, mutta mitään yleisesti hyväksyttyä tautiselitystä ei ollut olemassa. Tuohon aikaan toistensa kanssa kilpailevia tautiselityksiä olivat mm. William Cullen'in (1710—1801) hermoärsykeoppi, John Brown'in (1735—1788) yleinen ärsykeoppi, Théophile de Bordeu'n (1722—1776) vitalismi, Franz Anton Mesmer'in (1734—1815) animaalinen magnetismi, Julien Offray De la Mettrie'n (1709—1751) mekanismi sekä François-Joseph-Victor Broussais'n (1772—1838) tulehdusoppi. Ne perustuivat kaikki teoreettiseen spekulaatioon ja niiltä puuttui yhä uudenaikaisen tieteen menetelmillä varmistettu perusta.

Eräs syy oli ihmisen luontainen paranemistaipumus. Valtaosa ihmisen oireista on aina poistunut itsestään aikaa myöten. Toinen asia oli, että 1700-luvun lopputaitteen aikoihin sairauksien hoidot olivat muodostuneet sairaita rasittaviksi ja olivat toisinaan vaarallisempia kuin taudit. Erityisen haitallisia olivat monet nesteenpoistohoidot, kuten toistuvat suoneniskut sekä ulostus- ja hikoilulääkkeet. Tämä kävi ilmi mm. 1830-luvun alussa suurta nestehukkaa aiheuttavan koleran hoidossa. Huomion kiinnittäminen haitallisiin hoitoihin ja niiden väheneminen olivat homeopatian kiistattomia saavutuksia.

Vähitellen Hahnemannin homeopatia saavutti yhä enemmän suosiota. Lääkärikunnan vastustuksesta ja pilkasta huolimatta se levisi Keski-Eurooppaan, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin ja kaikkialle maailmaan. Homeopatia on ns. vaihtoehtoisista hoidoista eräs, jonka harjoittajina on myös huomattava määrä lääkäreitä ja jota osa lääkäreistä pitää virallisen lääketieteen ohella ns. täydentävänä hoitona.

Kirjoitettu helmikuussa 2000.

Julkaistu myös: Skeptikko 2002: 2: 21–24.

Kirjallisuutta:

Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia, II. Stockholm 1946

Hahnemann Institut, http://www.hahnemann.com , 2000

Ullman, D.: A Condensed History of Homeopathy, Berkeley: North Atlantic, 1991 http://www.homeopathic.com , 2000

Vannier, P.: Samuel Hahnemann (1755 bis 1843). Teoksessa Die Berühmten Ärzte (herausgegeben von R. Dumesnil und H. Schadewaldt), 2 deutsche Auflage. Köln (ilman painovuotta, n. 1970)

Lisäys: 8.7.2002. Homeopatia ja "veden muisti"

Samuel Hahnemannin (1755–1843) kehittämän homeopatian tärkeä periaate oli lääkkeiden potensoiminen niitä laimentamalla. Hahneman selitti lääkkeen dynamisuuden eli voiman kasvavan laimentamalla sitä puhtaalla viinietikkaliuoksella. Ensin lisättiin 2 tippaa lääkeuutetta 98 tippaan viinietikkaa, josta lisättiin 1 tippa 99 tippaan viinietikkaa ja sen jälkeen aina 1 tippa 99 tippaan viinietikkaa. Jokaista tehtyä laimennosta sekoitettiin aina kaksi kertaa. Hahnemann käytti itse lääkeseoksia, jotka oli potensoitu eli laimennettu 3, 6, 9, 12 tai 30 kertaa, jolloin suurimmassa laimennoksessa oli alkuperäistä lääkettä enää häviävän pieni murto-osa tai tuskin lainkaan.

Homeopatian kannattajat selittivät tätä käsittämättömältä tuntuvaa, laimentamalla aikaan saatua lääkkeen tehon lisäystä sillä, alkuperäisen lääkkeen parantava vaikutus kiinnittyi "veden muistiin" ja siirtyi laimennoskertojen myötä aina voimakkaampana lopullisesti käytettävään lääkkeeseen. Hahnemannin seuraajat käyttivät vielä useampia kertoja potensoituja lääkevalmisteita, mutta Hahnemann ei pitänyt itse niitä suositeltavina. Lääkkeiden potensointi toi hoitoihin mielenkiintoa lisäävää maagisuutta. Homeopatian vastustajille käsitys veden muistista on ollut kiitollinen aihe homeopatian tieteellisyyden puutteen osoittamiseksi.

Homeopatian kannattajat pitävät itsestään selvänä, että veden muistiin jää vain homeopaattisten lääkkeiden parantava vaikutus ja että veden muisti on "tyhjä" lääkkeitä valmistuksen alkaessa. Tässä yhteydessä onkin ollut aivan aiheellista pohtia sitä, voiko ylipäätään olla olemassa vettä, jonka muistissa ei ole mitään, ja jos vedellä on muisti, niin minkälaisia voimia ja vaikutuksia siihen liittyy.

Vesi kiertää maailmassa jatkuvasti ja vain harvoin on käytettävissä "neitseellistä" luonnonmukaista lähdevettä, jossa on "muistoja" vain alkuperäisestä, ehkä parantavaksi katsottavasta luonnosta. Varsinkin nykyaikana puhtaana pidetty käyttövesi on suodatettuna ja tislattunakin kokenut monenlaisia "kohtaloita". Se on ennen puhdistamistaan ehkä kulkenut, mahdollisesti lukemattomia kertoja, läpi teollisuusprosessien tai terveiden ja sairaiden ihmiselimistöjen, tai saastunut vesistöihin joutuneilla taudinaiheuttajilla, lääkkeillä ja muilla kemiallisilla yhdisteillä sekä orgaanisilla aineksilla. Jos vedellä on muisti, niin mitä tähän muistiin on jäänyt veden aikaisemmista vaiheista ja miten niiden dynaamisuus vaikuttaa homeopaattisessa hoidossa olevan ihmisen terveydentilaan ja lääkitykseen?

Jos ja kun homeopatia perustelee käyttämiensä lääkkeiden potensoimista ja tehoa veden muistin avulla, olisi myös aivan välttämätöntä tuntea menetelmä, jolla homeopaattisten lääkkeiden valmistukseen käytetty vesi "puhdistetaan" aikaisemmasta dynaamisuudesta. Tällaista menetelmää homeopatian puoltajat ja käyttäjät eivät kuitenkaan ole kuvanneet tai käyttäneet. Käsitys veden muistista onkin eräs osoitus homeopatian perustumisesta spekulaatioihin eikä tieteelliseen tutkimukseen.

Kirjallisuutta:

Merikoski, J.: Homeopatia fyysikon näkökulmasta. Skeptikko 2002: 2: 18–20.

Lee, P.: Homeopathy. The Memory of Water, Homeopathic musings. Internet: http://www.ncbi.nlm.nih.gov/homeopathy.html

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON